Eroista ja yhtäläisyyksistä

Sain eilen aamupäivällä sisareltani tekstiviestin, jossa hän kehotti minua siirtymään television ääreen. Siellä oli juuri alkamassa Matkalla: maailman oudoimmat ruuat (Bizarre Foods with Andrew Zimmern) ja vuorossa oli jakso, joka sijoittui Pietariin.

Amerikkalainen keittiömestari Andrew kierteli minulle erittäin tutuissa maisemissa: Andrew kävi Kuznetsnin ruokatorilla (kotisivu) tutkailemassa tarjontaa lihoista ja kaloista etikkasäilykkeisiin, pietarilaisessa pikaravintolassa (У тещи на блинах) borshilla, blinikojulla (Teremok) paistamassa ja maistamassa blinejä, Grand hotel Euroopassa (kotisivu) kaviaarilla ja stroganovilla, ”Venäjän venäläisimmässä” ravintolassa Podvoryessa (kotisivu) syömässä nahkiaista sekä karhua ja ystäviensä mökillä, eli venäläisittäin datshalla, rentoutumassa.

Oli varsin mukava tutustua amerikkalaisen keittiömestarin näkemyksiin Pietarista ja sen tarjoamista ruokakokemuksista. Sitäkin mielenkiintoisempaa oli seurata, kuinka Andrew ystäviensä kanssa nautti olostaan datshalla alle kahden tunnin ajomatkan päässä Pietarista.

Mökki sijaitsee kauniissa järvimaisemassa. Mökillä grillattiin ulkona pienestä kesäsateesta huolimatta, keitettiin perunat ja tehtiin salaatit sekä kasvikset grilliruokien kylkeen. Ruokahetki oli iloinen. Ruuan jälkeen lämmitettiin sauna. Saunassa rentouduttiin kuumassa löylyssä, nautittiin tuoreiden vastojen läiskeestä ja tuoksusta, heitettiin myös runsaasti löylyä. Saunasta juostiin kauniissa valoisassa kesäillassa järveen polskimaan. Saunan jälkeen viiluteltiin vielä ulkona lämpimähkössä tyynessä kesäillassa.

Amerikkalaiselle Andrewlle ilta oli aivan erityinen, hän kummasteli vastoilla ”piiskaamista” kuumassa saunassa, kauhisteli kylmään veteen menemistä, ihaili Pohjolan valkeita öitä – kaikki tuntui olevan uutta ja mielenkiintoista. Maisema toi mieleen Andrewn lapsuuden muistikuvan Minnesotan järviseudusta.

Ohjelman kuvaus venäläisestä mökki-illasta menee paljolti yksiin suomalaisen mökki-illan kanssa. Lihavarras on Venäjällä saslik ja mökki datsha, mutta eroa suomalaiseen lihavartaaseen ja mökkiin ei käytännössä ole. Ehkäpä venäläisellä datshalla kasvimaat ovat keskimäärin suomalaista verrokkiaan isommat ja monipuolisemmat. Ehkäpä ja keskimäärin.

Juuri ilmestyneeseen Suunnanmuutoksia-julkaisuun maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsittelevää artikkelia kirjoittaessani mietin jälleen kerran, että maita, kansoja ja kulttuureita tarkasteltaessa usein keskitytään _vain_ eroihin ja harvemmin yhtäläisyyksiin. Itsekin kirjoitin kieli- ja kulttuurieroista venäläisten ja suomalaisten välillä. Totesin tosin myös, että juuri suomalaisilla ja venäläisillä on esimerkiksi kulttuurisesti paljon myös yhteistä. Kuten ihana entinen työkaverini Olga viisaasti usein mainitsikin, ehkäpä olisi hedelmällisempää puhua myös yhtäläisyyksistä, jopa ennen eroja.

Ilmastokokous Kööpenhaminassa alkaa näillä minuuteilla

WWF:n sivuilla laskuri naputtaa sekunteja Kööpenhaminan ilmastokokouksen alkuun. Tätä kirjoittaessani aikaa kokouksen alkuun on vielä pari tuntia. Yleisesti ottaen ilmastokokoukselta ei uskalleta odottaa paljoa, vaikka Kööpenhaminaan kokoontuukin tuhansia poliitikkoja, asiantuntijoita, kansalaisjärjestöjen edustajia ja toimittajia. Jotkut toivovat jopa koko kokouksen epäonnistumista. Ehkä sekin olisi parempi tulos, kuin puolivillainen sopimus, jonka pykälät on sorvattu niin, ettei kenenkään tarvitse luopua jo saavutetuista eduista ilmastomme hyväksi.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen keskeisimmäksi teemaksi ovat nousseet hiilidioksidipäästöt ja hiilinielujen mittaaminen. Tämä on tärkeää myös Suomen kannalta, sillä ei ole merkityksetöntä, miten omien hiilinielujemme eli metsiemme kyky sitoa hiilidioksidia mitataan ja minkä vuoden puusto otetaan mittausten lähtökohdaksi. Kun keskustelua seuraa, alkaa hyvin pian tuntua siltä, että halua aitoon rajoittamiseen ei ole. Tuntuu siltä, että erilaisilla laskennallisilla vippaskonsteilla jokainen maa haluaa päästä sellaiseen tulokseen, että rajoittamista täytyy tehdä mahdollisimman vähän. Köyhimpien maiden osalta kiistellään myös siitä kuka päästörajoitukset maksaa.

Maailman hiilidioksidipäästöt ja niiden rajoittaminen on keskeinen aihe ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, mutta nyt aivan kokouksen alla on nostettu esille, että Kööpenhaminan agendalta olisi kokonaan poistettu eräs ilmastonmuutoksen kannalta hyvin keskeinen elementti, nimittäin vesi.

Tietokirjailija ja vesiasioiden tuntija James G. Workman on nostanut tämän ongelman esiin ja hän kirjoittaa Los Angeles Timesissa, että vesi on kaikista kemiallisista yhdisteistämme haavoittuvaisin. Workman kirjoittaa: ”Having dehydrated the negotiations, no one can discuss how all the planet’s thirsty species, including 6.8 billion humans, will cope with the water volatility that is inevitable even if all emissions ended today.” Veden merkityksestä Workman kirjoittaa kirjassaan Heart of Dryness osuvasti näin: “We don’t govern water, water governs us”. Tämä lause kertoo kaiken olennaisen. Puhtaan veden turvaaminen on ihmiskunnan elinehto.

Ilmastokokouksen osallistujilla on suuret paineet saavuttaa tuloksia. Mutta voiko olla totta, että vesiasiat eivät olisi esillä Kööpenhaminassa? Se selviää seuraavan 12 päivän aikana.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

korjonen@lut.fi

Projektitutkijat parakkeihin

Turuilla ja toreilla kuulee säännöllisesti puhuttavan, että elämme jatkuvassa muutoksessa. Muutoksen aallot ovat keikuttaneet kovasti myös lähes tuhatvuotiasta yliopistoinstituutiota; yliopistot ja korkeakoulut ympäri maailmaa ovat joutuneet tarkistamaan ja tehostamaan (saneeraamaan) toimintaansa. Tutkimus- ja opetusyksiköiden yhdistämiset, jopa lakkautukset, sekä henkilökunnan pätkätöiden lisääntyminen tuovat omat haasteensa yliopistojen arkeen. Konkreettisesti ne näkyvät vaikkapa rakennus- ja tilakysymyksissä. Kuinka taata se, että jatkuvan muutosvirran keskellä on tarjolla juuri sopiva määrä työskentelytiloja opettajille ja tutkijoille?

On noloa, jos taloon rekrytoidulle ei ole tarjota sopivan kokoista soppea, mutta yhtä lailla käyttämättömät hukkaneliöt käyvät kalliiksi. Voisiko ratkaisu löytyä viime aikoina homekoulu-uutisten yhteydessä mainituista parakeista? Parakit ovat nopea pystyttää, ja niistä voi suhteellisen helposti muokata sopivankokoisia ja -näköisiä tiloja opetus- ja tutkimustoiminnalle. Lisäksi parakit symboloivat hyvin sitä globalisaation keskellä elävää projekti-Suomea, jossa mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos.

Parakit voitaisiin aivan hyvin rakentaa suomalaisesta puusta, jolloin pitkään paitsiossa ollut puutekninen osaaminen pääsisi näyttämään kyntensä. Varmasti työnsarkaa jäisi myös maamme design-ammattilaisille, ja samalla vuoden 2012 design-pääkaupungiksi valittu Helsinki saisi hyvissä ajoin mainosta pyrkimyksilleen. Hylätkäämme siis kiviset ja betoniset kampuksemme, jotka antavat kuvan siitä, että yliopistoinstituutio on ja pysyy samalla paikalla ja samassa muodossa maailman tappiin asti. Puinen parakki sopisi hyvin hektiselle 2000-luvulle; se olisi samalla jotain hyvin suomalaista, ja tarvittaessa helposti purettavissa ja siirrettävissä kulloinkin sopivaan paikkaan - esimerkiksi Intiaan tai Kiinaan.

Parakeissa on tulevaisuutemme.

Rakennemuutoksen kaikki puolet

Rakennemuutos – suuri sana. Suomessa rakennemuutoksella on viitattu viime vuosina pääasiassa metsäteollisuuden toimipaikkojen alasajoihin ja niiden seurauksiin. Metsäteollisuuden alan sisäinen rakennemuutos siis aiheuttaa rakennemuutosta myös paikallisissa elinkeinorakenteissa. Kun yksi pääelinkeino häviää, alkaa kiivas työ tämän tyhjiön täyttämiseksi. Tähän työhön kuuluu olennaisimmin tukitoimien ja muiden resurssien suuntaaminen yritystoiminnan vilkastamiseen ja uhkaavan työttömyyden hoitoon. Rakennemuutos ei kuitenkaan ole vain talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Se on alueelle hetki, jolloin on arvioitava kaikin puolin sekä nykytilaa että tulevaa suuntaa. Kattavasti.

Etelä-Karjala on rakentunut pitkälti metsäteollisuuden ympärille. Ensimmäinen tehdas aloitti maakunnan alueella 1800-luvun lopulla ja Saimaan tarjoamat kuljetusmahdollisuudet sekä Vuoksen tarjoama voima yhdessä houkuttelivat alueelle muitakin. Ajan mittaan alueelle kehittyi kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä metsäteollisuuskeskittymä nykyaikaisine tutkimus- ja kehitysyksiköineen. Pitkän, yli satavuotisen historiansa aikana metsäteollisuus on jättänyt jälkensä eteläkarjalaisten mieliin ja sydämiin. Etelä-Karjala on elänyt ja hengittänyt metsäteollisuutta, joten nyt edessä oleva rakennemuutos on myös yhteiskunnallinen, henkinen ja psykologinen asia. Se on sitä, vaikka eteläkarjalainen metsäteollisuus säilyisi alueella ja muotoutuisi uudenlaiseksi bio- ja älymetsäteollisuudeksi, sillä aika, jolloin sukupolvet toisensa jälkeen kulkivat samoja tehtaanportteja, on joka tapauksessa jäämässä taakse. Niin yritystoiminnasta kuin työskentelystäkin on tullut yhä enemmän projektimaista toimintaa, jossa tarvittava osaaminen ja painopisteet voivat vaihtua tiuhaankin tahtiin.

Rakennemuutostilanteista ja niiden suunnista tarvitaan siten tietoa myös talouden sfäärien ulkopuolelta. Metsäteollisuuden lihavina vuosina maakuntaan on rakentunut kokonaisia metsäteollisuudesta eläviä verkostoja, erityisesti metalliteollisuuteen mutta myös moniin alihankintoihin ja palveluihin. Näiden verkostojen ja organisaatioiden takana on ihmisiä – yksilöitä, jotka joutuvat muutoksessa tavalla tai toisella arvioimaan uudelleen omaa osaamistaan ja omia resurssejaan. Laajuudessaan rakennemuutos onkin pitkälti maakunnan yhteinen asia ja sitä on voitava tarkastella myös kokonaisuuden tasolla. Ei riitä, että voimavaroja suunnataan vain tukitoimiin, yksittäisiin kehittämishankkeisiin ja kriisivalmiuden pystyttämiseen. Rakennemuutosta on katsottava kokonaisuutena ja suhteessa myös muihin samanaikaisiin muutosprosesseihin (esim. väestörakenteet ja kuntarakenteet). Rakennemuutosta on voitava katsoa kokonaisen maakunnan silmin.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Kuljemme selkä edellä tulevaisuuteen

Työ historian parissa on haastavaa, kiehtovaa ja niin antoisaa. Varsinkin sellaisten alkuperäisten lähteiden kanssa kuin venäläiset sotilasasiakirjat, kartat ja piirustukset Suomesta vv. 1800–1918.

Työskentelemme vanhojen linnoitusten ja varuskuntien arkielämän ympärillä. Vanhat sanat, vanhat (usein kuuluisat, jopa legendaariset) nimet, vanhat käsitteet – arki- ja juhlatapahtumia menneisyydestä. Yli sata vuotta venäläisten sotajoukkojen toimintaa Suomessa, elämisen kirjoa tuon ajan varuskunnissa. Ylimääräisenä ilona on vielä upea käsin piirretyn ja väritetyn kartta- ja piirustusaineiston visuaalisuus. Kuin työskentelisimme taideteosten parissa…

Historia tulee yhtäkkiä lähemmäksi, eläväksi ja inhimillisemmäksi. Kaikkiin tapahtumiin tulee taustatietoa, syvyyttä, huomaa kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuinka monimutkainen tämä maailma onkaan. Huomaa myös, että maailma on tasapainossa, ikävien asioiden vastapainoksi aina asettuvat hyvät asiat, ja niitä tuntuu olevan jopa enemmän.

Kun katsoo taaksepäin, näkee suuremman kuvion, huomaa toistuvia malleja, tapahtumien syitä, joita aikakauden suurin osa ihmisiä ei usein pystynyt näkemään. Sanotaan, että historian ymmärtäminen vaatii etäisyyttä. Mikä on se sopiva etäisyys, että historian läksy tulee ymmärretyksi ja opituksi? Jos siitä on edes kysymys?

Eikö kukaan muista edellisen vedenpaisumuksen syitä?

Historia nostaa katselupisteen tavallista korkeammalle ja näkymä on toisenlainen kuin arkielämän tutulta alangolta. Se, mitä sieltä näkyy, yllättää: niin paljon samanlaisuutta, niin vähän eroja ja erilaisuuksia. Erilaisuudelle on objektiivisia syitä, ja ne on helppo hyväksyä katsoessa kokonaisuuksia historian vuoren huipulta (tai edes mäeltä).

Kun tutkii historiallisia kausia, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä on kysymys. Olosuhteet, ihmisluonteen ominaisuudet ja muut vaikuttavat tekijät, jotka johtivat siihen ja siihen tapahtumaketjuun, nousevat pinnalle.

”Sivistys” (mitä se sitten onkin) edellyttää historian tutkimista, ilman sitä ei pysty vertailemaan asioita ja ymmärtämään niiden todellista merkitystä. Historia on muistimme, ilman sitä olisimme kuin dementoitunut vanhus, joka elää ilman syvyyttä yhden päivän kokemusten varassa.

Historian tuntemus sivistää, jos sillä ymmärretään ihmisluonteen jalostamista. Sivistys lisää suvaitsevaisuutta, antaa resursseja havaita samanlaisuutta ja hyväksyä erilaisuutta, todella ymmärtää vieraita ilmiöitä ja pyrkimyksiä.

Se myös luo vankan maailmakatselmuksellisen perustan, joka pitää, mutta ei ole jäykkä: tämä kaikki on joskus tapahtunut - ei mitään uutta tämän auringon alla.

Yhteisöllisyydestä ja lukeneisuudesta

Työpaikan yhteiset ruoka- ja kahvipöytäkeskustelut ovat hyvä tapa tuoda väriä päivään ja luoda yhteisöllisyyttä työpaikalla. Meillä instituutissa kahvikupposen ääressä parannetaan maailmaa ja ”innovoidaan” välillä hyvinkin luovasti. Valitettavasti useimmat kehittämämme ideat ja tuotteet eivät välttämättä olisi suuria myyntimenestyksiä, mutta ainakin ne kutittavat nauruhermoja. Joskus yhteisistä hetkistä voi kuitenkin olla suuresti apua myös oman osaamisen kannalta.

Tulipa eräässä taannoisessa pöytäkeskustelussa esille aihe, jossa palattiin ruokailuhetkeä edeltäneeseen työpaikan palaveriin. Kokouksessa oli puhuttu siitä, miten heikko yleissivistys suomalaisilla opiskelijoilla on ja miten vähän he tuntevat tieteen tekemisen kannalta olennaisia klassikkoteoksia ja -teorioita. Vilauteltiin sellaisia nimiä, kuten Bourdieu ja Parsons, ja todettiin, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat lukevat ylipäätään liian vähän jääden näin jälkeen ulkomaalaisista kollegoista heti alkumetreillä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Tiesin, että tuo lukemattomuus kosketti myös minua. En kuitenkaan ollut valmis myöntämään, että koulutukseni olisi ollut huonotasoista tai että olisin siitä heikosti suoriutunut.

No, ruokapöytäkeskustelumme eteni siihen pisteeseen, että ajattelimme kaikenlaisen lukemisen olevan itse asiassa kannattavaa. Myös sen lastenkirjallisuuden, jonka olen oppinut tuntemaan erinomaisen hyvin viimeisen kuuden vuoden aikana lukiessani illat pitkät satuja kahdelle kirjoja rakastavalle lapsukaiselleni. Kuin todisteena tästä käteeni sattui tänään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittama ja kuvittama kirja Tatun ja Patun Suomi. Poikani oli kysellyt mitä on esihistoria ja muistelin että kirjan sivuilla kerrottiin Suomen esihistoriasta. Tatu ja Patuhan ovat hulvattomat veljekset Outolasta (jossa kaikki tehdään vähän eri tavalla kuin meillä), jotka ovat seikkailleet jo yhdeksässä lastenkirjassa. Juuri Tatun ja Patun Suomi toi Havukaiselle ja Toivoselle Finlandia Junior -palkinnon.

Avattuani kirjan pieni kello alkoi kilistä päässäni. Kirjan alkulehdillä Tatu ja Patu esittelevät tieteellisen tutkimuksensa tuloksena suomalaisen ihmisen arkkityypin. Luonnehdinta tehdään parodioiden ja selvästi tietoisena siitä, että juuri näiden piirteiden varaan suomalaisuus tyypillisesti rakennetaan; suomalainen pitää saunomisesta, makkarasta, kahvista, ruisleivästä jne. Kuitenkin kirjassa välitetään suomalaisuudelle tärkeitä piirteitä ja arvoja eteenpäin seuraaville sukupolville ja näin tuotetaan yhteistä identiteettiä. Tatun ja Patun Suomi -kirjaa voidaan siis lukea nykypäivän tieteen harjoittajille tutun sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta.



Tatun ja Patun avulla on myös helppo avata sosiologian arvojen ja normien käsitteitä. Käyttäytyessään omituisesti ja tavallisuudesta poiketen pojat rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kirjassa Tatu ja Patu muun muassa luulevat, että joulupukki valitaan vaaleilla ja asettavat Tatun joulupukkiehdokkaaksi: ”En etsi valtaa loistoa mutta onhan se hienoa kun joulupukkina saan päättää kaikista Suomen asioista!” Sosiologiassa puhutaan sosialisaation käsitteestä, joka tarkoittaa normien ja arvojen opettamista; jokainen uusi sukupolvi on sosiaalistettava omaksumaan ne käyttäytymistavat, joita yhteisössä pidetään hyväksyttävänä. Havukainen ja Toivonen sosiaalistavat suomalaislapsia huumorin välityksellä.



Lastenkirjoista ei siis varsinaisesti löydy tieteellistä tietoa, mutta teoriatiedon soveltamiseen ne sopivat mainiosti. Päätän kirjoitukseni saduille tyypilliseen tapaan ja kysyn, mitä tästä opimme. Yhteiset kahvihetket kunniaan ja lukeminen kannattaa aina!

Media, valta ja julkisuus

Suomen Journalistiliiton ammattieettisissä ohjeissa todetaan, että journalistin velvollisuutena on pyrkiä ”totuudenmukaiseen, olennaiseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen”, jotta yleisöllä olisi oikeus saada ”oikeita ja olennaisia tietoja totuudenmukaisen kuvan muodostamiseksi maailmasta ja yhteiskunnasta.” Miltä kuulostaa? Kalskahtavatko objektiivisen sekä informatiivisen tiedonvälityksen ideaalit menneiden vuosikymmenten ylväille juhlapuheille? Ehkäpä näin, mutta mahtipontisessa idealistisuudessakaan nämä ohjeet eivät ole menettäneet merkitystään nykymaailmassa, päinvastoin.

Niin valtakunnallisella, maakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla on jatkuvasti nähtävillä tilanteita ja tapahtumakulkuja, jossa median edustajien ja julkisessa asemassa toimivien henkilöiden sukset ovat menneet pahasti ristiin. Kriittinen uutisointi on koettu hyvin herkästi joko poliittiseksi ajojahdiksi tai medialle kuulumattomien asioiden tonkimiseksi.

Etelä-Karjalassa tyytymättömyys maakunnallisen printtimedian toimintaa kohtaan on ilmentynyt syytöksinä maakuntajournalismin säännönmukaisesta negatiivisuudesta, jonka on koettu rapauttavan maakunnallisen tai ”yleisen” (mitä tämä ikinä sitten eri asiayhteyksissä tarkoittaakin…) edun ajamisen perustaa. Mutta jos median tehtävänä on valvoa, että kansalaisten oikeus saada tietoa julkisen vallan ja varojen käytöstä toteutuu, niin tapahtuuko tämä havaituilta epäkohdilta silmät sulkemalla ja sensuroidusti hymistelemällä? Ja ylipäätään, halutaanko median olevan yhteiskunnassamme hampaaton sylihauva vai tarvittaessa ärhäkkäkin vahtikoira?

Puhuttaessa median tehtävistä ja yhteiskunnallisesta roolista on toki kuitenkin naiivia jättää huomiotta kysymykset median ja mediajulkisuuden vallasta. Valtaahan medialla kiistatta on, mikä edellyttää vastuullista vallan käyttöä. Samoin kuin sitä tulisi edellyttää myös kaikilta muiltakin yhteiskunnassa valtaa pitäviltä! Ja jos valtaa ei käytetä vastuullisesti, on sen käyttö kyseenalaistettava, oli käyttäjänä sitten mikä taho tahansa.

Viime aikoina julkisen vallan käyttäjien ja median välinen suhde on muodostunut erityisen kuumaksi vaalirahoituskohun sekä kaikenmoisten ”lautakasojen” myötä, ja eittämättä ”mopo on keulinut” hanakasti puolin ja toisin. Samanaikaisesti vaatimukset vastuullisesta julkisen vallan käytöstä ovat osoittautuneet luvallakin sanoen vähintään kyseenalaisiksi. Asioiden jälkipuinnissa syyttävä sormi on puolestaan osoittanut lähes poikkeuksesta tiukasti vastapuolen suuntaan, onhan peiliin katsominen tunnetusti monta kertaa se kaikkein vaikein osuus...

Taloustieteen Nobel myös Elinor Ostromille

Tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon sai kaksi tutkijaa: transaktiokustannusteorian kehittäjä Oliver Williamson ja commons-käsitettä tutkinut ja kehittänyt Elinor Ostrom. LUT:ssa tehdään tutkimusta Williamsonin jalanjäljissä, mutta Elinor Ostrom saattaa monelle olla outo nimi.

Elinor Ostrom on tehnyt commons-tutkimusta jo 1970-luvulta lähtien. Suomeksi commons-käsite on kääntynyt yhteismaaksi tai yhteisresurssiksi, joista jälkimmäinen ehkä kuvaa paremmin commonsin luonnetta. Kyse on resursseista, joita hallitaan yhteisesti. Kysymys voi olla luonnonresurssista, kuten laidunmaasta, kalastosta tai vedestä. Luonnonresurssien lisäksi Ostrom on tutkinut myös tietoa yhteisresurssina.

Garret Hardin kirjoitti 1968 yhteisresurssien tragediasta ja näki yksityistämisen ainoana mahdollisena tienä kestävään yhteisresurssien hallintaan. Ostrom on puolestaan tutkimuksellaan todistanut, että yhteisresursseja voidaan hallita paikallisesti, paikalliseen kulttuuriin ja päätöksentekoon nojaten. Kaikki resurssit eivät kuitenkaan ole paikallisia, ja valtiollisten rajojen ylittävien yhteisresurssien hallinta on mielenkiintoinen ongelma. Voidaan kysyä riittääkö tällaisen yhteisresurssin hallintaan paikalliseen kulttuuriin ja paikalliseen päätöksentekoon nojaavat keinot? Toivottavasti tähän ongelmaan löytyy vastauksia tulevasta "Transnational Commons of Europe" -artikkelikokoelmasta, johon olen kirjoittamassa artikkelia Vuoksesta rajat ylittävänä yhteisresurssina.

Ostromin Nobel on merkittävä saavutus, sillä se on ensimmäinen naisen saama taloustieteen Nobel. Amerikassa Ostromin palkintoa on hehkutettu myös antropologian Nobel-palkintona, sillä teoreettisesti ansiokkaan näkemyksen lisäksi Ostromin työllä on vankka empiirinen perusta. Tämä toivottavasti entisestään nostaa myös pehmeämpinä koettujen laadullisten menetelmien arvoa taloustieteissä ja mahdollisesti jopa teknologian tutkimuksessa. Kaikki tärkeä tieto ei ole aina numeraalista!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi

Globaali vesi ja paikallinen kulttuuri

Olen lueskellut iltaisin ekologi Julian Caldecottin Vesi-teosta, jossa pohditaan maailmanlaajuisen vesikriisin syitä, seurauksia ja kustannuksia. Caldecottin ajatukset eivät ole mitään kevyttä iltalukemista, sillä hän tykittää niin suurilla kysymyksillä, että ne aiheuttavat suurta ahdistusta. Miten ihmeessä me ihmiset olemme saattaneet maapallon tällaisen tilaan eikä loppua tälle tielle ole edes näkyvissä?

Kuten tavallista on, kirjan esipuheessa todetaan, että Suomella on poikkeuksellisen runsaat ja hyvälaatuiset vesivarat. Caldecott itsekin kirjoittaa johdannossaan, että Suomi on todellinen makean veden paratiisi ja Suomea kadehditaan sellaisissa paikoissa, joissa vedestä on pulaa. Maailmalla on myös käsitys, että suomalaiset ovat hoitaneet asiansa hyvin ja meillä on tietotaitoa annettavana myös muille. Elämme siis paratiisissa.

Olen jo pitkää pohtinut ja myös tutkinut suomalaisten asenteita vettä kohtaan. Periaatteessahan vesiasiat Suomessa ovat kunnossa: vettä on tarjolla, vesihuolto toimii, samoin jätevesien käsittely. Käytännössä veteen liittyvät epäkohdat pompahtelevat kuitenkin pintaan säännöllisesti. Jos vesihuolto ei toimi, niin missä vika on? Päättäjissä? Asenteissa? Kulttuurissa?

Tiedän, että moni hymähtää, kun vesiasioista puhuttaessa nostetaan esille sana kulttuuri. Mutta kuitenkin se, miten suhtaudumme veteen, on kulttuurinen asia. Me suomalaiset olemme runsasvetisen kulttuurin kasvatteja, ja olemme oppineet tuhlaamaan vettä ja samalla ajattelemaan, että puhdasta vettä kyllä riittää. Etelä-Saimaassa perusteltiin viime kesänä jopa mattojen rantapesua sillä, että se on olennainen osa suomalaista kulttuuria. Niin tai näin, kulttuuri on kuitenkin jatkuvasti muuttuvaa, ja tämä meidän olisi syytä muistaa myös vesiasioiden kohdalla.

Caldecottin kirjasta jää lievän ahdistuksen lisäksi päällimmäiseksi mieleen se, että meidän todellakin on varauduttava muuttamaan toimintatapojamme hyvin nopealla aikataululla. Näin käy huolimatta runsaista vesivaroistamme tai oikeastaan juuri sen vuoksi. Vesivarojamme jakamassa on tulevaisuudessa mitä todennäköisimmin niin paljon ihmisiä, ettei tuhlailun kulttuuria voi enää harrastaa. Ja mitäpä me silloin teemme? Otamme tietenkin käyttöön kulttuuriset selviytymismekanismimme, joita tässä tapauksessa toivottavasti ovat esimerkiksi suomalainen vieraanvaraisuus eli puhdasta vettä jaetaan muillekin sitä tarvitseville, ja toisaalta säästeliäisyys sekä ainakin vielä isovanhemmillemme niin tutut vaatimattomat elämäntavat, jotka ainakin lopettaisivat tuhlailun kulttuurin.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi

Dynaamisten mielikuvien Suomi

Parhaillaan vellova vaalirahakohu ja uuden yliopistolain saanut tiedemaailma eivät äkkiseltään tunnu mahtuvan samaan lauseeseen. Ne ovat kuitenkin saman aikakauden lapsia, dynaamisten mielikuvien värittämiä. Tärkeätä ei ole se miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Faktat ovat saaneet tylysti väistyä marginaaliin. Kukaan ei varmastikaan kiellä sitä, ettei totuus olisi enää tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun se vie liikaa aikaa ja vaatii pitkäjänteistä työtä. Ei kovin dynaamista, joten tyytykäämme mielikuviin.

Dynaamisten mielikuvien Suomessa työnjako on heittänyt häränpyllyä. Toimittajat leikkivät tutkijaa ja tutkijat toimittajaa. Toimittajat nostavat – kuten pitääkin – innokkaasti esiin yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. He eivät kuitenkaan malta pysähtyä tähän, vaan ottavat asiassa myös tutkijan roolin. Valitettavasti vain media elää ajanhermolla. Uutinen on tuore vain hetken, siksi vastaukset (ja syntipukit) on saatava tässä ja nyt. Lisäksi toimittajat ovat sellaisen heimon edustajia, joka tietää paljosta vähän. Ihanan dynaamista, joskaan ei paras lähtökohta tutkijana toimimiselle.

Dynaamisuus ja mielikuvat ovat vieneet myös tiedemaailman, tuon wanhan kunnon sammaloituneen kiven mukanaan. Tärkeätä ei ole enää se mitä osataan ja mihin ollaan menossa. Kaikki on hyvin, kunhan liike ei pysähdy ja näytetään hyvältä. Dynaamisuuden, toisin sanoen malttamattomuuden, eturintamassa marssii tieteemme ylin asiantuntija ja rahoittaja Suomen Akatemia. Rahoitusta hakevilta tutkijoilta se edellyttää selvitystä mahdollisista tutkimustuloksista. Tarkemmin sanoen uutta etsivän pitäisi osata arvioida jo rahoitusta hakiessaan:

- tutkimuksen odotettu tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus
- mahdollisuus tieteellisiin läpimurtoihin ja tutkimuksen ja tieteen uusiutumiskyvyn lisäämiseen
- tutkimustulosten sovellettavuus ja hyödyntämismahdollisuudet
- tutkimustulosten julkaiseminen ja tunnetuksi tekeminen mahdollisille hyödyntäjille, tiedeyhteisölle ja yleisölle

O tempora! O mores!

Paikan henkeä etsimässä

Sturmgeschütz III Rakuunamäellä vahdissa

Paikan henki eli pyhyyden oivallus
Paikan henkeä kuvaa hyvin eteläkarjalainen sanonta ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä”. Tähän kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: Paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Samasta asiasta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai aistimaan samanlaisena.

Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.

Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti ja josta voidaan kertoa kuin yhdellä suulla. Kuitenkin jokainen kokee paikan omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä aisti.

Jo se, että tiettyjen paikkojen yhteydessä puhutaan paikan hengestä, osoittaa kyseessä olevan merkityksellinen paikka ja tärkeä ympäristö. Kun ihminen tai ihmiset antavat paikalle hengen, ovat he myös mitä luultavimmin valmiita tarvittaessa puolustamaan paikkaa ja säilyttämään hengen.

Mieleeni palaa muutaman kuukauden takainen seminaaripäivä, jolloin professori Jukka Kemppinen piti luennon paikan hengestä, sanojensa mukaan paikan pyhyyden oivaltamisesta. Luennon jälkeen lähdimme joukolla etsimään paikan henkeä Rakuunamäeltä ja Konnunsuolta.

Mielestäni onnistuimme päivän aikana löytämään hengen sekä kollektiivisesti että jokainen omalla persoonallisella tavallaan.

Seminaaripäivä: paikan henkeä etsimässä
Meitä oli tuolloin Rakuunamäellä seminaarissa joukko maakuntamme erityispiirteistä ja rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneita ihmisiä. Seminaariosuuden jälkeen osallistuimme ohjelmaan kuuluville opastetuille retkille.

Tämä blogikirjoitus käsittelee Rakuunamäen osuutta, vaikka Konnunsuo oli erittäin vaikuttava kokemus. Sen hengen kuvaaminen on kuitenkin toinen tarina kokonaan.


Kukat kylpevät syysauringossa Sotilaskodin seinustalla

Seminaariosuuden pitopaikkana oli Lappeenrannan Rakuunamäen Sotilaskoti, jonka ränsistynyt ulkoasu ja heikko kunto kiinnittivät osallistujajoukon huomion kiertokäyntimme aikana. Päätimme yhdessä tuumin, että asiasta pitää kirjoittaa rakennuksen omistavalle Senaatti-kiinteistöille kirjelmä, jolla osoitamme huolemme siitä, millaisessa kunnossa Sotilaskoti on.

Rakuunamäen ja Sotilaskodin puolesta puhuttiin useita huolen ja lämpimien tunteiden värittämiä puheenvuoroja. Paikkaa haluttiin puolustaa ja sen arvo säilyttää; paikan hengen koettiin olevan uhattuna.

Rakuunamäen miljöö kaikkineen on viehättävä, mutta Sotilaskoti on ajan ja säiden runtelema. Se ei sellaisenaan ole miljööseen kelvollinen. Sotilaskoti on historiallinen paikka, eikä sen arvolle sovi esittäytyä heikossa kunnossa. Sotilaskoti täytyy ehdottomasti kunnostaa aivan lähitulevaisuudessa. Nämä olivat tuntomme ja ne halusimme välittää eteenpäin.

Yhtenä seminaarin järjestäjänä otin vastuulleni kirjelmän kirjoittamisen kaikkien osallistujien puolesta. Toivoimme kirjelmässämme Senaatti-kiinteistöjen ottavan vakavaan harkintaansa Sotilaskodin kiinteistön kunnostamisen mahdollisimman pian.


Sotilaskoti syksyllä 2009

Sotilaskodin kohtalo
Tämän tapahtumaketjun seurauksena - ja ansiosta – posti toi pari viikkoa sitten kirjeen Senaatti-kiinteistöjen johtajalta. Kirjeessä kiitetään siitä, että osoitimme huolemme vanhan ja arvokkaan Rakuunamäen Sotilaskodin huonosta kunnosta. Rakennuksen kunto on myös heidän huolenaiheensa. Suojellun rakennuksen korjaustyö tulee olemaan vaativa, joten ennen korjausta on tehtävä kattavat suunnittelu- ja selvitystyöt. Kirjeessä kuitenkin todetaan, että prosessi on jo käynnissä, sillä selvityksiä tehdään parhaillaan.

Jäämme odottamaan jatkoa. Paikan henki oli läsnä Rakuunamäellä hyvin vahvasti tuona aurinkoisena kevätpäivänä, joten saavat olla Senaatti-kiinteistöissä varmoja, että tämä viisikymmenpäinen seminaarijoukko seuraa tarkasti, kuinka heille tärkeää ympäristöä kohdellaan.

Tanja Karppinen
tanja.karppinen(@)lut.fi

Etukäteisvastuuta

Etelä-Karjalassa käydään kuumaa keskustelua metsäteollisuuden rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksista. Muualla Suomessa suljettujen tehtaiden kohtalot herättävät sekä myötätuntoa että huolta. Rakennemuutoksen rytinässä metsäyhtiöitä vaaditaan kantamaan yhteiskuntavastuutaan Suomessa; pitämään suomalaiset tehtaat toiminnassa tai vähintäänkin huolehtimaan, etteivät irtisanonut jää puille paljaille. Tämä metsäteollisuuden yhteiskuntavastuukeskustelu on hyvin tuttua – mutta eikö se keskity liikaa vain vastuullisuuden negatiiviseen puoleen? Siis kaavaan, jossa tapahtuu jotain negatiivista jonka jälkeen sen aiheuttajaa vaaditaan paikkaamaan mahdolliset vahingot.

Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.

Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?

Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi