Sivityksen kehto

Etelä-Karjala-instituutin blogissa pohditaan ja kommentoidaan maakunnan ajankohtaisia teemoja. Blogissa instituutin asiantuntijat ottavat kantaa maakunnan ajankohtaisiin tapahtumiin, hankkeisiin ja ilmiöihin.
Kasvata Etelä-Karjalan sydämen sivistystä ja osallistu keskusteluun!

torstai 13. toukokuuta 2010

L’uomo Universale

Olen lukenut useammasta kuin yhdestä tieteellisen arviointiprosessin läpikäyneestä lähteestä väitteen, että YLEISNEROJA (lat. Homo universalis, ital. Uomo universale) ei enää tallustelisi maan päällä. Nämä niin taiteen, tieteen kuin tekniikankin salat laajassa merkityksessä tunteneet maskuliinisemman sukupuolen edustajat olivat vielä varsin yleinen näky viisi, kuusi sataa vuotta sitten, niin kutsutun Renessanssi-kauden aikaan. Yleisnerot olivat aikansa julkkiksia, joista valistunut kansa juorusi tavernoissa, ja joita rahakkaat ja vaikutusvaltaiset renessanssiruhtinaat ahnaasti kutsuivat statussymboleiksi hoveihinsa. Pääsy hovin sisäpiiriin puolestaan kasvatti entisestään neron yleistä tunnettuutta rahvaan parissa. Tuohon aikaan ei vielä ollut sensaatiolehdistöä, joka olisi kirjoittanut näiden monitaitureiden nais- (tai mies-) seikkailuista. Gutenbergin tunnetuimman keksinnön oli monopolisoinut siveyden ja oikeamielisyyden esitaistelija, Katolinen kirkko.

Tänä päivänä median rooli ja valta ovat suurempia kuin koskaan, ja sen edustajat päättävät pitkälti siitä keitä kulloinkin nostetaan kaiken kansan nähtäville ja ketkä puolestaan saavat väistyä varjon puolelle. On tunnettua, että julkisuuden kirkkaaseen mutta kapeaan valokeilaan ei mahdu kerrallaan kovin montaa ihmistä, eivätkä tieteen, taiteen ja tekniikan edustajat tee tässä poikkeusta. Tavallisesti sekä lehtien palstoilla että television uutisstudioissa patsastelevat samat tutut dosentit, professorit ja tutkijat, joita yhdistää hyvä ulosanti ja Y-kromosomi. Toisin sanoen, kuten 1400–1500-lukujen yleisnerot, myös 2000-luvun asiantuntijastatuksella liikkuvat henkilöt ovat a) miehiä ja b) aikansa vallankäyttäjien jalustalle nostamia miehiä.

Mutta se kolmas, ja samalla keskeisin piirre, yleisnerous, puuttuu. Tämän päivän asiantuntija ei yksinkertaisesti voi hallita kuin murto-osan oman alansa viimeisimmästä tietotaidosta, ja muiden alojen saavutukset hän tuntee korkeintaan nimeltä. Silti media soittaa usein yhdelle ja samalle henkilölle tiedustellakseen milloin Islannin tuhkapilvien vaikutuksista ihmisten matkustuskäyttäytymiseen, milloin taas kansainvälisen valuuttakriisin vaikutuksista ilmastotalkoisiin. Ketään ei häiritse se, että tämä kuviteltu henkilö, sanotaanko nyt vaikka professori, on aikanaan väitellyt tohtoriksi otsikolla: ”Kalakukon narratiivinen positio Kuopion torikauppiaiden agendan määrittymisessä”. Toisaalta asiantuntijaprofessori ei kehtaa hänkään kieltäytyä lausunnonantamisesta, sillä julkisuus on elinehto pärjäämiselle postmodernissa tiedemaailmassa. Mutta mistä aikaa haastattelulle, kun kalenteri on jo valmiiksi täynnä? Aamupäivällä palavereja, puolelta päivin kehityskeskusteluita ja iltapäivällä pitäisi miettiä laitoksen strategian terävöittämistä. Lisäksi illalla pitäisi ehtiä vielä harjoittaa verkostoitumista pelaamalla 18-reiän kierros golfia Suomen Akateemisten Sisävesilainelautailijoiden jokakeväisellä jäsenturneella.

Asiantuntijuuden sädekehän lankeaminen mediassa vain pienelle sisäpiirille on uhka paitsi asiantuntijuus-käsitteelle myös asiantuntijoille ja medialle itselleen. Pahimmillaan julkkisasiantuntijoiden lausunnot aiheesta, joista heillä ei ole syvällistä tuntemusta voivat johtaa suuren yleisön keskuudessa levottomuuteen, jonka seuraukset ovat niin merkittävyydessään kuin laajuudessaan ennalta arvaamattomat. Lievemmässäkin tapauksessa niin sanotun asiantuntijan puolivillaiset heitot asettavat sekä asiantuntijan että häntä siteeraavan median ikävään asemaan, jolloin halveeraavat puheet päivystävistä dosenteista ja roskamediasta saavat uutta vettä myllyynsä.

Joskus vaikeneminen on kultaa, ja välillä on rehellistä tunnustaa, ettei tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti