Yhteisöllisyydestä ja lukeneisuudesta

Työpaikan yhteiset ruoka- ja kahvipöytäkeskustelut ovat hyvä tapa tuoda väriä päivään ja luoda yhteisöllisyyttä työpaikalla. Meillä instituutissa kahvikupposen ääressä parannetaan maailmaa ja ”innovoidaan” välillä hyvinkin luovasti. Valitettavasti useimmat kehittämämme ideat ja tuotteet eivät välttämättä olisi suuria myyntimenestyksiä, mutta ainakin ne kutittavat nauruhermoja. Joskus yhteisistä hetkistä voi kuitenkin olla suuresti apua myös oman osaamisen kannalta.

Tulipa eräässä taannoisessa pöytäkeskustelussa esille aihe, jossa palattiin ruokailuhetkeä edeltäneeseen työpaikan palaveriin. Kokouksessa oli puhuttu siitä, miten heikko yleissivistys suomalaisilla opiskelijoilla on ja miten vähän he tuntevat tieteen tekemisen kannalta olennaisia klassikkoteoksia ja -teorioita. Vilauteltiin sellaisia nimiä, kuten Bourdieu ja Parsons, ja todettiin, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat lukevat ylipäätään liian vähän jääden näin jälkeen ulkomaalaisista kollegoista heti alkumetreillä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Tiesin, että tuo lukemattomuus kosketti myös minua. En kuitenkaan ollut valmis myöntämään, että koulutukseni olisi ollut huonotasoista tai että olisin siitä heikosti suoriutunut.

No, ruokapöytäkeskustelumme eteni siihen pisteeseen, että ajattelimme kaikenlaisen lukemisen olevan itse asiassa kannattavaa. Myös sen lastenkirjallisuuden, jonka olen oppinut tuntemaan erinomaisen hyvin viimeisen kuuden vuoden aikana lukiessani illat pitkät satuja kahdelle kirjoja rakastavalle lapsukaiselleni. Kuin todisteena tästä käteeni sattui tänään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittama ja kuvittama kirja Tatun ja Patun Suomi. Poikani oli kysellyt mitä on esihistoria ja muistelin että kirjan sivuilla kerrottiin Suomen esihistoriasta. Tatu ja Patuhan ovat hulvattomat veljekset Outolasta (jossa kaikki tehdään vähän eri tavalla kuin meillä), jotka ovat seikkailleet jo yhdeksässä lastenkirjassa. Juuri Tatun ja Patun Suomi toi Havukaiselle ja Toivoselle Finlandia Junior -palkinnon.

Avattuani kirjan pieni kello alkoi kilistä päässäni. Kirjan alkulehdillä Tatu ja Patu esittelevät tieteellisen tutkimuksensa tuloksena suomalaisen ihmisen arkkityypin. Luonnehdinta tehdään parodioiden ja selvästi tietoisena siitä, että juuri näiden piirteiden varaan suomalaisuus tyypillisesti rakennetaan; suomalainen pitää saunomisesta, makkarasta, kahvista, ruisleivästä jne. Kuitenkin kirjassa välitetään suomalaisuudelle tärkeitä piirteitä ja arvoja eteenpäin seuraaville sukupolville ja näin tuotetaan yhteistä identiteettiä. Tatun ja Patun Suomi -kirjaa voidaan siis lukea nykypäivän tieteen harjoittajille tutun sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta.



Tatun ja Patun avulla on myös helppo avata sosiologian arvojen ja normien käsitteitä. Käyttäytyessään omituisesti ja tavallisuudesta poiketen pojat rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kirjassa Tatu ja Patu muun muassa luulevat, että joulupukki valitaan vaaleilla ja asettavat Tatun joulupukkiehdokkaaksi: ”En etsi valtaa loistoa mutta onhan se hienoa kun joulupukkina saan päättää kaikista Suomen asioista!” Sosiologiassa puhutaan sosialisaation käsitteestä, joka tarkoittaa normien ja arvojen opettamista; jokainen uusi sukupolvi on sosiaalistettava omaksumaan ne käyttäytymistavat, joita yhteisössä pidetään hyväksyttävänä. Havukainen ja Toivonen sosiaalistavat suomalaislapsia huumorin välityksellä.



Lastenkirjoista ei siis varsinaisesti löydy tieteellistä tietoa, mutta teoriatiedon soveltamiseen ne sopivat mainiosti. Päätän kirjoitukseni saduille tyypilliseen tapaan ja kysyn, mitä tästä opimme. Yhteiset kahvihetket kunniaan ja lukeminen kannattaa aina!