Kaikki virtaa

”Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan”, totesi aikoinaan antiikin filosofi Herakleitos. Hän ajatteli, että pysyväisyys on vain näennäinen harha, sillä muutosta tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Työskennellessäni Etelä-Karjala-instituutin rakennemuutosprojektissa viime vuoden ja osan tätä vuotta ajattelin tätä Herakleitoksen lausahdusta usein. Rakennemuutoksesta on tullut pelottava sana. Valtio nimeää vuosittain erityisiä ”äkillisen rakennemuutoksen” alueita, joka tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensimmäinen, nimetyn alueen kannalta hyvä asia on se, että tämä status oikeuttaa valtion lisätukiin. Toinen, imagollisesti ja henkisesti huono asia on se, että äkillisen rakennemuutoksen alueita pidetään joko puhjenneina tai piilevinä kriisialueina.

Rakennemuutos ja kriisi ovatkin rakennemuutoskeskustelussa kietoutuneet yhteen. Seuratessa eteläkarjalaista rakennemuutoskeskustelua, jonka keskiössä on muuttuva metsäteollisuus, en ole kuitenkaan voinut olla pohtimatta, maksimoidaanko keskustelussa kurjuutta tarpeettomasti. Toki rakennemuutoksella, joka näyttäytyy pahimmillaan irtisanomisina ja supistuksina, on äärimmäisen ikäviä vaikutuksia, joihin on syytä kiinnittää huomiota ja ennen kaikkea tarjota tukea. On tärkeää lieventää rakennemuutoksen synkimpiä vaikutuksia, mutta voidaanko niitä kokonaan välttää? Miten? Miten muutoksen tapahtumista voidaan estää muuten kuin keinotekoisella hengittämisellä? Kuinka paljon ylipäätään muutosta (tässä tapauksessa metsäteollisuuden muutosta) on tarpeellista ylipäätään estää, hidastaa tai peruuttaa? Muutoksen vastustaminen on helppoa, mutta vaikeaa sen sijaan on keksiä muutokselle vaihtoehtoja.

Onko rakennemuutos sitten pelottava kriisi, vaiko vain osa jatkuvaa muutosta, jossa kaikki virtaa? Suomessa on jo vuosikausia tehty siirtymää, jossa teollisuuden työpaikkojen suhteellinen osuus pienenee palvelualan työpaikkojen suhteellisen määrän kasvaessa. Metsäteollisuutta tarkastellessa sen rakenteet ovat ”virranneet” jo kauan: monet tehtaat ovat aloittaneet paikallisina pienyrityksinä, jonka jälkeen ne ovat yhdistyneet synnyttäen yhä isompia konserneja ja lopulta nämä konsernit ovat kansainvälistyneet siinä mittakaavassa, että alkujaan paikallisen pikkutehtaan toimintakenttänä on nyt koko maailma.

Sinänsä ei siis pitäisi olla kovin yllättävää, että monia edeltäviä muutoksia seuraavat uudet muutokset. Kaikki muutokset eivät toki ole yhtä miellyttäviä kuin toiset, mutta jokaisesta muutoksesta voi löytää jotakin positiivista. Etelä-Karjalan kannalta positiivista rakennemuutoksessa on se, että se on nostanut esiin uutta osaamista esimerkiksi uusiutuvan energiantuotannon saralta. Tätä osaamista on löytynyt sekä olemassa olevan metsäteollisuusosaamisen sisältä että sen ulkopuolelta. Rakennemuutos on myös opettanut, että vaikka ennakointi on myöhäistä siinä vaiheessa kun tämän päivän muutokset jo tapahtuvat, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautumaan seuraavaan muutokseen. Herakleitos opetti myös, että virta johon astumme, ei ole koskaan kahta kertaa samanlainen. Toivon rakennemuutoksen virran tuovan Etelä-Karjalalle lisää hyviä asioita vuonna 2011.

Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo!

Kävin alkuviikosta Joensuussa kuulemassa vanhempien tieteenharjoittajien ja kansainvälisten tiedelehtien toimittajien ajatuksia julkaisemisesta englanninkielellä. Seminaari-istunto oli antoisa ja opettavainen, mutta päällimmäisenä mieleeni jäivät kuitenkin Itä-Suomen yliopiston turhautuneet humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, jotka osoittivat mieltä parhaillaan käynnissä olevaa yliopistouudistusta vastaan. Jo edesmenneestä Joensuun yliopistosta valmistuneena historioitsijana tunsin sympatiaa ja myötätuntoa ihmistieteiden parissa työskenteleviä kollegoitani kohtaan. Ajanhenki, se kuuluisa Zeitgeist, kun ei näytä tällä hetkellä olevan sellaisten tieteenalojen puolella, jotka tuottavat nykyajan aikakäsitystä hitaammassa tahdissa vaikeasti mitattavaa henkistä pääomaa.

Mielenosoitukset ovat, ainakin toistaiseksi, karttaneet Etelä-Karjalaa. LUT on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että sen edustamat tieteenalat nauttivat valtaa pitävien ja rahakirstua vartioivien luottamusta yli valtiorajojen. Tekniikan ja talouden ammattilaiset Skinnarilassa synnyttävät tietoa, josta monet ovat valmiit maksamaan. Toki on hyvä muistaa, että teknillis-taloudellinen tutkimus on kallista; tutkimusinfrastruktuurin rakentaminen, ylläpitäminen ja hyödyntäminen tutkimustoiminnassa eivät ole mitään halpaa hupia.

Vaikka LUT on onnistunut pienehkönä ja ketteränä organisaationa välttämään yliopistouudistuksen ensivaiheen pahimmat karikot, yleisessä kehityksessä on havaittavissa piirteitä, joista olisi hyvä olla huolestunut myös Skinnarilan kampuksella. Yksi suurimmista uhkista on suomalaisen yliopistolaitoksen homogenisoituminen. Vaikka Itä-Suomen yliopiston kaltaisen monitieteisen yliopiston sisällä voidaankin puhua tieteenalojen eriytymisestä, kansallisessa mittakaavassa olemme ajautumassa tilanteeseen, jossa yliopistomme muistuttavat toimintatavoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan entistä enemmän toisiaan. Pahimmassa tapauksessa voimme puhua kymmenen vuoden päästä suomalaisesta yliopistolaitoksesta nimellä Finland School of Technology and Business Studies.

Aidosti monitieteisen, erikoistuneen ja vapaan yliopistolaitoksen luominen Suomeen edellyttää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtiovallan tulisi muuttaa toimintakäytäntöjään, jossa verovaroja syydetään jo valmiiksi vahvoihin ja kilpailukykyisiin yksiköihin, puhutaanpa sitten yrityksistä tai yliopistoista. Yksi mahdollinen kehityskulku voisi olla sellainen, jossa yksityinen sektori ottaa suurempaa vastuuta teknillis-taloudellisten yliopistojen rahoittamisesta, ja valtiovallan tehtävänä puolestaan olisi taata riittävät resurssit paitsioon jääville humanistis-yhteiskuntatieteellisille aloille, jonka piirissä harjoitettava tutkimus ja opetus on huomattavasti ”kovia” tieteenaloja halvempaa.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, LUT.

Hovin Hengen joulubrunssi runoillan merkeissä 13.12. klo 18

Hovin Hengen luento- ja keskusteluilta

Maanantaina 13.12. klo 18 Skinnarilan Hovissa (Skinnarilankatu 36) järjestetään kaikille kiinnostuneille avoin ja maksuton Hovin Hengen joulubrunssi, jonka aiheena ovat runot ja runous. Alustajana ja runonlausujana paikalla on kirjailija Eija-Hilkka Anttila. Kuulijat saavat ottaa mukaan omia runojansa, joko itse kirjoittamiaan tai jonkun muun kirjoittamia. Runonsa voi lukea itse, tai ne voi antaa luettavaksi Eija-Hilkka Anttilalle.

Tervetuloa!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news08122010.aspx

"Imatralaisuutta kantamassa" -julkaisu perehtyy Imatran historiaan ja imatralaisuuteen

Kanta-Imatra Seura on julkaissut uuden Imatraa ja imatralaisuutta käsittelevän kirjan. Kirjan on toimittanut tutkija Virpi Kaisto Etelä-Karjala-instituutista Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta. Julkaisuun on koottu kirjoituksia Kanta-Imatra Seuran ja Imatran historiasta sekä Imatralla pitkään asuneista tai vaikuttaneista henkilöistä.

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news07122010.aspx

Kansalaisjärjestöjen uudistuva rooli kunnalliselämässä 28.11. klo 14

Sunnuntaina 28.11. klo 14 Lappeenrannan kaupungintalon valtuustosalissa järjestetään Lappeenrannan Killan syyskokous. Kokousesitelmän tilaisuudessa pitää dosentti Erkki Mennola aiheenaan kansalaisjärjestöjen uudistuva rooli kunnalliselämässä.
Lappeenrannan Kilta toivottaa tilaisuuteen tervetulleiksi kaikki aiheesta kiinnostuneet

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news23112010.aspx

Karjalan kannaksen historia ja kulttuuri yleisöluennon aiheena 15.11. klo 18

Maanantaina 15.11. klo 18 Skinnarilan Hovissa järjestetään Hovin Henki -ilta, jossa käsitellään Karjalan kannaksen historiaa ja kulttuuria niin Suomen kuin Venäjänkin kannalta. Tilaisuuteen toivotetaan tervetulleeksi kaikki aiheesta kiinnostuneet. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Ilta sisältää alustuksen, musiikkiesityksen, pientä iltapalaa sekä keskustelua.

TERVETULOA!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news08112010.aspx

Erikoistumista ja yhteistyötä korkeakoulupolitiikkaan

Parhaillaan käytävä keskustelu Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulujen yhteistyön syventämisestä on nostattanut tunteita ja huolta eteläkarjalaisen korkeakoulutuksen tulevaisuudesta. Yhtenä merkittävänä uhkana on pidetty Etelä-Karjalan koulutustarjonnan kaventumista ja koulutuspaikkojen vähenemistä. Samanaikaisesti opetusministeriö on painostanut yliopistoja ja ammattikorkeakouluja erikoistumaan ja kehittämään omia keihäänkärkialojaan. Mutta kuinka leveä kärki voi olla, ilman että terävyys ei siitä kärsi?

Suomalaista koulutus-, tutkimus-, ja innovaatiojärjestelmää keikuttaa tällä hetkellä rakennemuutoksen puhuri, jonka voimakkuutta voi verrata 1960–70-lukujen tilanteeseen. Tuolloin lähti liikkeelle se voimakas korkeakoulutuksen kasvu- ja eriytymisprosessi, joka on jatkunut aivan näihin päiviin asti. Nyt edessä ovat uudet haasteet, joista selviäminen edellyttää uudenlaisia rakenteita ja uudenlaista toimintakulttuuria. Yliopistoissa resursseja ollaan siirtämässä raskaasta hallinnosta ruohonjuuritason toimijoille eli tutkijoille ja opettajille.

Kaikki eivät voi enää tehdä kaikkea. Päällekkäisyyksiä on purettava. Tähän painostaa pelkästään jo yhä rajallisemmaksi käyvät taloudelliset resurssit tilanteessa, jolloin tutkimus- ja opetusinfrastruktuurin kustannukset jatkavat eksponentiaalista kasvuaan. Onko korkeakouluja kehitettäessä ratkaisevaa opiskelijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä, vai pitäisikö enemmän korostaa opiskelijoiden työllistymistä ja tutkimustulosten näkyvyyttä niin kansallisilla kuin kansainvälisillä foorumeilla?

Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla ei ole myöskään enää monopoliasemaa tutkimuksessa ja opetuksessa. Organisaatiorakenteeltaan kevyet yritykset, konsultit ja muut ei-akateemiset asiantuntijat tarjoavat palvelujaan, ja haastavat tätä kautta yliopistot tiedon synnyttäjinä ja välittäjinä. Korkeakoululaitoksella voi olla etunaan suuren koon mukanaan tuomat muskelit. Mutta mikä on niiden merkitys aikana, jolloin korostuvat ketteryys ja kyky reagoida riittävän nopeasti ympäristössä tapahtuviin muutoksiin?

Lappeenrannan ja Imatran kaupunginjohtajat ovat oikeassa peräänkuuluttaessaan keskustelua Etelä-Karjalan tutkimus- ja koulutusinstituutioiden tulevaisuuden suuntaviivoista. Selvitettäviä kysymyksiä on paljon. Jo edellä mainittujen kysymysten lisäksi olisi hyvä pohtia, mitkä ovat menestyvän Etelä-Karjalan kulmakivet 2020-luvulla. Onko menestyvän alueen resepti kymmenen vuoden päästä joku uusi, vielä keksimätön aluevaltaus, vai löytyykö vastaus jo olemassa olevien koulutussektorien, kuten sosiaali- ja terveysalan sekä matkailualan sisältä? Muuttuvatko rakenteet vai olemassa olevien rakenteiden sisällöt?

Alueellisen koulutus- ja tutkimuspolitiikan kehittäminen vastaamaan kansainvälistyvän yhteiskunnan haasteita on Etelä-Karjalan tulevaisuuden kannalta niin monikerroksinen ja tärkeä kysymys, että sen pohtimiseen on hyvä valjastaa mahdollisimman laajat tietoresurssit aina tekniikan ja talouden asiantuntijoista kulttuurintuntijoihin. Tähän Etelä-Karjalalla on hyvät edellytykset. Alueella on kansainvälisen tason teknillis-kaupallisiin kysymyksiin erikoistunut tiedeyliopisto, aluekehittämistehtävää harjoittava ammattikorkeakoulu, vireä kulttuurialan asiantuntijoiden verkosto sekä ennen kaikkea 134 000 kotiseutunsa tulevaisuudesta enemmän tai vähemmän kiinnostunutta eteläkarjalaista.

Näillä resursseilla luulisi olevan mahdollista kehittää maakuntaan tutkimus- ja koulutusverkosto, jossa raja-aidat ovat matalia ja työnjako selvä. Etelä-Karjalaa on kehitettävä siten, että se yhtäältä erikoistumalla erottautuu profiililtaan muista alueista, mutta toisaalta täydentää puutteitaan tekemällä tapauskohtaisesti yhteistyötä niin kansallisen kuin kansainvälisen tason toimijoiden kanssa.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Blokikirjoitus on julkaistu Etelä-Saimaan Mielipideosiossa 28.10.

Keskustelutilaisuus kansalaisvaikuttamisesta 3.11. klo 18

Lappeenrannan Kilta ry:n tämän syksyn teemana on kansalaisvaikuttaminen. Kilta haluaa avata keskustelun siitä, millä tavalla kaupunkilaiset voivat vaikuttaa kaupungin hallintoon, kehittämiseen ja yleensä saada äänensä kuuluviin vaalien välissäkin.

Kilta järjestää keskiviikkona 3.11.2010 klo 18 Kaupungintalon henkilöstöravintolassa kaikille avoimen ja maksuttoman keskustelutilaisuuden kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista. Killan tilaisuuteen on kutsuttu keskustelua alustamaan alueemme vaikuttajia, tiedotusvälineiden edustajia sekä eri kansalaistoimijoita ja -aktiiveja.

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news30102010.aspx

"Luovuuden ulottuvuuksista" studia generalia -yleisöluento 20.10. klo 18

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. viides luento "Luovuuden ulottuvuuksista" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 20.10. klo 18.

HALLITTU ALASTULO:
ke 20.10.2010 klo 18 luovuuden ulottuvuuksista
tutkimusjohtaja Esa-Matti Järvinen
muotoilija Ristomatti Ratia

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat insinöörit luovat teknologiaa" studia generalia -yleisöluento 13.10. klo 18

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. neljäs luento "Luovat insinöörit luovat teknologiaa" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 13.10. klo 18.

VARMA OHJAAMINEN:
ke 13.10.2010 klo 18 Luovat insinöörit luovat teknologiaa
professori Juha Varis
pienyrittäjä Jarmo Alamäki

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat johtajat kehittävät organisaatioita" studia generalia -yleisöluento 6.10. klo 18

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. kolmas luento "Luovat johtajat kehittävät organisaatioita" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 6.10. klo 18.

OIKEA AJOITUS:
ke 6.10.2010 klo 18 Luovat johtajat kehittävät organisaatioita
Erikoistutkija Tuija Oikarinen
Professori Marko Torkkeli
Johtaja Mikko Ojapelto

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat yksilöt luovat kulttuuria" studia generalia -yleisöluento 29.9. klo 18

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. toinen luento "Luovat yksilöt luovat kulttuuria" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 29.9. klo 18.

VAPAAPUDOTUS:
ke 29.9.2010 klo 18 Luovat yksilöt luovat kulttuuria
kirjailija, kulttuurivaikuttaja Claes Andersson
muusikko, taitelija Sari Kaasinen
toiminnanjohtaja Minna Pirilä-Martti

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat alueet, alueet luovat" studia generalia -yleisöluento 24.9.2010

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. avausluento Luovat alueet, alueet luovat järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa (Skinnarilankatu 34) Tutkijoiden yön yhteydessä 24.9. klo 18–20:

ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.

Turha tutkija?

Tutkijan ammattikunnan edustajat, oli sitten projektitutkija, tutkijatohtori tai ihan erikoistutkija, joutuvat vähän väliä legitimoimaan oman olemassaolonsa. Asiaan vihkiytymättömille ja muille epäileville tuomaille tutkijuus ja tutkimustoiminta näyttäytyvät usein hämäränä, jopa mystisenä toimintana. Minne ne meidän verorahat oikein joutuvatkaan?

Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.

Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.

Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.

Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.

Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.

Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.

Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.

Mikko Kohvakka

Voisiko Steve Jobs olla suomalainen?

Harmaantunut laiha mies, joka on pukeutunut nuhruisiin farkkuihin, mustaan poolopaitaan ja kuluneisiin lenkkareihin. Näillä ansioilla ei yleensä pääse amerikkalaisen julkisuusmyllyn keskiöön, jossa pärjäävät vain kauniit ja rohkeat.

Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.

Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.

Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.

Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.

Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.

Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.

Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.

Kalle Michelsen

Varrella Virran

Kesänviettoni perinteisiin kuuluu joka vuosi käydä Torniojokilaaksossa Kukkolankoskella syömässä varrassiikaa tai tikkusiikaa, kuten lapseni ovat tuota herkkua nimittävät. Heille kesämatka ilman tikkusiikaa ei tunnu miltään.

Tornionjoki eli Väylä on hyvin tärkeä osa paikallista kulttuuria ja sen arvo tunnustetaan kiistattomasti. Kukkolankoskea mainostetaan matkailijoille nykyisyyden ja elävän historian tiivistymänä. Tornionjoessa valtakunnan raja kulkee joen keskellä. Rajaan tai sen ylittämiseen ei Peräpohjolassa liity minkäänlaista dramatiikkaa, ja väkeä koskenpartaalla näyttää riittävän molemmin puolin. Aina silloin tällöin rohkeimmat laskevat koskea myös kumiveneellä. Tänä kesänä mediassa sai runsaasti huomiota ”Jokinainen”, 20 000 muovipullosta rakennettu lautta, jolla ryhmä taiteilijoita seilasi Muonion- ja Tornionjokea alas noin 400 kilometriä.

Kukkolassa on molemmilla rannoilla matkailijoille tarkoitettuja palveluja. Ravintolapalvelujen lisäksi löytyy majoitusta, erilaisia jokeen liittyviä aktiviteetteja, kuten kalastusta sekä ostosmahdollisuuksia. Suomen puolella on pieni ravintola, jäätelökioski sekä muutamia aittoja joissa myydään matkamuistoja. Monet tulevat myös seuraamaan kalastajia, jotka perinteisin menetelmin lippoavat koskesta siikaa. Sitä samaista siikaa, jota ravintolassa sitten eri muodoissa nautitaan. Kalastuksen lisäksi vahvimmin paikan historiaan liittyy hopeaseppä Smedsin myymälä. Seppä itse työskentelee usein aitan nurkassa ja työskentelyn lomassa hän kertoo kiinnostuneille miten keskeinen osa paikan historiaa hopea ja hänen tekemänsä tuotteet edelleenkin ovat.

Joka vuosi Kukkolankosken kuohuja katsellessani ja kuunnellessani mietin myös Vuoksea, sillä paikkoihin liittyy hyvin paljon samankaltaisuutta. Molemmilla joilla on pitkä ja merkittävä historia, ja jo nimeäminen kertoo näiden jokien tärkeästä merkityksestä paikallisille ihmisille. Tornionjoki on Väylä, Vuoksi on aina Vuoksi, ei joki. Valtakunnan rajakin on elävästi läsnä molemmissa paikoissa, joskin vähän eri tavalla. Kukkolankoskella rajan ylitystä tuskin huomaa, mutta Vuoksella rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman lupaa. Raja myös katkaisee Vuoksen kahtia, kun taas Torniojoessa valtakunnan raja kulkee joen keskikohtaa.

Historia ja paikallinen kulttuuri ovat myös läsnä hieman eri tavoin. Kukkolankoskella ja Torniojokilaaksossa yleensäkin korostetaan Väylän merkitystä tavallisille ihmisille. Imatralla puolestaan joen paikallinen merkitys ei oikeastaan näy, vaan esille on nostettu joen loistonpäiviä, ulkomaisen ja kotimaisen yläluokan vierailuja. Joskus vaikuttaa vähän siltä, ettei paikallisuuteen oikein uskalleta luottaa. Vuoksen matkailua on viimeisten vuosien aikana pyritty kehittämään ja elävän historian tuntu on pikku hiljaa tullut yhä lähemmäksi. Työtä on kuitenkin vielä paljon tehtävänä, sillä Vuokseen liittyy niin monia tarinoita, niin monia kokemuksia ja niin monia tasoja.

Olisi hienoa, jos joen merkitys paikallisille ihmisille nostettaisiin kehittämistyössä keskeiseksi. Aina ei tarvitse osoittaa kuinka ”hienoa” historia onkaan ollut, vaan tärkeätä on myös se mitä Vuoksi on ennen ja tänä päivänä merkinnyt meille tavallisille ihmisille. Suomen matkailuhistoriassa Vuoksi hakee vertaistaan, mutta arkikokemuksiakaan ei kannata väheksyä. On totta, että voimalaitosrakentaminen on katkaissut Vuoksen kalastusperinteen, mutta silti haluaisin lähitulevaisuudessa lukea Vuoksea esittelevältä sivustolta ”Vuoksen partaalta voi ihailla elävää imatralaista kalastusperinnettä” tai että mottona ylipäätään olisi samanlainen lause, joka Torniojokilaakson meänkielellä sanottuna kuuluu ”Meän arki on teän fästi”!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen@lut.fi

Teksti on julkaistu myös Uutisvuoksen kolumnina 2.9.2010

Luovuuden mylläreitä

"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?

Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.

Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.

Lisää ihmisnäkökulmaa myös LUT:n tutkimukseen

Kaakkoiseen Suomeen on eksynyt vain muutamia antropologeja ja siksi onkin aika ajoin varta vasten lähdettävä omiensa pariin. Tämä on tärkeää, jotta oman tieteellisen ajattelun lähtökohdat ja opetukset eivät aivan painuisi unholaan. Samanlaisen koulutuksen saaneet ihmiset katsovat maailmaa samasta näkövinkkelistä, ja keskustelu heidän kanssaan tuntuu luontevalta. Tästä syystä matkasin viime viikolla Suomen Antropologisen seuran (http://www.antropologinenseura.fi/) järjestämille Antropologipäiville, joiden yleisenä teemana oli arvon käsite. Tätä tarkasteltiin myös talouden ja tekniikan näkökulmista. Talouden ja tekniikan aiheita tosin lähestyttiin kuitenkin hieman toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin esimerkiksi LUT:ssa. Antropologinen näkökulma painottaa usein ihmisten arkea ja ruohonjuuritasoa. Näitä ei kuitenkaan saisi väheksyä.

Yksi antropologipäivien pääpuhujista oli emeritusprofessori Keith Hart Lontoon yliopistosta. Hän pohti puheessaan human economy –käsitettä. Pääpiirteissään human economy painottaa arkipäiväisiä taloudellisia tekoja, joita ihmiset tekevät itsensä vuoksi. Professori Hart kysyikin heti puheensa alussa eikö olisi parempi, jos talous nähtäisiin persoonattoman koneiston sijaan tekoina, joita ihmiset tekevät itselleen. Professori Hartin mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajatuksia löytyy ”The Memory Bank” –sivustolta (http://thememorybank.co.uk/). Myös suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet taloutta antropologisesta näkökulmasta. Teos ”Rahan kulttuuri” (2009, toim. Minna Ruckenstein & Timo Kallinen) esittelee mielenkiintoisia, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta hieman kaukaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä rahasta.

Mielenkiintoinen näkökulma talouteen oli myös konferenssin työryhmän ”the Value of Gambling” tutkijoilla. Vaikka rahapelien pelaaminen voidaan nähdä pelkästään pienen ihmisen arkipäiväisenä puuhasteluna, ei kai kukaan voi väittää, etteikö sillä olisi laajempaa taloudellista merkitystä. Suomessakin Raha-automaattiyhdistyksen kautta liikkuvan rahan määrä on huikea (vuonna 2009 tuotto 6508 miljoonaa euroa), samoin Veikkaus Oy:n merkitys suomalaiselle kulttuurille (tulos tammi-maaliskuussa 2010 141,0 miljoonaa euroa), puhumattakaan Las Vegasin kaltaisen ”pelihelvetin” rahamääristä.

Antropologit ovat tarkastelleet myös tekniikan vaikutuksia ihmisten elämään eri puolilla maailmaa. Antropologeille tekniikka on aina jotakin ihmisten tekemää ja sitä hyödynnetään ihmisten tarpeita silmällä pitäen. Tekniikka muokkaa ja muuttaa ihmisten toimintaa ja arvoja arkielämän tasolla, ja yksi Antropologipäivien mielenkiintoisimmista työryhmistä olikin ”New technologies – New values”, jossa pohdittiin uusien teknologioiden merkitystä niin taiteen, kuolleiden muistelun, politiikan tekemisen kuin oman ruumiimmekin kannalta. Sessiossa pohdittiin myös mitä on Human Driven Design ja kuinka ubiteknologia muokkaa käsityksiämme tilasta ja paikasta. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita kaikki.

Junassa kohti Lappeenrantaa pohdin mitä annettavaa ihmisten arkielämän, heidän arvojensa ja käyttäytymisen tutkimuksella olisi myös LUT:ssa tehtävälle tutkimukselle. Moni tutkimusryhmä ansaitsisi oman antropologinsa, jotta täällä tutkimus tulisi lähemmäs alueen ihmisiä ja heidän arkeaan. Näin siitä huolimatta, että monitieteinen näkökulma hankkeissa saattaisi pidentää projekteja ja tehdä niistä monimutkaisempia ja tietenkin lisätä hankkeen kustannuksia. Monitieteiset hankkeet ovat tämän päivän todellisuutta kaikilla tieteenaloilla, mutta silti ihmisläheisen näkökulman painottaminen vaatii uskallusta!

L’uomo Universale

Olen lukenut useammasta kuin yhdestä tieteellisen arviointiprosessin läpikäyneestä lähteestä väitteen, että YLEISNEROJA (lat. Homo universalis, ital. Uomo universale) ei enää tallustelisi maan päällä. Nämä niin taiteen, tieteen kuin tekniikankin salat laajassa merkityksessä tunteneet maskuliinisemman sukupuolen edustajat olivat vielä varsin yleinen näky viisi, kuusi sataa vuotta sitten, niin kutsutun Renessanssi-kauden aikaan. Yleisnerot olivat aikansa julkkiksia, joista valistunut kansa juorusi tavernoissa, ja joita rahakkaat ja vaikutusvaltaiset renessanssiruhtinaat ahnaasti kutsuivat statussymboleiksi hoveihinsa. Pääsy hovin sisäpiiriin puolestaan kasvatti entisestään neron yleistä tunnettuutta rahvaan parissa. Tuohon aikaan ei vielä ollut sensaatiolehdistöä, joka olisi kirjoittanut näiden monitaitureiden nais- (tai mies-) seikkailuista. Gutenbergin tunnetuimman keksinnön oli monopolisoinut siveyden ja oikeamielisyyden esitaistelija, Katolinen kirkko.

Tänä päivänä median rooli ja valta ovat suurempia kuin koskaan, ja sen edustajat päättävät pitkälti siitä keitä kulloinkin nostetaan kaiken kansan nähtäville ja ketkä puolestaan saavat väistyä varjon puolelle. On tunnettua, että julkisuuden kirkkaaseen mutta kapeaan valokeilaan ei mahdu kerrallaan kovin montaa ihmistä, eivätkä tieteen, taiteen ja tekniikan edustajat tee tässä poikkeusta. Tavallisesti sekä lehtien palstoilla että television uutisstudioissa patsastelevat samat tutut dosentit, professorit ja tutkijat, joita yhdistää hyvä ulosanti ja Y-kromosomi. Toisin sanoen, kuten 1400–1500-lukujen yleisnerot, myös 2000-luvun asiantuntijastatuksella liikkuvat henkilöt ovat a) miehiä ja b) aikansa vallankäyttäjien jalustalle nostamia miehiä.

Mutta se kolmas, ja samalla keskeisin piirre, yleisnerous, puuttuu. Tämän päivän asiantuntija ei yksinkertaisesti voi hallita kuin murto-osan oman alansa viimeisimmästä tietotaidosta, ja muiden alojen saavutukset hän tuntee korkeintaan nimeltä. Silti media soittaa usein yhdelle ja samalle henkilölle tiedustellakseen milloin Islannin tuhkapilvien vaikutuksista ihmisten matkustuskäyttäytymiseen, milloin taas kansainvälisen valuuttakriisin vaikutuksista ilmastotalkoisiin. Ketään ei häiritse se, että tämä kuviteltu henkilö, sanotaanko nyt vaikka professori, on aikanaan väitellyt tohtoriksi otsikolla: ”Kalakukon narratiivinen positio Kuopion torikauppiaiden agendan määrittymisessä”. Toisaalta asiantuntijaprofessori ei kehtaa hänkään kieltäytyä lausunnonantamisesta, sillä julkisuus on elinehto pärjäämiselle postmodernissa tiedemaailmassa. Mutta mistä aikaa haastattelulle, kun kalenteri on jo valmiiksi täynnä? Aamupäivällä palavereja, puolelta päivin kehityskeskusteluita ja iltapäivällä pitäisi miettiä laitoksen strategian terävöittämistä. Lisäksi illalla pitäisi ehtiä vielä harjoittaa verkostoitumista pelaamalla 18-reiän kierros golfia Suomen Akateemisten Sisävesilainelautailijoiden jokakeväisellä jäsenturneella.

Asiantuntijuuden sädekehän lankeaminen mediassa vain pienelle sisäpiirille on uhka paitsi asiantuntijuus-käsitteelle myös asiantuntijoille ja medialle itselleen. Pahimmillaan julkkisasiantuntijoiden lausunnot aiheesta, joista heillä ei ole syvällistä tuntemusta voivat johtaa suuren yleisön keskuudessa levottomuuteen, jonka seuraukset ovat niin merkittävyydessään kuin laajuudessaan ennalta arvaamattomat. Lievemmässäkin tapauksessa niin sanotun asiantuntijan puolivillaiset heitot asettavat sekä asiantuntijan että häntä siteeraavan median ikävään asemaan, jolloin halveeraavat puheet päivystävistä dosenteista ja roskamediasta saavat uutta vettä myllyynsä.

Joskus vaikeneminen on kultaa, ja välillä on rehellistä tunnustaa, ettei tiedä.

Mediakuvia monikulttuurisesta Suomesta

Otsikko lupaa liikoja. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus käsitellä kattavasti viime kuukausina kuumana käynyttä mediakeskustelua suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuudesta (tai sen puutteesta). Nostan esille vain yhden seikan, joka kaipaa mielestäni oikaisua. Otan seuraavassa kantaa väitteeseen, jonka mukaan media on alkanut käsitellä monikulttuurisuutta aiempaa kielteisemmässä valossa.

Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.

Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.

Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.

Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.

Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.

Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.

Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.

Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.

Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto

*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen

Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa

Lappeenranta, kulttuurikaupunki 2016

Etelä-Karjala-instituutti/LUT julkaisi raportin Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Raportti koostuu kahdesta osasta: Lappeenrannan kulttuuripalvelustrategiasta sekä strategian selvitysosasta. Strategia toimii Lappeenrannan kaupungin julkisen palvelutuotannon ohjausjärjestelmänä vuosina 2009–2016. Selvitys on puolestaan taustoittamassa, perustelemassa ja selventämässä strategian painopistealueita ja tehtyjä valintoja.

Vaikka raportissa tarkastellaan kulttuuripoliittista kenttää myös laajemmassa mittakaavassa, on painopiste kuitenkin kunnan harjoittamassa kulttuuripolitiikassa.

Raportti on tarkoitettu lappeenrantalaisille kulttuuritoimijoille sekä kaikille kulttuurista ja lappeenrantalaisesta kulttuuripoliittisesta kentästä kiinnostuneille. Sen toivotaan kiinnittävän huomiota Lappeenrannan monipuoliseen ja laadukkaaseen kulttuurielämään, sekä tutustumaan siihen ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit lappeenrannassa. Selvitys ja strategia
Tiedote raportista: Instituutissa julkaistu raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Tehokkuus kulttuurisena ilmiönä

Meidän ajallemme on ominaista tehokkuuden vaatimus, joka on läpäissyt kaikki yhteiskuntamme kerrokset. Suomalaiset pitävät itseään ahkerina ja tehokkaina työntekijöinä, mutta mitä tehokkuus oikeastaan on? Vaihteleeko tehokkuuden vaatimus maasta ja kulttuurista toiseen?

Pohdimme tehokkuutta (effectiveness) Etelä-Karjala-instituutin Cross Cultural Encounters -kurssin kansainvälisten opiskelijoiden kanssa luennolla, joka liittyi kulttuurin vaikutuksiin organisaatioissa. Opiskelijoiden tehtävänä oli miettiä, minkälainen toiminta heidän omassa kulttuurissaan mielletään tehokkaaksi, millainen on tehokas ihminen ja mitä pidetään tehokkuuden mallimaana.

Tehtävä oli yllättävän vaikea, sillä asiaa on laajemmin tarkasteltu lähinnä organisaatioiden tehokkuuden tasolla. Opiskelijoiden vastaukset olivat hyvin yksilöllisiä, mutta opiskelijan oman mielipiteen ohella ne peilasivat myös kulttuurisia arvoja. ”Suomalainen tehokkuus” oli tullut opiskelijoille jo tutuksi ja moni pitikin suomalaisia hyvin tehokkaina. Tehokkuuden mallimaina pidettiin myös muita Pohjoismaita, Japania ja Yhdysvaltoja. Opiskelijat hakivat mallimaita pitkälti tuloksen perusteella – jos maalla menee taloudellisesti hyvin, sen kansalaisten täytyy olla tehokkaita.

Luennon aikana espanjalainen opiskelija herätti muissa kuulijoissa hilpeyttä kysyessään mitä sana tehokkuus tarkoittaa. Muiden naureskellessa espanjalaiselle kulttuurille, jossa ei tehokkuuden sanaakaan tunneta, alkoi käsitteen vaikeus pikku hiljaa paljastua. Tämän espanjalaisen opiskelijan mukaan tehokkuus ei liity lainkaan ahkeraan työn tekemiseen. Muutamat venäläisopiskelijat nostivat esille jopa laiskuuden ja tehokkuuden yhdistämisen: työt tehdään viime tingassa, mutta niihin paneudutaan 100 %:sti hyödyntäen kaikki mahdolliset voimavarat ystävistä ja sukulaisista alkaen. Myös riskinotto oli venäläisestä näkökulmasta osa tehokkuutta, sillä ”se joka ei ota riskejä, ei koskaan saa samppanjaa juodakseen”.

Tehokkuus on tietysti sidoksissa tavoitteisiin ja työhön käytettyyn aikaan. Monien opiskelijoiden mielestä työ on tehokasta, jos sen kautta saavutetaan ennalta asetetut tavoitteet. Työn tekemiseen voidaan kuitenkin toisissa kulttuureissa kuluttaa enemmän aikaa kuin toisissa. Tehokas ihminen tekeekin työnsä optimaalisessa ajassa ja useat opiskelijat korostivat, että viime tingassa asioiden tekeminen voi joskus jopa näyttää tehokkaammalta kuin sellainen tekeminen, johon kulutetaan paljon aikaa.

Itsenäinen työskentely mainittiin usein yhtenä tehokkuuden elementtinä. On kuitenkin kulttuureja, joissa arvostetaan korkeaa hierarkiaa, ja työntekijä usein tekee sen mitä hierarkiassa häntä ylempänä olevat määräävät. Silloin työntekijä ei pysty tehokkaasti hyödyntämään omaa tietotaitoaan tehtävän suorittamisessa, koska erilainen tekotapa saattaisi johtaa konfliktiin hierarkiassa ylempänä olevan henkilön kanssa.

Tehokkaiden ihmisten malleja oli useita, mutta kaikista eniten mieltäni lämmitti italialainen tehokkuuden ruumiillistuma: isoäiti. Perhe on italialaisille erittäin tärkeä ja perheen keskeinen hahmo on isoäiti, joka huolehtii koko perheensä tarpeista aina yhtä vahvana, sydämellisenä ja tehokkaana. Italialaiset ovat myös huolissaan myös tulevaisuudesta. Kuinka tämän päivän naisista saadaan uusia vastuuntuntoisia isoäitejä?

Tehokkuuden pohtiminen oli yksi pieni tehtävä osana kulttuuristen kohtaamisten merkitystä avaavaa luentosarjaa. Uskon kuitenkin, että tehtävä osaltaan avasi opiskelijoita näkemään, kuinka kulttuurisidonnaista ajattelumme on. Monikulttuurisissa organisaatioissa ongelmat voivat syntyä juuri tämän kaltaisista pienistä näkemyseroista.

Etelä-Karjalassa julkaistiin uusi virtuaalinen oppimisympäristö, Älyopisto

”Hengeltään ÄO on suvaitsevainen, monikulttuurinen, vilkas sivistyselämän laitos, jossa kunnioitetaan akateemista vapautta, itsenäistä ajattelua, kaiken kyseenalaistamisen mahdollisuutta ja suuria persoonallisuuksia.”

Joukko eteläkarjalaisia koulutusorganisaatioita on toteuttanut Opetushallituksen rahoituksella yhteishankkeen, jossa rakennettiin verkkoon virtuaalimaailmoja ja verkko-opetusta yhdistävä pelinomainen oppimisympäristö. Opiskelija voi kotikoneella surffaillessaan tavata muita opiskelijoita ja saada opintoneuvontaa päivystävältä tutorilta, sekä kuunnella oppilaitosten tarjoamia luentoja.

Etelä-Karjala-instituutti/LUT on mukana hankkeen ohjausryhmässä, ja myös instituutilla on Älyopistossa oma huone.

Älyopisto: http://www.alyopisto.com/index.html

Lue tästä linkistä koko tiedote: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news16032010.aspx. Linkki johtaa Etelä-Karjala-instituutin/LUT kotisivuille.

Open Your Mind – What Does It Mean?

Juuri 40-vuotisjuhlavuotensa päättänyt Lappeenrannan teknillinen yliopisto ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Skinnarilan kampuksella on parhaillaan käynnissä kampanja, jonka tarkoituksena on luoda tiedeyhteisölle uusi, entistä kansainvälisempi imago. Aikaisemmin yliopiston (markkinointi)viestinnän yhteydessä käytetty lyhenne LTY, joka turhan usein yhdistettiin paikalliseen työväenyhdistykseen, korvataan englanninkielisellä versiolla LUT (Lappeenranta University of Technology). Muutoksella yliopisto haluaa korostaa monikansallisuutta hohkavaa LUT-brändiä, ja lisätä tunnettuuttaan erityisesti maamme rajojemme ulkopuolella. Ratkaisu on looginen, sillä tiede ja siitä kumpuava uusi tieto eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja. Toisekseen yhteistyökumppaneiden hakeminen vain toisista suomalaisista yliopistoista johtaa turhan usein tilanteeseen, jossa korulausein alkanut yhteistyö muuttuu hetkessä nurkkakuntaiseksi oman pesän varjeluksi.

LUT onkin halunnut erottautua nimenomaan muista suomalaisista yliopistoista. Itsevarma asenne näkyy monessa yhteydessä niin yliopiston uudessa, valkoista, mustaa, vihreää, oranssia ja punaista yhdistävässä värimaailmassa kuin markkinointisloganissa, Open Your Mind. LUT on tehnyt, näin ainakin uskon, tietoisen valinnan jättäessään iskulauseensa tarkemmin määrittelemättä. Näin ollen Skinnarilan kampukselle toivon mukaan hakeutuu tulevaisuudessa mahdollisimman monenlaisia, -näköisiä ja monella tapaa ajattelevia opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita, joille mielenmaiseman avaaminen on henkilökohtainen kokemus eikä mitään valmiiksi annettua.

Yliopiston kampanjavastaavat ansaitsevat ehdottomasti hatunnoston rohkeudesta, sillä ajattelua, toisinajattelusta puhumattakaan, ei suomalaisessa yliopistomaailmassa ole totuttu laajassa mitassa näkemään. Turhan usein opiskelijat istuvat pukahtamatta luentosaleissa ja tutkijat tyytyvät toistamaan ”suurten gurujen” luomia vakiintuneita käytänteitä. Kysymykset ovat harvinaisia ja värikäs kyseenalaistava keskustelu jotain ennenkuulumatonta. Mikäli LUT onnistuu tekemään iskulauseestaan kaikkien tunteman hyveen, se kiilaa jo pelkästään tätä kautta yliopistojemme kärkikastiin. Haaste on kuitenkin melkoinen. Ainainen kiire, rahapulasta johtuvat lyhyet tutkimushankkeet ja suomalaisille yliopistoille ominainen uskomattoman ra(s)kas byrokratia asettavat omat vaikeasti luovittavat karikkonsa.

Omassa päässäni Open Your Mind kääntyy kehotukseksi hyödyntää jokaista viittä perusaistiani, jotta kykenen hahmottamaan ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa mahdollisimman moniulotteisesti. Aistit kaipaavat harjoitusta, monipuolisia ärsykkeitä. Hissimusiikin, einesvalmisteiden ja tusinasaippuasarjojen luvatussa maassa, jossa koskettaminen koetaan useammin ahdisteluksi kuin välittämisen eleeksi, monipuolisten ärsykkeiden löytäminen on tehty vaikeaksi. Toisaalta tämänkin tilanteen voi helposti kääntää voitokseen. Sitä suurempi on voitonriemu, kun onnistuu vaivannäön kautta löytämään jotain uutta ja virkistävää makujen, värien, tuoksujen, äänien ja tuntemusten laajasta kirjosta. Etsivä löytää aina jotain ja kysyvä eksyy harvoin tieltä. Navigaattoriin ja ylempiin auktoriteetteihin sokeasti uskova sitä vastoin menettää väistämättä jotain keskeistä, nimittäin kyseenalaistamisen taidon ja sitä kautta vähitellen itsemääräämisoikeutensa. Tosin tätä hän tuskin edes itse huomaa.

Pessimisti ei pety – mutta ei saavuta paljon muutakaan

”Tehokkaiden ihmisten 7 toimintatapaa” kehittänyt Stephen Covey kehottaa lukijaansa keskustelemaan toimintatapojen sisällöistä muiden kanssa kotona, töissä, tai satunnaisissa tilanteissa – miksei siis myös blogissa. Oma matkani Coveyn oppilaana ei ole ehtinyt vielä kovin pitkälle ja toisinaan omaksumista vaikeuttaa amerikkalainen positiivisuus, jota voi olla vaikea sulatella kritiikittä. Silti Covey onnistuu muistuttamaan monista pienistä, lähinnä omaan asenteeseen liittyvistä asioista, joilla voi saada omasta arjesta antoisampaa. Perustavanlaatuisimpia näistä ovat kyky keskittyä niihin asioihin, jotka ovat omassa vaikutuspiirissä, pyrkimys ja tahto laajentaa omaa vaikutuspiiriään, sekä proaktiivinen suhtautuminen asioihin ylipäätään. Reaktiiviset ihmiset, joilla Covey tarkoittaa niitä jotka käsittävät itsensä olosuhteiden uhreina, käsittelevät ongelmaa vasta kun se kolkuttaa oveen ja syyttävät elämänsä ongelmista helposti muita ihmisiä tai ulkoa tulevaa ”pakkoa”. Proaktiiviset ihmiset (eli juuri tehokkaat ja menestyvät) lähestyvät ongelmia omasta vaikutuspiiristään käsin ja miettivät, voiko asialle tehdä itse jotain, tai mitä pitäisi muuttaa, jotta pystyisi itse vaikuttamaan asiaan. Oman vaikutuspiirin ulkopuolella olevien asioiden murehtiminen on ajan tuhlaamista, sillä silloin energiaa kanavoituu väärään paikkaan ja haluttu tavoite pysyy tavoittamattomissa. Coveyn mukaan siis kannattaa lähteä liikkeelle sieltä mihin pystyy itse vaikuttamaan ja muistuttaa itseään matkan varrella myös tavoitteistaan.

Sananlaskun mukaan pessimisti ei pety, mutta toisaalta ”mitäs minä sanoin” tarjoaa harvoin eteenpäin vieviä vaihtoehtoja ja ideoita. Siinä missä kyynisyys on turvallista, optimismi ja proaktiivisuus vaativat kanttia, sillä silloin asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Mutta alttius koskee myös alttiutta saavuttaa jotain merkittävää. Jokaisen henkilökohtaiseen elämään, jokaiseen työyhteisöön tai mihin tahansa ihmisten muodostamaan kokonaisuuteen mahtuu varmasti mukaan isompi ripaus positiivisuutta. Covey saa myös miettimään proaktiivisuuden merkitystä esimerkiksi aluekehittämisessä. On helppoa sanoa, että ulkopuoliset voimat ovat niin voimakkaita, että yksittäinen pieni alue ei voi omaan kohtaloonsa vaikuttaa, mutta onko se totta? Totta luultavasti on, että yksittäisellä alueella ei ole paljon valtaa globaalien trendien ja markkinavoimien kehittymisessä, mutta aina voi vaikuttaa johonkin pienempään kokonaisuuteen, mikä onnistuessaan voi parhaimmillaan laajentaa omaa vaikutuspiiriä. Isot asiat alkavat usein pienestä, eikä se, että ei saa kerralla aikaan ihmeitä, ole syy lamaantua ja vain seurata vierestä. Silloin joutuu sivurooliin asioissa, jotka vaikuttavat itseensä.

Proaktiivisuuden riskiä on siedettävä, sillä virhe ei ole varsinainen virhe, jos siitä on oppinut jotain. Kantapään kautta ei ehkä ole paras oppimismetodi, mutta sitä ei myöskään kannata turhaan pelätä tai antaa lannistaa. Covey muistuttaa, että virhe muuttuu miinusmerkkiseksi vasta jos saman virheen toistaa. Suomen kilpailu- ja innovaatiokykyä arvostelleissa kirjoituksissa on viime aikoina toistunut samankaltainen viesti – Suomen potentiaalia uhkaa eniten se, että riskejä ei siedetä (esimerkiksi Jorma Ollila Helsingin Sanomissa). Tuttuun ja turvalliseen tukeutuminen tuntuu järkevämmältä, kuin suurien suunnanmuutosten tekeminen. Covey tarjoaa tähän kuitenkin miettimisen arvoisen kuvauksen: ei auta, jos koko ryhmä raivaa tietään määrätietoisesti tiiminä viidakon läpi, jos itse viidakko on väärä.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Tappeluverta, tappeluverta?

Matkailu on ollut viime aikoina moneen otteeseen positiivisessa mielessä esillä Etelä-Karjalassa. Ensin saatiin uutisia Lappeenrannan lentokentästä, josta lentoyhtiö Air Baltic päätti aloittaa lennot Riikaan ja edelleen Keski-Eurooppaan. Vähän myöhemmin seurasi perässä Ryan Air ja ilmoitti aloittavansa lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin Saksaan vielä tänä keväänä. Viimeisimpänä suurena uutisena saatiin kuulla pari viikkoa sitten, että hotelli- ja matkailuyhtiö Holiday Club Resorts oli saanut kokoon rahoituksen Rauhan alueen kylpylähotellia varten ja maakunnan suurin matkailukeskittymä siirtyisi suunnitelmista toteutusvaiheeseen. Pitkään on Etelä-Karjalassa kasattu toiveita matkailun osalle ja ainakin nyt tulevaisuus näyttää lupaavalta.

Kävimme eilen työporukalla tutustumassa Etelä-Karjalan matkailun tämänhetkiseen vetonaulaan Imatran kylpylään. Meitä oli vastassa ja opasti aina niin ystävälliseen tapaansa kylpylän myyntipäällikkö Rauni Aineslahti. Hän kertoi, että kylpylässä uutiset Rauhan hankkeesta oli otettu myönteisesti vastaan. Vaikka kilpailua on luvassa ja veturiyrityksen paikka Rauhaan kaikella todennäköisyydellä menetetäänkin, tuo Rauhan hanke maakunnan matkailulle kaivattua lisävoluumia ja tunnettavuutta. Uusien matkailuyritysten ja matkailupalvelujen tuottajien lisäksi suurhanke tuo alueelle työtä, aluksi rakentajille ja myöhemmin matkailu- ja palvelualan työntekijöille. Iloisin mielin poistuimme kylpylästä, vaikka ilonpisaroista emme käyneetkään allasosastolla nauttimassa.

Tänään avasin Etelä-Saimaan ja silmiini osui mielipidepalstan otsikko ”Imatra vie hyödyn Rauhan matkailijoista”. Ihmetellen luin eteenpäin Lappeenrannan kaupunginvaltuutettu Teppo Puhakan kirjoitusta, jossa hän epäili, että hyöty Rauhan matkailukeskuksesta kohdistuu sijaintikunta Lappeenrannan sijaan Imatralle: ”Olemme tekemässä hyvän palveluksen Imatran kauppiaille ja matkailulle. Imatra varmaan ottaa kiitollisena vastaan tämän Lappeenrannan tekemän päätöksen, nyt voi vain toivoa että yhteistyö alkaa myös jätevesiasioissa.” Puhakan mukaan kylpylän tuleva asiakaskunta vie roponsa Imatran keskustaan tutustumalla siellä matkailunähtävyyksiin ja hoitamalla siellä tuliaisostoksensa. Lappeenranta jää nuolemaan näppejään jos ei ydinkeskustaa saada nopeasti elinvoimaisemmaksi.

Kirjoituksesta jäi tyhjä olo. Puhakka ajaa varmasti tärkeää asiaa, Lappeenrannan ydinkeskustan elävöittämistä ja palvelujen, kuten monitoimihallin saamista kaupunkiin. Onko sitä kuitenkaan pakko tehdä vanhan Imatra-Lappeenranta kaksinkamppailun nojalla? Pitääkö näinkin positiivisesta asiasta hakea tieten tahtoen jotakin negatiivista? Tulevia matkailijoita riittää varmasti molempiin kaupunkeihin ja vaurautta virtaa niin Rauhasta pohjoiseen kuin etelään. Olkoon rauha Rauhassa ja sitä ympäröivässä maakunnassa.