Niin se vaan
voi yksi sana herättää suurta hämmennystä pienessä yhteisössä. Tämän sain kokea
tänään naispuolisten kollegojeni taholta, kun he kummastelivat käyttämääni
huudahdusta Hilirimpsis. Ei kuulemma hevin sovellu tällaisen (muka) karskin
heebon sanavarastoon. Pysähdyin miettimään kyseistä episodia hieman tarkemmin.
Pienen googlettamisen, joka antaa aina yhtä luotettavan kuvan vallitsevista käytännöistä,
jälkeen havaitsin, että totta tosiaan: termiähän käyttää pääasiassa naiset ja
nuoret tytöt kuvatessaan ihanaa (taas yksi sana, joka ei sovi miehen suuhun) arkeaan. Itse en kyllä hoksannut kytkeä Hilirimpsistä mihinkään
sukupuolikoodistoon ja -normistoon. Tapanani on vähän väliä laukoa ”mielipiteitä”
sen kummemmin miettimättä, ja käyttämäni Hilirimpsis nyt sattui tulemaan vain
ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä hyvin olisin voinut käyttää nuoremman - ja vähän vanhemmankin - miesväen
palvoman sankarin, Super-Hessun, huudahdusta: Heissulivei. Olisiko tämä ollut
jollain tavalla tavanomaisempaa tai maskuliinisempaa, ja joka ei
olisi herättänyt vastaavanlaista huomiota?
Tasa-arvosta
kohkataan harva se päivä ja perinteiset mies-nais -roolit menettävät
merkitystään. On sosiaalisesti yhä hyväksyttävämpää puhua mieshoitajista ja -lastentarhanopettajista
tai naissotilaista ja -poliiseista. Mutta miten on heidän kielenkäyttönsä laita. Tuovatko
miehet oman puhetapansa tarhoihin ja naiset kasarmeihin, vai sosiaalistetaanko,
eli ohjataanko, heidät enemmistön tavoille joko tietoisesti tai tiedostamatta?
Käytänkö minä sanaa Hilirimpsis sen vuoksi, että olen joutunut, anteeksi siis päässyt,
tekemään työtä viimeisen kuuden vuoden ajan työyhteisössä, jossa nais-mies -suhdeluku
on 8-2? Ja miksi terveydenhoitaja kysyy minulta aina empaattisella äänellä,
kuinka oikein jaksan naisvaltaisessa, pinkinpunaisessa työporukassa? Mitä tähän
sanovat Konstaapeli-Kaisa ja Kersantti-Karoliina?
Mikko
Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti