”Meitä uhkaa komeetta, jonka nimi on globaali vesikriisi”

Posti toi muutama viikko sitten yllätyspaketissa arvosteltavaksi Maude Barlowin kirjan Veden varassa – Globaali kamppailu oikeudesta veteen. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2007 nimellä Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water. Nyt teos on suomennettu osana Maan ystävät ry:n Globaali vesikriisi -viestintähanketta. Maude Barlow on kanadalainen tietokirjailija, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ”vesisoturi”. Hän on puolustanut ihmisten vesioikeuksia jo pitkään ja hänelle on myönnetty 11 kunniatohtorin arvoa.

Veden varassa on ahdistava kirja. Kirja alkaa sitaatilla ”Yhtäkkiä onkin täysin selvää: maailmasta loppuu puhdas vesi”.  Kirjan alussa Barlow nostaa esille vesikamppailun kaksinapaisuuden: Yhdellä puolella ovat voimakkaat yksityiset intressit, ylikansalliset vesi- ja ruokayhtiöt, useat ensimmäisen maailman hallitukset ja suuret kansainväliset instituutiot. Toisella puolella on suuri maailmanlaajuinen vesioikeudenmukaisuuden liike, joka koostuu erilaisista ruohonjuuritason yhteisöistä, jotka taistelevat paikallisten vesilähteiden puolesta. Tästä näkökulmasta oma puoli on helppo valita – kukapa ei asettuisi pienen ihmisen puolelle. Kun lukija on puolensa valinnut, teos esittelee kolme skenaariota katastrofiin. Makea vesi on loppumassa, yhä useammat ihmiset elävät ilman puhdasta vettä ja voimallinen vesikartelli on ilmestynyt valvomaan veden kaikkia puolia omien voittojensa hyväksi. Käy siis hyvin selväksi, että me ihmiset olemme pilanneet ja tuhlanneet arvokkaimman luonnonvaramme ja kun vesi loppuu, ei elämä ole enää mahdollista. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan luonto lyö lopulta takaisin.

Kirjan alun välittämä kuva on lohduton. Meille runsaiden vesivarojen ääressä eläville suomalaisille akuutti vesikriisi on vaikea ymmärtää, mutta juuri tästä syystä asiaan kannattaa kiinnittää huomiota. Onko meillä varaa olla piittaamatta? Tiedämmekö kuka omistaa tämän arvokkaimman luonnonvaramme? Miksi törsäämme puhdasta vettä vetämällä sitä litroittain alas WC:stä? Miksi emme huolehdi vesistöjemme puhtaudesta vaan vuosi toisensa jälkeen kiistelemme vain siitä kuka on syyllinen vesistöjen huonoon tilaan? Keskustelu on kaavamaista ja toistaa itseään niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Veden varassa -teos esittelee mihin kaikki vesi on joutunut. Pullovesiteollisuus kukoistaa, me ihmiset saastutamme vesistöjä yhä varsin surutta ja pilaamme jatkuvasti makeaa vettä, kun annamme sen valua suolaiseen mereen. Barlow näkee myös korkean teknologian ratkaisut, kuten padot, vesien keinotekoiset siirrot ja suolanpoiston, osana ongelmaa. Hänen mukaansa kalliit teknologiat kärjistävät vesikriisiä ja vahingoittavat ekosysteemejä siellä mihin niitä sijoitetaan. Esimerkiksi suolanpoisto on kallista ja vaatii paljon energiaa. Se saattaa vain lisätä kasvihuonekaasujen määrää ja näin vain kiihdyttää vesikriisiä. Barlow suomii poliittisia johtajia, jotka bisneskiilto silmissään menevät halpaan: he seuraavat nopeiden teknologioiden kikkojen pettäviä lupauksia ja luovuttavat samalla päätöksenteon ylikansallisille yhtiöille.

Kirjan loppu tuo lohtua ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta, sillä vesisoturit levittävät jo sanomaa vesioikeudenmukaisuudesta ja vesidemokratiasta, ja ruohonjuuritaso on alkanut toimia eri maissa, jotta vesikriisin kiertokulku saataisiin poikki. Vaikka vedellä on taloudellisia ulottuvuuksia, meidän on ymmärrettävä, että vesi ei ole kaupallinen hyödyke. Oikeus veteen -sitoumusta ei vielä ole olemassa, mutta Barlowin mukaan se on aate, jonka aika tulee vielä.

Veden varassa -teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on uskollinen omalle tyylilleen, joka voi suomalaiselle lukijalle olla hieman vieras, jopa liian kärjistävä, mutta Barlow perustelee tekstinsä hyvin ja esittää sen tueksi raportteja ja kirjallisuutta. Mikäli lukija haluaa tietää aiheesta lisää, on teoksen lopussa esitelty runsaasti kirjallisuutta. Kirjan suomenkielinen käännös on paikka paikoin kankea: lauseet ovat koukeroisia ja sanavalinnoissa ja sanajärjestyksessä olisi ollut jonkin verran korjaamisen varaa. Käännös paranee alun jälkeen ja arvostan sitä, että teoksen kääntäjä on etsinyt lisätietoa monista kirjan käsitteistä ja lisännyt selventäviä alaviitteitä.

Vaikka minusta Veden varassa kirja on lohdutonta luettavaa, uskon Maude Barlowin sanoihin siitä, ettei kukaan ole liian vähäinen toimiakseen hyvän asian puolesta. ”Tehtävänämme on palauttaa vesi yhteisvarantona sekä Maalle että ihmisille jaettavaksi ja hallinnoitavaksi viisaasti ja kestävällä tavalla mikäli mielimme selviytyä.” Siispä vesisoturiksi mars, mars!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
PS. Lue myös professori Mika Sillanpään kirjoitus Vesi – syy sotia? Suomen Kuvalehden Energiamurros-blogista.

Puhdasta energiaa henkilöauton hinnalla

Suomessa lähes kaikki energia tuotetaan suurissa voimalaitoksissa. Tämä on ollut osaltaan myötävaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen, jossa energiantuotanto on paitsi spatiaalisesti myös psykologisesti etäistä valtaosalle kuluttajista. Eteisen lamppu syttyy katkaisijaa painamalla. Uutistenlukija kertoo päivän tapahtumat ilman, että sohvalta tarvitsee nousta. Ajastettu sauna on valmiiksi kuumana, kun lokakuiset jalkapalloharjoitukset loppuvat. Harva kuitenkaan osaa tarkasti eritellä miten omaan kotiin tuleva sähkö on tuotettu tai paljonko sitä kuluu kodin eri toiminnoissa.

Keskitetty tuotantojärjestelmä nojautuu pääasiassa historiaan ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Suomeen tuotiin – ja tuodaan edelleen – valtavat määrät energiaa. Historian saatossa energian tuotanto ja jakelu on ajautunut suurten, pääosin valtiojohtoisten, yritysten käsiin. 1900-luvun keskeisimmät energiaraaka-aineet ovat varsin luonnollisista syistä vauhdittaneet keskitetyn mallin syntymistä. Kivihiili, öljy ja maakaasu on ollut monessa suhteessa järkevintä muuttaa energiaksi suurissa ja tehokkaissa voimalaitoksissa. Uraanista puhumattakaan. Puujohdannaiset energiaraaka-aineet ovat Suomessa siinä mielessä poikkeus, että niillä on suuri merkitys sekä keskitetyssä että hajautetussa energiantuotannossa.

Ilmastonmuutokseen reagoiminen uusiutuvalla energiantuotannolla avaa mahdollisuuden suureen muutokseen. Tuuli- ja aurinkoenergian pienvoimalat sijoittuvat hintaluokkaan, jossa ei tarvita valtion rahoitusta tai miljoonien lainaa. Vähän käytetyn henkilöauton hinnalla saa oman aurinkosähkövoimalan, joka kykenee kattamaan karkeasti viidenneksen omakotitalon vuosittaisesta sähkönkulutuksesta. Jokaisella henkilöautoinvestointiin kykenevällä ihmisellä on siis mahdollisuus investoida omaan pienenergiantuotantoon. Tärkeässä osassa hajautetun tuotannon murroksessa on uusiutuvien energialähteiden poikkeava luonne. Aurinko, tuuli tai maalämpö eivät ole varastoitavia raaka-aineita, eivätkä ne aiheuta ihmisille haitallisia hiukkaspäästöjä. Ne ovat puhtaita ja kaikkialla läsnä. Tästä syystä uusiutuvan energian pienvoimalat voivat luontevasti integroitua osaksi ihmisten päivittäisiä elinympäristöjä.

Aurinkopaneelien teknologinen kehitys on mennyt viime vuosina huimaa vauhtia eteenpäin. Hinnat ovat laskeneet samalla kun hyötysuhde on hiljalleen hivuttautunut parempaan suuntaan. Aurinkopaneelien etuna on, että ne ovat todella toimintavarmoja, eivätkä ne tarvitse juurikaan huoltoa. Pienet huoltotoimenpiteet liittyvät lähinnä puhdistamiseen. Toiminta on automatisoitua ja paneelit kestävät käytössä jopa 30 vuotta. Tämä tarkoittaa paneeleihin investoineen kotitalouden kannalta sitä, että viidennes kodin sähköstä tulee kolmen vuosikymmenen ajan omalta katolta energialla, joka on paitsi puhdasta myös riippumatonta sähkön yleisestä hintakehityksestä.

Ilmastonmuutos vaatii yhteiskunnalta kokonaisvaltaisia toimia. Olemme hitaassa rakenteellisessa murroksessa kohti kestävämpää tapaa elää ja tuottaa energiaa. Kysymys ei ole kuitenkaan vain energiantuotannon muuttamisesta. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että mitä, miten ja kuinka paljon kulutamme. Nämä kaksi lankaa yhdistämällä pääsemme tärkeään kysymykseen: voisiko ihmisiä lähelle sijoittuva pienenergiantuotanto yhdistettynä älykkäisiin tuotantoa ja kulutusta mittaaviin laitteisiin johtaa tiedostavampaan energia-asenteeseen ja muuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan? Jos ihmisiä lähelle sijoittuvalla energian pientuotannolla on ilmastonmuutoksen kannalta positiivisia kuluttajaan kohdistuvia vaikutuksia, valtiovallan on syytä miettiä tarkasti uusiutuvan energian tuen laajentamista Saksan mallin mukaisesti myös pientuotannon piiriin.

Iiro Grönberg
iiro.gronberg(a)helsinki.fi

Tuulihuulesta takamatkalle – yksi näkökulma suomalaiseen energiakeskustelun historiaan

Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) yhtenä strategisena painopistealana on vihreä energia ja teknologia, joka pitää sisällään uusiutuvat energiavarat (aurinko- ja tuulivoiman), puhtaan hiilen polton ja superturvalliseksi kehutun ydinvoiman. Näiden strategisten valintojen kautta LUT haluaa – Green Campus hengessä – olla eturintamassa ratkaisemassa ekologisia ongelmia ja rakentamassa kestävää maailmaa. Tavoite on ylevä ja mitä kannatettavin. Mutta onko LUT – ja laajemmin ajateltuna suomalainen yliopistolaitos – kuitenkaan soihdunkantaja ja huimapäinen pioneeri uusiutuvia energiavaroja tutkittaessa? Tällainen kysymys nousi väistämättä mieleeni, kun ulotin katseeni menneisyyteen, tarkemmin sanottuna 1980-luvun alkuvuosiin.

1980-luvun alussa suomalainen yhteiskunta oli juuri selvinnyt edellisen vuosikymmenen öljy- ja energiakriisien (1973–74 ja 1979–80) synnyttämästä säikähdyksestä. Useat siihen asti itsestäänselvyyksinä pidetyt fundamentit, kuten jatkuva taloudellinen kasvu ja sen mahdollistanut halpa energia tulivat haastetuiksi. Uusia näkemyksiä toivat esiin erityisesti radikaalin leiman otsaansa saaneet yhteiskuntatieteilijät. He korostivat uusiutuvien energiamuotojen, kuten auringon, tuulen, veden ja puuhakkeen muodostamien niin sanottujen pehmeiden energiapolkujen merkitystä. Nämä sopivan kokoiset monihaaraiset energiapolut muodostaisivat hajautetun energiajärjestelmän, jossa minkään osatekijän merkitys ei ylikorostuisi, eikä mitään niistä ryöstöviljeltäisi. Ne nojaisivat kohtuullisuuteen, monipuolisia ja -arvoisia elämäntyylejä huomioon ottavaan ja paikallista ruohonjuuritason aloitteellisuutta arvostavaan toimintalogiikkaan. Tiivistettynä, monihaaraiset energiapolut loisivat ”pehmeän linjan”, joka syrjäyttäisi tuolloin vallinneen, jatkuvaa voimakasta taloudellista kasvua painottaneen ja keskusjohtoisia energiavaihtoehtoja, etunenässä ydinvoimaa, korostaneen ”kovan linjan”.    

Suomessa kansainvälisiin tieteellisiin auktoriteetteihin, kuten yhdysvaltalaiseen fyysikkoon ja energiatehokkuuden asiantuntijaan Amory Lovinsiin, vedonneet ”pehmoradikaalit” saivat tyrmäävän vastaanoton paitsi valtiovallan ja valtiojohtoisen elinkeinoelämän (etunenässä Neste ja Imatran Voima) edustajilta myös tekniikan alan asiantuntijoiden enemmistön taholta. Tuolloin toisen toimintavuosikymmenensä avannut LUT suhtautui niin ikään hyvin skeptisesti moniin uusiutuviin energialähteisiin, eritoten aurinko- ja tuulivoimaan. Se yhtyi vahvoihin kansallisiin äänenpainoihin, jotka nimittivät tuulivoimaa ”tuulihuuleksi” ja aurinkoenergiaa eksotiikaksi, jota oli realismin nimissä vältettävä tutkimuskohteena. LUT panostikin 1980-luvulla vahvasti ydinvoimaan ja vahvisti sitä kautta entisestään keskusjohtoista Suomea, jota symboloi valtiojohtoinen, muutamaan isoon toimijaan nojannut keskitetty energiapolitiikka. Valintaa on turhaa jälkiviisaasti sen enemmin kritisoida, sillä keskusjohtoisuuden ja ulkomailta tuodun teknologian ja energiaraaka-aineen soveltamisen kulttuuri eli tuolloin hyvin vahvana Suomessa. Valtiojohtoisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa yksittäisen korkeakoulun oli hyvin vaikeaa (joskaan ei täysin mahdotonta) potkia aisan yli ja erottua joukosta, vaikka se sitä olisi tahtonutkin.

Joka tapauksessa 1980-luvun valinnat tarkoittivat sitä, että muut länsimaat saivat vahvan etumatkan vihreän energian kehittämisessä. Kun suomalaiset yliopistot, LUT etunenässä, ovat viime vuosien aikana heränneet puhumaan ”pehmeitä”, on siitä radikaalius ja uutuuden viehätys kaukana. Vihreästä energiasta on tullut monessa maassa valtavirtaa. Laajalla skaalalla, kuten vaikkapa Iso-Britanniassa, on ollut jo pitkään suuria moni- ja poikkitieteellisiä energiakysymyksiin keskittyneitä tutkimusryhmiä, joilla on perinteitä, resursseja ja tärkeää kriittistä massaa tutkia ja opettaa. Suomi joutuu kirimään kärkeä kiinni takamatkalta kompastuneen Lasse Virenin hengessä. Tähän on syynä paitsi pitkään vallinnut varman päälle pelaamisen kulttuuri, myös tapa pitää energiakysymykset pienen, tekniikan alan ammattilaisista koostuvan piirin yksinoikeutena. Olisiko aika raottaa ovea myös humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille? Tai vaihtoehtoisesti, olisiko ”pehmoilevien” humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden vihdoin aika kovettaa luonteensa ja ottaa oma heille kuuluva (ja kauas näkyvä) paikka energiakysymysten keskiössä?       

Mikko Kohvakka

Monikulttuurisuus on tasa-arvoisten rinnakkaiseloa

Monikulttuurisuus terminä sekä ilmiönä on nostattanut tunteita Lappeenrannan valtuutettujen keskuudessa. Keskustelun yhteydessä monikulttuurisuudelle on esitetty myös erilaisia määritelmiä. Samalla on väitelty siitä, pitäisikö monikulttuurisuutta kaupungin toimin edistää vai padota. Kysymys on jotensakin turha, sillä kulttuurinen moninaisuus on jo täällä. Sen kanssa on vain opittava elämään. Paljon hedelmällisempää onkin kysyä, kuinka suhtaudumme ja reagoimme ympärillämme vaikuttavaan kulttuurien kirjoon. Tässä kysymyksessä poliitikoilla ja poliittisella päätöksenteolla on myös roolinsa.

Monikulttuurisuutta tutkivien piirissä on viime aikoina korostettu näkemystä, jonka mukaan monikulttuurisuus ei tarkoita kulttuurien sekoittumista uudeksi, yhdeksi ja yhtenäiseksi monokulttuuriseksi. Monikulttuurisuus on kulttuurien rauhaisaa rinnakkaiseloa, joita yhdistää toisiinsa eräät demokratian ominaispiirteet, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Toisin sanoen monikulttuurisuudessa nivoutuvat toisiinsa erottautuminen ja yhdistyminen. Vähemmistöjen pakottaminen enemmistön kaltaiseksi johtaa ainoastaan vähemmistöjen vieraantumiseen yhteiskunnasta. Tämä puolestaan lisää levottomuuksien riskiä, joka puolestaan ruokkii enemmistön tunnetta siitä, että oma kulttuuri on uhattuna.

Kuinka tällaisen vaarallisen vihan ja epäluulon kierteen voi pysäyttää? Yhtäältä on tärkeää, että vähemmistöjen edustajat saavat erottautua ja toteuttaa kulttuurilleen ominaisia tapoja ja perinteitä, kunhan ne eivät ole ristiriidassa demokraattista yhteiskuntaa koossapitävien tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden kanssa. Toisaalta erilaisten kulttuurien edustajia on saatettava yhteen yhteiskunnan avainalueilla, kuten asumis-, koulutus-, ja työllisyyskysymyksissä. Tässä korostuvat myös poliitikkojen tekemät päätökset.

Asuntopolitiikassa on tärkeää, että saman kulttuuripiirin edustajat voivat kohdata sekä hakea turvaa ja sosiaalisia verkostoja toisistaan. Tällaista kehitystä on kuitenkin suitsittava siten, että ghettoutumista ei pääse syntymään. Koulutuspolitiikassa yhdistyminen ja erottautuminen toteutuvat, kun korostamme suomen kielen opetuksen keskeisyyttä sekä toisaalta kaikkien oikeutta itseilmaisuun. Työpolitiikassa on tuettava kaikkien etnisten ryhmien työllistymistä, jotta eristäytymisen tunnetta ei pääse syntymään. Tutkimusten mukaan näiden kriteerien täyttyessä on usein seurauksena se, että erilaisten vähemmistöjen edustajat ja erityisesti heidän lapsensa osoittavat tyytyväisyyttään yhteiskuntaan vähintään yhtä patrioottisesti kuin valtaväestö.           

Mikko Kohvakka

Rikastavaa visiointia

Kuka ostaa tuotteitani? Kuinka löytää yhteistyökumppaneita? Miten yhdistää sekä erotella työ- ja vapaa-aika? Tämänkaltaisiin pienyrittäjiä askarruttaviin kysymyksiin kuusi eteläkarjalaista luovan alan toimijaa työsti yhdessä vastauksia Rikastamo-tehovalmennuksessa kevään aikana.

Rikastamo-ryhmiä järjestää valtakunnallinen Luovien alojen verkosto ja niiden tarkoituksena on tarjota tehokasta ja konkreettista valmennusta luoville yrityksille ja yhdistyksille. Etelä-Karjalaan Rikastamo-ryhmän toi Etelä-Karjala-instituutin Kulttuurikutinaa-hanke. Itse toimin ryhmän paikallisena koordinaattorina ja kokoon kasaajana. Ryhmä koottiin avoimen haun kautta siten, että mukana oli useita eri aloja edustettuna, mutta toisaalta kaikilla oli jonkinlainen yhteinen päämäärä ja punainen lanka toiminnassaan. Mukana oli puutarha/elämystila, teatteriyhdistys, majoitus- ja ravintolapalveluja tarjoava kartano, sisustussuunnittelutoimisto, lähiruokamyymälä/kahvila sekä majoituskäyttöön kunnostettu, tyky-palveluja tarjoava vanha raja-asema. 

Ryhmän monialaisuudesta ja maantieteellisistä etäisyyksistä huolimatta jo alusta lähtien oli selvää, että yhteisen sävelen löytymisessä ei ollut ongelmia. Ideat yhteistyön mahdollisuuksista ja toisten sekä oman toiminnan kehittämisestä lähtivät pulppuamaan heti ensimmäisessä tapaamisessa. Yhdessä kouluttajana toimineen Arto Vidgrenin (Intotalo Oy) kanssa rikastamolaiset hioivat muun muassa yrittäjäpolkuaan, markkinointistrategiaa, kumppanuuksia ja tuotekehittelyä. PPY:n eli ”pirun pienen yrittäjän” toiminta purettiin koulutuksessa osiksi minän, yrityksen ja asiakkaiden näkökulmasta. Kaikkien palasten on oltava tasapainossa, jotta kokonaisuus toimii. 

Välimatkat maakunnan sisällä eivät ole suuria ja kontaktit oman paikkakunnan ulkopuolelle avartavat toimintaa uudella tavalla. Tapaamiset järjestettiin vuorotellen kunkin ryhmäläisen toimipaikassa ja näin kaikki pääsivät tutustumaan toistensa toimintaan konkreettisesti. Koulutuspäivien yhteydessä esimerkiksi maisteltiin biisoniburgereita Koitsanlahdella ja ihailtiin Vuoksi-maisemia Neitsytniemen kartanolla. Viimeisessä tapaamisessa todettiin, että nämä yli kuntarajojen ulottuneet uudet kontaktit olivat yksi suurin ryhmässä mukana olon anneista. 

Rikastamoon osallistujilla sekä minulla paikallisena koordinaattorina ei ollut ennen ryhmän alkua tarkkaa kuvaa mitä kaikkea koulutuksen sisältö pitää sisällään. Kouluttaja Arto Vidgren toi meille käyttöön monia selkeitä työvälineitä, joiden avulla koulutuksesta muodostui näin lyhyessä ajassakin antoisa kokonaisuus. Lopputuloksena oli monia uusia visioita ja oman toiminnan tutkailua. Visioiden käytäntöön vientiä ei vielä näin lyhyessä ajassa, muutaman kuukauden koulutusjakson aikana, ehtinyt tapahtua, joten kehityskulut jatkuvat vielä. Itselleni ryhmän koordinaattorina oli antoisaa nähdä jo lyhyessä ajassa tapahtuneet kehityksen suunnat ja visioiden kirkastuminen. 

Etelä-Karjalassa nosteessa olevalla matkailualalla palveluja tuottavat usein erittäin pienet, yhden tai muutaman hengen yritykset. Myös erilaiset yhdistykset tuovat merkittävän osansa palvelutarjontaan. Jotta palvelu-, matkailu- ja kulttuuriala on jatkossa yhtä merkittävä osa Etelä-Karjalan taloudellista kehitystä kuin on kaavailtu, on tärkeää tutkia kuinka pienten toimijoiden tukiverkosto koostuu, miten toiminta kehittyy ja kuinka toimijat verkostoituvat keskenään. Tämä ei onnistu pelkkiä numeroita tutkimalla, sillä pienten toimijoiden tapauksessa liiketoimintaan vaikuttavat hyvin henkilölähtöiset, yksilötason tekijät. Ilman näiden moninaisten polkujen ja jo olemassa olevien voimavarojen tuntemusta uudenlaisen kasvun kehittäminen on vaikeaa.

Heini Kähkönen

heini.kahkonen(ät)lut.fi

Lisätietoa Rikastamoista Luovien alojen verkoston –nettisivuilta.

Imatrankoskesta pecha kuchan ehdoin

Eilen olin vielä pecha kucha -neitsyt, mutta en ole enää. Imatralla ensimmäistä kertaa vietetyn Suomen Suurin Taidekoski -tapahtuman päätti illanvietto Osmos Cosmos -ravintolassa, johon minut oli Juha Iso-Ahon ja Jukka Moilasen ohella kutsuttu puhumaan. Tapahtumaan luonteeseen sopien pohdin Imatrankoskea käyttäen apunani tilan käsitellä. Yhteiskuntatieteissähän tuo tilallinen ajattelu sai alkunsa 1960-luvun lopulla ja yleistyi 1980 luvulla, jolloin puhuttiin jo tilallisesta käänteestä. Tämä tarkoitti sitä, että teoreetikot ja tutkijat huomasivat, miten merkittävä ihmisen ymmärrys ja käsitys itseään ympäröivästä tilasta on.

Pecha kucha pakotti minut puristamaan viestini lyhyeen muotoon, eikä jaarittelulle jäänyt aikaa. Pecha kuchahan on japanilaisten vuosituhannen alussa kehittämä esitysmuoto, jossa esitykset ovat 20 dian ja noin 6 minuutin mittaisia. Jokaisen dian kohdalla on aikaa puhua 20 sekunnin ajan. Kuulostaa helpolle, mutta itse asiassa esityksen valmisteluun saa helposti uppoamaan pari päivää. Loppuaika menee esityksen harjoitteluun, sillä esityksen aikana ei kannata alkaa takkuilemaan; dia vilahtaa ohi hetkessä ja hienot ideat jäävät jakamatta. Onneksi oma ensimmäinen kertani meni suhteellisen sujuvasti ja Imatrankosken tarkastelu Edward Sojan tilan kolmijaon kautta onnistui.

Sojan tilan kolmijaossa ensimmäinen tila tarkoittaa materiaalista havaittavaa ja aistittavaa tilaa. Kun ajatellaan Imatrankoskea se tarkoittaa itse fyysistä koskea, joka on kokenut suuria muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. Imatrankoskihan syntyi 4000–5000 vuotta sitten kun maa kohosi Salpausselän länsipuolella ja Saimaan vesimassat mursivat Salpausselän purkautuen Imatran kohdalla kohti Laatokkaa. Ensimmäinen pysyvä muutos kosken ympäristössä tapahtui vuonna 1893, kun kosken yli rakennettiin silta. Vielä suuremman muutoksen kosken fyysinen tila koki 1920-luvulla, jolloin koski padottiin ja Imatrankosken voimalaitos rakennettiin. Jylhä luonnonmaisema muuttui ihmisen muokkaamaksi teollisuusmaisemaksi.

Tilan kolmijaossa toinen tila on meidän ajatuksissamme syntyvä yksilöllinen tila. Tämä tila syntyy kun me teemme havaintoja ja toimimme ympäristössämme. Imatrankoski voi yksilöllisenä tilana tarkoittaa hyvin eri asioita eri ihmisille ja esimerkiksi turisti kokee kosken eri tavalla kuin voimalaitoksen työntekijä. Ihmisillä on usein toive välittää omaa tilakokemustaan muille. Taiteilijat, joita myös Suomen Suuri Taidekoski tapahtuma toi Imatrankoskelle useampia kymmeniä, välittävät kokemaansa taiteen keinoin. Ehkä kuuluisin Imatrankoskesta maalattu teos on ”Imatrankoski talvella”, jonka Akseli Gallen-Kallelan ikuisti vuonna 1893 ja jota voi ihailla Ateneumin taidemuseossa Helsingissä. Ruokolahtelainen Ismo Aavaharju on puolestaan ikuistanut koskimaiseman kuluvana vuonna legoista. Nykykeinot mahdollistavat yhä nopeamman ja helpomman tilakokemuksen jakamisen. Koskella käyneiden lataamia valokuvia ja videoita löytyy roppakaupalla muun muassa Google Earth ja YouTube -palveluista.

Sojan määrittelemä kolmas tila kytkee fyysiseen ja yksilölliseen tilakokemukseen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ideat ja arvot. Tämä symbolinen tila selittää sen, miksi Imatrankoskikin on suomalaisille paljon muuta kuin pelkkä vesiputous tai yksilölliset kokemukset sen juurella. Koski on osa suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria. Se mainitaan jo Kalevalassa ylitsepääsemättömänä mahtavana koskena jaTopeliuksen vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassa yhtenä merkittävänä suomalaismaisema. Symbolinen tila on sidoksissa myös arvoihin, eikä Imatrankoski ole välttynyt arvokeskusteluilta. 1900-luvun alun vahva teollistuminen ja teollisten arvojen nostaminen luontoarvojen edelle mahdollisti kosken kahlitsemisen. Yhä meidän päivinämme ”puhdas” vesivoima nähdään yhteiskunnalle merkittävämpänä kuin vapaasti virtaava koski (näkökulma, jota kyseenalaistettiin Etelä-Karjala-instituutin vuonna 2007 ilmestyneessä ”Koska meillä on koski” raportissa).

On selvää, ettei mikään tila ole ajalle ja muutokselle immuuni. Me usein toivomme, etteivät meille tärkeät paikat muuttuisi. Niinpä me ripustamme vapaana virtaavan Imatrankosken kuvia seinillemme tai käymme katsomassa koskinäytöstä, jossa vesi päästetään vanhaan koskiuomaan näytöksen tavoin. Toisaalta harvassa ovat ne imatralaiset, jotka ovat nähneet vapaan Imatrankosken. Näin ollen suurimmalle osalle kaupunkilaisista padottu koski on se pysyvä tila, johon ei haluta tai ei osata toivoa muutosta.

Pecha kucha -esitykseni lopussa toivoin, että olin pystynyt tuomaan kuulijoille uusia tapoja tarkastella Imatrankoskea tai mitä tahansa heille tärkeää paikkaa. Huh, ehdinpä sanoa lähes kaiken minkä halusin. Kokeilkaa tekin pecha kuchailua, se oli hauska ja opettava kokemus.

Lähteet: Soja, Edward (1996). Thirdspace. Journey to Los Angeles and other real-and-imagined places. Oxford, Blackwell.
Raittila, Raija (2008). Retkellä: lasten ja kaupunkiympäristön kohtaaminen. Jyväskylän yliopisto.
Korjonen-Kuusipuro, Kristiina (2012). Yhteinen Vuoksi. Ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus Vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin. Oulun yliopisto.

Vahva identiteetti on heikkona muutoksiin

Etelä-Karjalassa on haikailtu vuosikymmenten ajan vahvan maakuntaidentiteetin perään. Onkin hyvä, että ihmisiä kiinnostavasta asiasta jaksetaan puhua. Mutta mitä vahva identiteetti tarkoittaa? Tätä pitäisi tohtia pohtia hieman tarkemmin. Jyväskylässä ilmestyvä sanomalehti Keskisuomalainen riemuitsi tämän kuun alussa (2.5.) maakunnan vahvalla identiteetillä, johon ulkopuolistenkin on helppo samaistua. Keskisuomen vahvan identiteetin perustana pidetään luontoa, turvallisuutta, vapaa-aikaa ja ystävällisiä ihmisiä. Ei tarvitse olla kovinkaan tarkkaavainen lukija huomatakseen, että nämä piirteet sopivat yksi yhteen ”heikon identiteetin” Etelä-Karjalan ja monen muun maakunnan kanssa. Näillä kriteereillä mitattuna lähestulkoon koko Suomi on vahvan identiteetin aluetta – ja hyvä niin.

Vahvan identiteetin kriteereinä on pidetty myös yksituumaisuutta, paikallisuutta ja perinteitä. Valitettavasti näillä positiivisuutta huokuvilla ilmiöillä on pimeät puolensa, jotka liian usein saavat ylivallan. Yksituumaisuus muuttuu tällöin yhdeksi ”oikeaksi” totuudeksi, paikallisuus vieraan peloksi ja perinteet vaatimuksiksi säilyttää asiat niin kuin ne mukamas ovat aina olleet. Historian professori Jukka Korpelan mukaan (ks. teos Monenkirjava rasismi: Joensuu University Press ,2003) 1800-luvulta ponnistavassa maakuntahengessä on määrittävänä tekijänä syntyperä, joka mystifioidaan. Tällöin esiin nousee helposti ajatus ”valitusta kansasta”, jolla on oikeus – ehkä jopa pyhä velvollisuus – määrittää se mikä on oikea tie, totuus ja elämän sisältö. Korpela nimittääkin maakuntahenkeä erääksi rasismin muodoksi.

Maakuntaliittoja on historian saatossa pidetty maakuntahengen tärkeimpinä vahvistajina ja vaalijoina. ”Heikon identiteetin” Etelä-Karjalassa maakuntaliitolla ei ole koskaan ollut merkittävää yksituumaisuutta vahvistavaa roolia. Tässä se poikkeaa suuresti Pohjois-Karjalasta, jossa maakuntaliitolla on ollut keskeinen asema koottaessa alueen voimia erilaisiin (alue)poliittisiin ponnistuksiin. Toisaalta yhden dominoivan yhdistyksen puuttuminen on antanut Etelä-Karjalassa tilaa muille toimijoille ja lisännyt sitä kautta moniäänisyyttä alueella. Etelä-Karjalan vahvuus saattaa piillä myös tulevaisuudessa sen ”heikossa” identiteetissä, joka mahdollistaa erilaisten ihmisten ja näkemysten esiin nousun. On tärkeää, että Etelä-Karjalaa ja eteläkarjalaisuutta ei määritellä valmiiksi ylhäältä, vaan jokainen täällä asuva ja täällä pistäytyvä ihminen saa vapaasti päättää sen, mitä Etelä-Karjala ja eteläkarjalaisuus hänelle merkitsevät.    

Mikko Kohvakka

Tuulivoimakeskustelun déjà vu

Tuulivoimakeskusteluissa toistuvat usein samat argumentit: tuulivoimarakentaminen on verovarojen tuhlausta, energian tuotto on tehotonta, voitot menevät ulkomaisille sijoittajille, tuulivoimatuotanto häiritsee asutusta, melu häiritsee, välke häiritsee, yövalot häiritsevät. Joku sanoo, että tuulivoima on ympäristöystävällistä energiantuotantoa ja sellaisenaan hyväksyttävää, mutta tätä seuraa usein se kuuluisa ”mutta”. Tuulivoimakeskusteluja lukiessani minulle tuleekin usein déjà vu. Ihan kuin olisin tämän lukenut jossakin ennenkin. Sama tunne tuli myös Yle Etelä-Karjalan verkkosivuilla 25.3.2013 avatusta ”Mikä mättää tuulivoimassa” -keskustelusta. Aihe näyttää kiinnostavan, sillä keskustelu onnistui keräämään runsaasti kommentteja. Tämä jo kertoo siitä, että ihmisillä on tarve kertoa mielipiteensä tuulivoimasta. Mutta miksi keskustelu silti toistaa samoja ongelmia nettikeskustelusta toiseen?

Olisiko jonkun tehtävä jotakin asioiden muuttamiseksi, epäkohtien korjaamiseksi? Ensin olisi kai ymmärrettävä, mistä ongelmasta nyt puhutaan. Keskustelu näyttää voimakkaasti jakautuneelta ja ihmiset ryhmittyneeltä joko tuulivoiman vastustajiin tai kannattajiin. Näistä ääripäistä on vaikea rakentaa yhteisymmärrystä.
Pitäisikö kansalaisten siis opiskella uutta tuulivoimatietoa, perehtyä fysiikkaan ja liiketalouden teorioihin? Ei sentään. Tai saa perehtyä, mutta ei ole pakko. Keskustelijat kyllä vaikuttavat jo aiheeseen perehtyneiltä. Kansalaisten ja kuntalaisten pitää voida luottaa saamaansa tietoon, ja ennen muuta tietää, mistä luotettavaa tietoa tarvittaessa saa.

Pitäisikö tuulivoimayritysten tai viranomaisten muuttaa toimintatapojaan? Tämä on jo monimutkaisempi kysymys, mutta lähtökohtaisesti toimintamallit ovat olemassa.  Projektien läpiviemistä ohjaa lainsäädäntö ja sitä valvovat viranomaiset. Yrityksillä on omat strategiansa viestinnän toteutuksessa. Joku yrityksistä ja joku projekteista onnistuu aina toista paremmin.

Pitäisikö median tehdä erilaisia juttuja? Tiedonvälityksen pitäisi kai nähdä todellisuus ja kertoa siitä. Onko meillä syytä epäillä muuta? Ei. Näkökulman valinta on sallittua ja sen huomaaminen kuuluu aikuisen mediankäyttötaitoihin.

Yhden avainryhmän osaan sentään nimetä tuulivoimakeskustelun uudistajana. Tällä ammattiryhmällä on vielä paljon tehtävää: olisi ymmärrettävä ihmisen kykyä hahmottaa tuulivoiman hyötykäyttöä, mikä hyväksyntään vaikuttaa, hyväksytäänkö Suomessa tuulivoimatuotantoa ylipäätään millekään sijoituspaikalle, voidaanko ympäristövaikutuksia sietää, miksi. Tämän nimenomaisen avainryhmän pitää osata tulkita juuri suomalaisia, sillä ympäristö liittyy aina tarkasteltavaan ihmiseen, joka määrittää ympäristölleen merkityksen. Ymmärrys pitäisi osata kirjoittaa ja kertoa niin, että kaikki tuulivoimatoimijat* saavat uutta tietoa, uusia ajatuksia ja ideoita vuorovaikutuksen kehittämiseksi tai arvioinnin työkaluiksi päätöksentekovaiheisiin silloin, kun päätetään kannattaako tuulivoimaa rakentaa. Tarkoitan tällä avainryhmällä meitä kaikkia tuulivoimatutkijoita. Ilmoittaudun mukaan urakkaan!

Sari Janhunen

* Tarkoitan toimijalla asukkaita, maanomistajia, tuulivoimayhtiöitä, viranomaisia, tiedotusvälineitä, järjestöjä ja kaikkia tuulivoimahankkeeseen osallistuvia osapuolia. 

Arjen energia

Energia voidaan määritellä erilaisten abstraktioiden avulla. Energiaa kuvaavat esimerkiksi kaavat E= mc2 tai E= T+V+U. Kuudesluokkalaisen tyttäreni fysiikan kirjassa kirjoitetaan energiasta seuraavasti:

”Energiaksi kutsutaan kaikkea sellaista, joka ei vie tilaa, mutta joka voidaan kuitenkin havaita. Energian muodoiksi lasketaan esimerkiksi valo, ääni, lämpö ja liike. Energiaa tulee maapallolle koko ajan Auringosta, se viipyy täällä aikansa ja häipyy sitten lämpönä avaruuteen. Energiaa ei voidakaan hävittää, ainoastaan sen muotoa voidaan muuttaa. Aineet kiertävät jatkuvasti maapallolla, mutta energia vain virtaa sen kautta. Eliöiden kannalta Auringon säteilyn tärkeimmät energiamuodot ovat lämpö ja valo.”

Aikanaan antropologi Leslie White piti energian käytön määrän osoituksena yhteisöjen kehittyneisyyden asteesta: evoluutiossa pidemmällä olevat yhteisöt hyödynsivät enemmän energiaa kuin vähemmän kehittyneemmät yhteisöt. Kulttuurievolutionistiset näkemykset ovat jääneet jo taakse, mutta energiakysymykset kiinnostavat myös antropologeja yhä. Tästä osoituksena on uutukainen Cultures of Energy -teos. Sen toimittajat Strauss, Rupp ja Lowe ovat sitä mieltä, että käsityksemme energiasta muovaavat energian käyttöä ja energian käyttö puolestaan muovaa kulttuurisia käsityksiämme. Ihmiset tiedostavat energian läsnäolon silloin, kun he käyttävät sitä omien päämääriensä saavuttamiseen.

Energia ympäröi meitä kaikkialla, mutta se on varsin huomaamatonta. Energia on myös jotakin sellaista, jota pidämme itsestäänselvyytenä. Aika-ajoin se muistuttaa meitä olemassaolostaan vaikkapa sähkölaskun tai lämpimän veden muodossa. Aivan erityisesti energian huomaa silloin, kun sitä ei ole. Tyypillisin tällainen hetki lienee sähkökatkos.

Mitä kaikkea energia omassa elämässämme tarkoittaa?

Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa puhutaan tulevaisuuden energiaratkaisuista: Olkiluodon rakenteilla oleva reaktori myöhästyy, uusiutuvien energioiden määrää tulisi lisätä ja energian omavaraisuusastetta kasvattaa. Omassa arjessamme mietimme mistä saisimme lämmitysenergiaa ja millä hinnalla. Tulevaisuuden energiaratkaisujen vaikutus voi olla suurempi kuin osaamme vielä ajatella. On kiinnostavaa seurata mitä tapahtuu, jos kansalaiset yksi toisensa jälkeen ryhtyvätkin energian tuottajiksi sen sijaan, että olisivat vain energian kuluttajia.

Miten Sinä kuvaisit energiaa ja sen merkitystä omassa arjessasi? Valokuvaa ja/tai kirjaa ylös oma ajatuksesi energiasta ja lähetä ne minulle osoitteeseen korjonen(ät)lut.fi.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

PS. New Yorkin asukkaiden energiakäsityksiä tutkinut kulttuuriantropologi Stephanie Rupp kirjoittaa energian kaavan olevan seuraava: E= ∫ (agency + currency) x (magic + faith) x (science + society).

Yritysvastuuta yläkoululaisille

Molemmilla kerroilla luokkaan pyrähtää reppujaan ja laukkujaan kantavia nuoria. Toiset tervehtivät reippaasti, toiset katselevat vähän epäillen uutta tulijaa, joka on tutun opettajan paikalla. Pulpetti toisensa jälkeen täyttyy, viereisestä luokasta haetaan lisää tuoleja. Joku kysyy, onko paperia. Olen tullut pitämään yläkoululaisille oppituntia yritysvastuusta osana Etelä-Karjala-instituutin ja Centre for Independent Social Researchin yhteishanketta Cross-Border Citizen Scientists. Hankkeeseen osallistuvilla oppilailla sekä Suomessa että Venäjällä on menossa raja-alueeseen liittyvä kolmas teema, jossa mietitään yritysten roolia raja-alueella.

Kertominen yleistajuisesti omasta tutkimusaiheesta ei ole tutkijalle ihan helppoa. Syynä on se, että akateemisessa työssä täytyy omaksua teorian ja tieteen kieli ja käsitellä joskus monimutkaisiakin teoreettisia kokonaisuuksia. Kun samaa tutkimusaihetta pyörittelee monta vuotta, saattaa siitä tietää jo niin paljon eriäviä näkökulmia, että on vaikea selittää perusasioita muutamassa kymmenessä minuutissa. Yleistajuisen esitelmän pitäminen on kuitenkin äärimmäisen hyödyllistä, sillä se palauttaa tutkijan perusasioiden äärelle ja pakottaa katsomaan vähän kauempaa, mistä tässä kaikessa nyt olikaan kyse. Se on myös äärimmäisen palkitsevaa, kun huomaa, että oppilaat sekä Suomessa että Venäjällä oivalsivat mistä on kyse ja osasivat soveltaa oppitunnilla käsiteltyjä asioita tuttuihin yrityksiin. Sitä ei kuitenkaan voi laskea kuin parhaimmillaan osittain omaksi ansiokseni, sillä nykynuoret sekä Suomessa että Venäjällä tuntuivat todella välittävän siitä, vastaavatko yritykset heidän arvoihinsa ja toimivatko ne vastuullisesti vai vastuuttomasti.

Tunnin aikana käytiin läpi yritysvastuun erilaisia muotoja. On esimerkiksi eri asia antaa osa voitoista hyväntekeväisyyteen, kuin todella keskittyä siihen tehdäänkö voittoja kestävästi ja eettisesti. On myös olemassa yhteiskunnallisia yrityksiä, joiden toiminnan ytimessä on jonkun sosiaalisen ongelman ratkaiseminen tai yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäminen. Väliin mahtuu kuitenkin monenlaisia muotoja, joissa vastuu on eriasteinen osa liiketoimintaa. Se voi esimerkiksi tarkoittaa työntekijöiden yhdenmukaista kohtelua, ympäristöystävällisten tuotteiden valmistamista, tai paikallista kulttuuria tukevaa liiketoimintaa. Tunnilla katsottiin myös netistä löytyviä videoita siitä, miten yritykset kertovat omasta vastuustaan. Oppilaat nappasivat esimerkeistä nopeasti kiinni ja esimerkiksi sellaiset asiat kuin työntekijöiden olot ja osallistuminen ilmastonmuutoksen torjuntaan nousivat pintaan.

Osana oppituntia oppilaat kertoivat omia ajatuksiaan yritysvastuusta: miltä se näyttää esimerkiksi oman lempikaupan, kotimatkalla olevan tehtaan tai vanhempien työpaikan näkökulmasta? Oppilaat eivät pelkästään osanneet tunnistaa vastuita ja yritysten alueellisia vaikutuksia, vaan he huomasivat myös miten yritysvastuu ei ole mitenkään mustavalkoinen asia. Samalla yrityksellä voi hyvinkin olla sekä positiivisia (esim. paikalliset työpaikat) että negatiivisia (esim. saastuttaminen) vaikutuksia. Tunnin viimeisenä asiana käytiinkin läpi vastuullista kuluttamista, jolla jokainen koululainenkin voi jo nyt vaikuttaa yrityksiin. Pian Cross-Border Citizen Scientist -hankkeen nuoret pääsevät pohtimaan yritysvastuuta myös osana omia kuvitteellisia yrityksiään. Tutkijana on mielenkiintoista nähdä, millaisia vaikutuksia omalla lyhyellä oppitunnilla on lopputulokseen. Parhaassa tapauksessa se kantaa pidemmällekin kuin hankkeen aikana toteutettaviin tehtäviin.

Laura Olkkonen
laura.olkkonen(a)lut.fi