Olen lueskellut iltaisin ekologi Julian Caldecottin Vesi-teosta, jossa pohditaan maailmanlaajuisen vesikriisin syitä, seurauksia ja kustannuksia. Caldecottin ajatukset eivät ole mitään kevyttä iltalukemista, sillä hän tykittää niin suurilla kysymyksillä, että ne aiheuttavat suurta ahdistusta. Miten ihmeessä me ihmiset olemme saattaneet maapallon tällaisen tilaan eikä loppua tälle tielle ole edes näkyvissä?
Kuten tavallista on, kirjan esipuheessa todetaan, että Suomella on poikkeuksellisen runsaat ja hyvälaatuiset vesivarat. Caldecott itsekin kirjoittaa johdannossaan, että Suomi on todellinen makean veden paratiisi ja Suomea kadehditaan sellaisissa paikoissa, joissa vedestä on pulaa. Maailmalla on myös käsitys, että suomalaiset ovat hoitaneet asiansa hyvin ja meillä on tietotaitoa annettavana myös muille. Elämme siis paratiisissa.
Olen jo pitkää pohtinut ja myös tutkinut suomalaisten asenteita vettä kohtaan. Periaatteessahan vesiasiat Suomessa ovat kunnossa: vettä on tarjolla, vesihuolto toimii, samoin jätevesien käsittely. Käytännössä veteen liittyvät epäkohdat pompahtelevat kuitenkin pintaan säännöllisesti. Jos vesihuolto ei toimi, niin missä vika on? Päättäjissä? Asenteissa? Kulttuurissa?
Tiedän, että moni hymähtää, kun vesiasioista puhuttaessa nostetaan esille sana kulttuuri. Mutta kuitenkin se, miten suhtaudumme veteen, on kulttuurinen asia. Me suomalaiset olemme runsasvetisen kulttuurin kasvatteja, ja olemme oppineet tuhlaamaan vettä ja samalla ajattelemaan, että puhdasta vettä kyllä riittää. Etelä-Saimaassa perusteltiin viime kesänä jopa mattojen rantapesua sillä, että se on olennainen osa suomalaista kulttuuria. Niin tai näin, kulttuuri on kuitenkin jatkuvasti muuttuvaa, ja tämä meidän olisi syytä muistaa myös vesiasioiden kohdalla.
Caldecottin kirjasta jää lievän ahdistuksen lisäksi päällimmäiseksi mieleen se, että meidän todellakin on varauduttava muuttamaan toimintatapojamme hyvin nopealla aikataululla. Näin käy huolimatta runsaista vesivaroistamme tai oikeastaan juuri sen vuoksi. Vesivarojamme jakamassa on tulevaisuudessa mitä todennäköisimmin niin paljon ihmisiä, ettei tuhlailun kulttuuria voi enää harrastaa. Ja mitäpä me silloin teemme? Otamme tietenkin käyttöön kulttuuriset selviytymismekanismimme, joita tässä tapauksessa toivottavasti ovat esimerkiksi suomalainen vieraanvaraisuus eli puhdasta vettä jaetaan muillekin sitä tarvitseville, ja toisaalta säästeliäisyys sekä ainakin vielä isovanhemmillemme niin tutut vaatimattomat elämäntavat, jotka ainakin lopettaisivat tuhlailun kulttuurin.
Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti