Karjalaisuus minussa?

Kertoilin viime viikolla tamperelaiskollegani Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen kanssa instituutin Studia generalia -luentosarjassa Karjalan muistelun rituaaleista. Esitys oli täynnä tunnetta ja se perustui kesällä 2010 Kurkijoelle vanhempieni ja sisarusteni kanssa tekemään kotiseutumatkaan ja sen havainnointiin. Lopetimme esityksemme pohtimalla mitä karjalaisuus meille toisen ja kolmannen polven karjalaisille merkitsee. Voimmeko me, jotka olemme muualla syntyneitä ja muualla kasvaneita, sanoa olevamme karjalaisia?

Luennon lopetuksesta tuli aika tunnustuksellinen, sillä totesin, että matkalla tyttären, pikku siskon ja tutkijan roolit menivät iloisesti sekaisin. Ennen luentoa mietin kovasti kuinka sen nyt sitten kauniisti sanoisi, että en itse koe olevani karjalainen. Tiesin yleisön olevan suureksi osaksi karjalaisia ainakin sukujuuriltaan, ehkäpä myös identiteetiltään, enkä halunnut heitä mitenkään loukata. Mietin jo ennen Kurkijoen matkaa sitä vaihtoehtoa, että matka isäni kotiseudulle ei tunnukaan miltään. Pohdin myös pitäisikö sen tuntua? Eikö riittäisi, että on vain hauskaa?

Luennolla siteerasin omaa matkapäiväkirjaani, johon kesäkuussa 2010 olin kirjoittanut: ”Omasta kokemuksestani en osaa oikein sanoa mitään: maisemat ovat kauniita, mutta ei tämä sillä tavalla ”omalta” tunnu. Se on kuitenkin niin, että minä en ole karjalainen vaan oululainen, vaikka isän juuret ovatkin tosi tärkeitä.” Koen, että karjalaisuus on osa isääni, mutta sekin tulee näkyviin vain silloin tällöin, onhan hänenkin poismuutostaan aikaa kulunut jo yli 70 vuotta. Omaan identiteettiini kuuluu kuitenkin elementtejä, jotka sitovat minut osaksi niiden ihmisten ketjua, jotka ovat Kurkijoella syntyneet ja eläneet. Tällainen elementti on esimerkiksi etunimeni, jonka olen saanut isäni mummolta ja tietysti myös oma sukunimeni. Matkan aikana paljastui hauskasti identiteetin paikkasidonnaisuus, sillä me sisarukset aloimme muistella omaa lapsuuttamme Oulussa ja Oulun kupeessa Kempeleessä. Niinköhän Kurkijoen hiekkatiet ja vanhat sähkötolpat saivat meidän muistomme 60- ja 70-luvulta heräämään?

Sen lisäksi, että identiteetti kertoo siitä keitä me olemme, se kertoo myös siitä mistä me tulemme. Veljeni vaimo totesikin, että matka oli ”resan till familjens rötter” –matka perheen juurille. Isälleni matka oli täynnä muistoja, mutta me muut pystyimme vain kuvittelemaan kaiken sen mitä hän ympärillään näki. Toinen siskoistani pyyhki salaa kyyneleitään isän leikkipaikan kallioilla, kun hän muisteli hänelle niin rakasta mummoa ja kuvitteli hänet kulkemassa pihapiirissä. Isä puolestaan näki itsensä lapsena mäkeä suksilla laskemassa ja koulupoikana kolttosia tekemässä.

Vaikka identiteetti on normaalistikin jatkuvassa muutoksessa, karjalaisuudessa elää vahvana menetyksen ja luopumisen kokemukset. Samalla menetyksestä selviäminen on yksi karjalaisuuden peruspilareista. Identiteetti konkretisoituu usein suhteessa toisiin, ja menetetyn Karjalan muistelussa tuo toinen on alueen nykyiset asukkaat eli venäläiset. Veljeni vaimo kirjoitti omaan matkapäiväkirjaansa seuraavasti: ”Vaikka kuljemme isä-Matin kotiseutuja, hänen tuttuja paikkojaan, tulee venäläisyys ”silmille” kadunnimissä, tienviitoissa, nykyisissä Kurkijoen ihmisissä. Venäjän kieltä osaamattomalle tuntuu, ettei saa otetta asioihin niin paljon kuin haluaisi. Kävimme Kurkijoella kahdella hautausmaalla. Sellaista hautausmaata en ole ennen nähnyt, venäläisyys näkyi vahvasti ja siihen koreuteen ei vielä hitaat tunteeni kääntyneet. Koreaa oli, mutta tunnelmaa en vielä tavoittanut.”

Itse koen tarkastelevani karjalaisuutta ja menetettyä Karjalaa ulkopuolelta. Minulla ei ole vahvaa tunnesidettä niihin paikkoihin, joissa en itse ole kasvanut tai asunut. Uskon kuitenkin, että isäni ja hänen sukunsa juurilla on vaikutusta siihen kuinka tulkitsen karjalaisten kokemuksia esimerkiksi väitöskirjani tutkimusaineistossa. En siis olekaan täysin ulkopuolinen, sillä sukuni historian langat kiinnittävät minut vahvasti myös Karjalaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro