Sivityksen kehto

Etelä-Karjala-instituutin blogissa pohditaan ja kommentoidaan maakunnan ajankohtaisia teemoja. Blogissa instituutin asiantuntijat ottavat kantaa maakunnan ajankohtaisiin tapahtumiin, hankkeisiin ja ilmiöihin.
Kasvata Etelä-Karjalan sydämen sivistystä ja osallistu keskusteluun!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

”Meitä uhkaa komeetta, jonka nimi on globaali vesikriisi”

Posti toi muutama viikko sitten yllätyspaketissa arvosteltavaksi Maude Barlowin kirjan Veden varassa – Globaali kamppailu oikeudesta veteen. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2007 nimellä Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water. Nyt teos on suomennettu osana Maan ystävät ry:n Globaali vesikriisi -viestintähanketta. Maude Barlow on kanadalainen tietokirjailija, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ”vesisoturi”. Hän on puolustanut ihmisten vesioikeuksia jo pitkään ja hänelle on myönnetty 11 kunniatohtorin arvoa.

Veden varassa on ahdistava kirja. Kirja alkaa sitaatilla ”Yhtäkkiä onkin täysin selvää: maailmasta loppuu puhdas vesi”.  Kirjan alussa Barlow nostaa esille vesikamppailun kaksinapaisuuden: Yhdellä puolella ovat voimakkaat yksityiset intressit, ylikansalliset vesi- ja ruokayhtiöt, useat ensimmäisen maailman hallitukset ja suuret kansainväliset instituutiot. Toisella puolella on suuri maailmanlaajuinen vesioikeudenmukaisuuden liike, joka koostuu erilaisista ruohonjuuritason yhteisöistä, jotka taistelevat paikallisten vesilähteiden puolesta. Tästä näkökulmasta oma puoli on helppo valita – kukapa ei asettuisi pienen ihmisen puolelle. Kun lukija on puolensa valinnut, teos esittelee kolme skenaariota katastrofiin. Makea vesi on loppumassa, yhä useammat ihmiset elävät ilman puhdasta vettä ja voimallinen vesikartelli on ilmestynyt valvomaan veden kaikkia puolia omien voittojensa hyväksi. Käy siis hyvin selväksi, että me ihmiset olemme pilanneet ja tuhlanneet arvokkaimman luonnonvaramme ja kun vesi loppuu, ei elämä ole enää mahdollista. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan luonto lyö lopulta takaisin.

Kirjan alun välittämä kuva on lohduton. Meille runsaiden vesivarojen ääressä eläville suomalaisille akuutti vesikriisi on vaikea ymmärtää, mutta juuri tästä syystä asiaan kannattaa kiinnittää huomiota. Onko meillä varaa olla piittaamatta? Tiedämmekö kuka omistaa tämän arvokkaimman luonnonvaramme? Miksi törsäämme puhdasta vettä vetämällä sitä litroittain alas WC:stä? Miksi emme huolehdi vesistöjemme puhtaudesta vaan vuosi toisensa jälkeen kiistelemme vain siitä kuka on syyllinen vesistöjen huonoon tilaan? Keskustelu on kaavamaista ja toistaa itseään niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Veden varassa -teos esittelee mihin kaikki vesi on joutunut. Pullovesiteollisuus kukoistaa, me ihmiset saastutamme vesistöjä yhä varsin surutta ja pilaamme jatkuvasti makeaa vettä, kun annamme sen valua suolaiseen mereen. Barlow näkee myös korkean teknologian ratkaisut, kuten padot, vesien keinotekoiset siirrot ja suolanpoiston, osana ongelmaa. Hänen mukaansa kalliit teknologiat kärjistävät vesikriisiä ja vahingoittavat ekosysteemejä siellä mihin niitä sijoitetaan. Esimerkiksi suolanpoisto on kallista ja vaatii paljon energiaa. Se saattaa vain lisätä kasvihuonekaasujen määrää ja näin vain kiihdyttää vesikriisiä. Barlow suomii poliittisia johtajia, jotka bisneskiilto silmissään menevät halpaan: he seuraavat nopeiden teknologioiden kikkojen pettäviä lupauksia ja luovuttavat samalla päätöksenteon ylikansallisille yhtiöille.

Kirjan loppu tuo lohtua ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta, sillä vesisoturit levittävät jo sanomaa vesioikeudenmukaisuudesta ja vesidemokratiasta, ja ruohonjuuritaso on alkanut toimia eri maissa, jotta vesikriisin kiertokulku saataisiin poikki. Vaikka vedellä on taloudellisia ulottuvuuksia, meidän on ymmärrettävä, että vesi ei ole kaupallinen hyödyke. Oikeus veteen -sitoumusta ei vielä ole olemassa, mutta Barlowin mukaan se on aate, jonka aika tulee vielä.

Veden varassa -teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on uskollinen omalle tyylilleen, joka voi suomalaiselle lukijalle olla hieman vieras, jopa liian kärjistävä, mutta Barlow perustelee tekstinsä hyvin ja esittää sen tueksi raportteja ja kirjallisuutta. Mikäli lukija haluaa tietää aiheesta lisää, on teoksen lopussa esitelty runsaasti kirjallisuutta. Kirjan suomenkielinen käännös on paikka paikoin kankea: lauseet ovat koukeroisia ja sanavalinnoissa ja sanajärjestyksessä olisi ollut jonkin verran korjaamisen varaa. Käännös paranee alun jälkeen ja arvostan sitä, että teoksen kääntäjä on etsinyt lisätietoa monista kirjan käsitteistä ja lisännyt selventäviä alaviitteitä.

Vaikka minusta Veden varassa kirja on lohdutonta luettavaa, uskon Maude Barlowin sanoihin siitä, ettei kukaan ole liian vähäinen toimiakseen hyvän asian puolesta. ”Tehtävänämme on palauttaa vesi yhteisvarantona sekä Maalle että ihmisille jaettavaksi ja hallinnoitavaksi viisaasti ja kestävällä tavalla mikäli mielimme selviytyä.” Siispä vesisoturiksi mars, mars!



Kristiina Korjonen-Kuusipuro
PS. Lue myös professori Mika Sillanpään kirjoitus Vesi – syy sotia? Suomen Kuvalehden Energiamurros-blogista.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Puhdasta energiaa henkilöauton hinnalla

Suomessa lähes kaikki energia tuotetaan suurissa voimalaitoksissa. Tämä on ollut osaltaan myötävaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen, jossa energiantuotanto on paitsi spatiaalisesti myös psykologisesti etäistä valtaosalle kuluttajista. Eteisen lamppu syttyy katkaisijaa painamalla. Uutistenlukija kertoo päivän tapahtumat ilman, että sohvalta tarvitsee nousta. Ajastettu sauna on valmiiksi kuumana, kun lokakuiset jalkapalloharjoitukset loppuvat. Harva kuitenkaan osaa tarkasti eritellä miten omaan kotiin tuleva sähkö on tuotettu tai paljonko sitä kuluu kodin eri toiminnoissa.

Keskitetty tuotantojärjestelmä nojautuu pääasiassa historiaan ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Suomeen tuotiin – ja tuodaan edelleen – valtavat määrät energiaa. Historian saatossa energian tuotanto ja jakelu on ajautunut suurten, pääosin valtiojohtoisten, yritysten käsiin. 1900-luvun keskeisimmät energiaraaka-aineet ovat varsin luonnollisista syistä vauhdittaneet keskitetyn mallin syntymistä. Kivihiili, öljy ja maakaasu on ollut monessa suhteessa järkevintä muuttaa energiaksi suurissa ja tehokkaissa voimalaitoksissa. Uraanista puhumattakaan. Puujohdannaiset energiaraaka-aineet ovat Suomessa siinä mielessä poikkeus, että niillä on suuri merkitys sekä keskitetyssä että hajautetussa energiantuotannossa.

Ilmastonmuutokseen reagoiminen uusiutuvalla energiantuotannolla avaa mahdollisuuden suureen muutokseen. Tuuli- ja aurinkoenergian pienvoimalat sijoittuvat hintaluokkaan, jossa ei tarvita valtion rahoitusta tai miljoonien lainaa. Vähän käytetyn henkilöauton hinnalla saa oman aurinkosähkövoimalan, joka kykenee kattamaan karkeasti viidenneksen omakotitalon vuosittaisesta sähkönkulutuksesta. Jokaisella henkilöautoinvestointiin kykenevällä ihmisellä on siis mahdollisuus investoida omaan pienenergiantuotantoon. Tärkeässä osassa hajautetun tuotannon murroksessa on uusiutuvien energialähteiden poikkeava luonne. Aurinko, tuuli tai maalämpö eivät ole varastoitavia raaka-aineita, eivätkä ne aiheuta ihmisille haitallisia hiukkaspäästöjä. Ne ovat puhtaita ja kaikkialla läsnä. Tästä syystä uusiutuvan energian pienvoimalat voivat luontevasti integroitua osaksi ihmisten päivittäisiä elinympäristöjä.

Aurinkopaneelien teknologinen kehitys on mennyt viime vuosina huimaa vauhtia eteenpäin. Hinnat ovat laskeneet samalla kun hyötysuhde on hiljalleen hivuttautunut parempaan suuntaan. Aurinkopaneelien etuna on, että ne ovat todella toimintavarmoja, eivätkä ne tarvitse juurikaan huoltoa. Pienet huoltotoimenpiteet liittyvät lähinnä puhdistamiseen. Toiminta on automatisoitua ja paneelit kestävät käytössä jopa 30 vuotta. Tämä tarkoittaa paneeleihin investoineen kotitalouden kannalta sitä, että viidennes kodin sähköstä tulee kolmen vuosikymmenen ajan omalta katolta energialla, joka on paitsi puhdasta myös riippumatonta sähkön yleisestä hintakehityksestä.

Ilmastonmuutos vaatii yhteiskunnalta kokonaisvaltaisia toimia. Olemme hitaassa rakenteellisessa murroksessa kohti kestävämpää tapaa elää ja tuottaa energiaa. Kysymys ei ole kuitenkaan vain energiantuotannon muuttamisesta. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että mitä, miten ja kuinka paljon kulutamme. Nämä kaksi lankaa yhdistämällä pääsemme tärkeään kysymykseen: voisiko ihmisiä lähelle sijoittuva pienenergiantuotanto yhdistettynä älykkäisiin tuotantoa ja kulutusta mittaaviin laitteisiin johtaa tiedostavampaan energia-asenteeseen ja muuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan? Jos ihmisiä lähelle sijoittuvalla energian pientuotannolla on ilmastonmuutoksen kannalta positiivisia kuluttajaan kohdistuvia vaikutuksia, valtiovallan on syytä miettiä tarkasti uusiutuvan energian tuen laajentamista Saksan mallin mukaisesti myös pientuotannon piiriin.

Iiro Grönberg
iiro.gronberg(a)helsinki.fi