Tutkijan ammattikunnan edustajat, oli sitten projektitutkija, tutkijatohtori tai ihan erikoistutkija, joutuvat vähän väliä legitimoimaan oman olemassaolonsa. Asiaan vihkiytymättömille ja muille epäileville tuomaille tutkijuus ja tutkimustoiminta näyttäytyvät usein hämäränä, jopa mystisenä toimintana. Minne ne meidän verorahat oikein joutuvatkaan?
Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.
Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.
Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.
Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.
Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.
Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.
Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.
Mikko Kohvakka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti