Etelä-Karjalassa käydään kuumaa keskustelua metsäteollisuuden rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksista. Muualla Suomessa suljettujen tehtaiden kohtalot herättävät sekä myötätuntoa että huolta. Rakennemuutoksen rytinässä metsäyhtiöitä vaaditaan kantamaan yhteiskuntavastuutaan Suomessa; pitämään suomalaiset tehtaat toiminnassa tai vähintäänkin huolehtimaan, etteivät irtisanonut jää puille paljaille. Tämä metsäteollisuuden yhteiskuntavastuukeskustelu on hyvin tuttua – mutta eikö se keskity liikaa vain vastuullisuuden negatiiviseen puoleen? Siis kaavaan, jossa tapahtuu jotain negatiivista jonka jälkeen sen aiheuttajaa vaaditaan paikkaamaan mahdolliset vahingot.
Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.
Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?
Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi
Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.
Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?
Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi
Samaa etukäteisvastuutahan sitä toivoisi ympäristöasioihin. Jos huolehtisimme ympäristöstämme ennen kuin ongelmat ryöstäytyvät käsistä, olisi se usein sekä helpompaa, että myös halvempaa.
VastaaPoistaAika on mielenkiintoinen elementti. Kun osa meistä pohtii tulevaa, toiset elävät menneisyydessä ja toiset pelkästään toteuttavat itseään nykyhetkessä.