Parhaillaan käytävä keskustelu Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulujen yhteistyön syventämisestä on nostattanut tunteita ja huolta eteläkarjalaisen korkeakoulutuksen tulevaisuudesta. Yhtenä merkittävänä uhkana on pidetty Etelä-Karjalan koulutustarjonnan kaventumista ja koulutuspaikkojen vähenemistä. Samanaikaisesti opetusministeriö on painostanut yliopistoja ja ammattikorkeakouluja erikoistumaan ja kehittämään omia keihäänkärkialojaan. Mutta kuinka leveä kärki voi olla, ilman että terävyys ei siitä kärsi?
Suomalaista koulutus-, tutkimus-, ja innovaatiojärjestelmää keikuttaa tällä hetkellä rakennemuutoksen puhuri, jonka voimakkuutta voi verrata 1960–70-lukujen tilanteeseen. Tuolloin lähti liikkeelle se voimakas korkeakoulutuksen kasvu- ja eriytymisprosessi, joka on jatkunut aivan näihin päiviin asti. Nyt edessä ovat uudet haasteet, joista selviäminen edellyttää uudenlaisia rakenteita ja uudenlaista toimintakulttuuria. Yliopistoissa resursseja ollaan siirtämässä raskaasta hallinnosta ruohonjuuritason toimijoille eli tutkijoille ja opettajille.
Kaikki eivät voi enää tehdä kaikkea. Päällekkäisyyksiä on purettava. Tähän painostaa pelkästään jo yhä rajallisemmaksi käyvät taloudelliset resurssit tilanteessa, jolloin tutkimus- ja opetusinfrastruktuurin kustannukset jatkavat eksponentiaalista kasvuaan. Onko korkeakouluja kehitettäessä ratkaisevaa opiskelijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä, vai pitäisikö enemmän korostaa opiskelijoiden työllistymistä ja tutkimustulosten näkyvyyttä niin kansallisilla kuin kansainvälisillä foorumeilla?
Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla ei ole myöskään enää monopoliasemaa tutkimuksessa ja opetuksessa. Organisaatiorakenteeltaan kevyet yritykset, konsultit ja muut ei-akateemiset asiantuntijat tarjoavat palvelujaan, ja haastavat tätä kautta yliopistot tiedon synnyttäjinä ja välittäjinä. Korkeakoululaitoksella voi olla etunaan suuren koon mukanaan tuomat muskelit. Mutta mikä on niiden merkitys aikana, jolloin korostuvat ketteryys ja kyky reagoida riittävän nopeasti ympäristössä tapahtuviin muutoksiin?
Lappeenrannan ja Imatran kaupunginjohtajat ovat oikeassa peräänkuuluttaessaan keskustelua Etelä-Karjalan tutkimus- ja koulutusinstituutioiden tulevaisuuden suuntaviivoista. Selvitettäviä kysymyksiä on paljon. Jo edellä mainittujen kysymysten lisäksi olisi hyvä pohtia, mitkä ovat menestyvän Etelä-Karjalan kulmakivet 2020-luvulla. Onko menestyvän alueen resepti kymmenen vuoden päästä joku uusi, vielä keksimätön aluevaltaus, vai löytyykö vastaus jo olemassa olevien koulutussektorien, kuten sosiaali- ja terveysalan sekä matkailualan sisältä? Muuttuvatko rakenteet vai olemassa olevien rakenteiden sisällöt?
Alueellisen koulutus- ja tutkimuspolitiikan kehittäminen vastaamaan kansainvälistyvän yhteiskunnan haasteita on Etelä-Karjalan tulevaisuuden kannalta niin monikerroksinen ja tärkeä kysymys, että sen pohtimiseen on hyvä valjastaa mahdollisimman laajat tietoresurssit aina tekniikan ja talouden asiantuntijoista kulttuurintuntijoihin. Tähän Etelä-Karjalalla on hyvät edellytykset. Alueella on kansainvälisen tason teknillis-kaupallisiin kysymyksiin erikoistunut tiedeyliopisto, aluekehittämistehtävää harjoittava ammattikorkeakoulu, vireä kulttuurialan asiantuntijoiden verkosto sekä ennen kaikkea 134 000 kotiseutunsa tulevaisuudesta enemmän tai vähemmän kiinnostunutta eteläkarjalaista.
Näillä resursseilla luulisi olevan mahdollista kehittää maakuntaan tutkimus- ja koulutusverkosto, jossa raja-aidat ovat matalia ja työnjako selvä. Etelä-Karjalaa on kehitettävä siten, että se yhtäältä erikoistumalla erottautuu profiililtaan muista alueista, mutta toisaalta täydentää puutteitaan tekemällä tapauskohtaisesti yhteistyötä niin kansallisen kuin kansainvälisen tason toimijoiden kanssa.
Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto.
Blokikirjoitus on julkaistu Etelä-Saimaan Mielipideosiossa 28.10.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti