Eilen olin vielä pecha kucha -neitsyt, mutta en ole enää. Imatralla ensimmäistä kertaa vietetyn Suomen Suurin Taidekoski -tapahtuman päätti illanvietto Osmos Cosmos -ravintolassa, johon minut oli Juha Iso-Ahon ja Jukka Moilasen ohella kutsuttu puhumaan. Tapahtumaan luonteeseen sopien pohdin Imatrankoskea käyttäen apunani tilan käsitellä. Yhteiskuntatieteissähän tuo tilallinen ajattelu sai alkunsa 1960-luvun lopulla ja yleistyi 1980 luvulla, jolloin puhuttiin jo tilallisesta käänteestä. Tämä tarkoitti sitä, että teoreetikot ja tutkijat huomasivat, miten merkittävä ihmisen ymmärrys ja käsitys itseään ympäröivästä tilasta on.
Pecha kucha pakotti minut puristamaan viestini lyhyeen muotoon, eikä jaarittelulle jäänyt aikaa. Pecha kuchahan on japanilaisten vuosituhannen alussa kehittämä esitysmuoto, jossa esitykset ovat 20 dian ja noin 6 minuutin mittaisia. Jokaisen dian kohdalla on aikaa puhua 20 sekunnin ajan. Kuulostaa helpolle, mutta itse asiassa esityksen valmisteluun saa helposti uppoamaan pari päivää. Loppuaika menee esityksen harjoitteluun, sillä esityksen aikana ei kannata alkaa takkuilemaan; dia vilahtaa ohi hetkessä ja hienot ideat jäävät jakamatta. Onneksi oma ensimmäinen kertani meni suhteellisen sujuvasti ja Imatrankosken tarkastelu Edward Sojan tilan kolmijaon kautta onnistui.
Sojan tilan kolmijaossa ensimmäinen tila tarkoittaa materiaalista havaittavaa ja aistittavaa tilaa. Kun ajatellaan Imatrankoskea se tarkoittaa itse fyysistä koskea, joka on kokenut suuria muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. Imatrankoskihan syntyi 4000–5000 vuotta sitten kun maa kohosi Salpausselän länsipuolella ja Saimaan vesimassat mursivat Salpausselän purkautuen Imatran kohdalla kohti Laatokkaa. Ensimmäinen pysyvä muutos kosken ympäristössä tapahtui vuonna 1893, kun kosken yli rakennettiin silta. Vielä suuremman muutoksen kosken fyysinen tila koki 1920-luvulla, jolloin koski padottiin ja Imatrankosken voimalaitos rakennettiin. Jylhä luonnonmaisema muuttui ihmisen muokkaamaksi teollisuusmaisemaksi.
Tilan kolmijaossa toinen tila on meidän ajatuksissamme syntyvä yksilöllinen tila. Tämä tila syntyy kun me teemme havaintoja ja toimimme ympäristössämme. Imatrankoski voi yksilöllisenä tilana tarkoittaa hyvin eri asioita eri ihmisille ja esimerkiksi turisti kokee kosken eri tavalla kuin voimalaitoksen työntekijä. Ihmisillä on usein toive välittää omaa tilakokemustaan muille. Taiteilijat, joita myös Suomen Suuri Taidekoski tapahtuma toi Imatrankoskelle useampia kymmeniä, välittävät kokemaansa taiteen keinoin. Ehkä kuuluisin Imatrankoskesta maalattu teos on ”Imatrankoski talvella”, jonka Akseli Gallen-Kallelan ikuisti vuonna 1893 ja jota voi ihailla Ateneumin taidemuseossa Helsingissä. Ruokolahtelainen Ismo Aavaharju on puolestaan ikuistanut koskimaiseman kuluvana vuonna legoista. Nykykeinot mahdollistavat yhä nopeamman ja helpomman tilakokemuksen jakamisen. Koskella käyneiden lataamia valokuvia ja videoita löytyy roppakaupalla muun muassa Google Earth ja YouTube -palveluista.
Sojan määrittelemä kolmas tila kytkee fyysiseen ja yksilölliseen tilakokemukseen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ideat ja arvot. Tämä symbolinen tila selittää sen, miksi Imatrankoskikin on suomalaisille paljon muuta kuin pelkkä vesiputous tai yksilölliset kokemukset sen juurella. Koski on osa suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria. Se mainitaan jo Kalevalassa ylitsepääsemättömänä mahtavana koskena jaTopeliuksen vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassa yhtenä merkittävänä suomalaismaisema. Symbolinen tila on sidoksissa myös arvoihin, eikä Imatrankoski ole välttynyt arvokeskusteluilta. 1900-luvun alun vahva teollistuminen ja teollisten arvojen nostaminen luontoarvojen edelle mahdollisti kosken kahlitsemisen. Yhä meidän päivinämme ”puhdas” vesivoima nähdään yhteiskunnalle merkittävämpänä kuin vapaasti virtaava koski (näkökulma, jota kyseenalaistettiin Etelä-Karjala-instituutin vuonna 2007 ilmestyneessä ”Koska meillä on koski” raportissa).
On selvää, ettei mikään tila ole ajalle ja muutokselle immuuni. Me usein toivomme, etteivät meille tärkeät paikat muuttuisi. Niinpä me ripustamme vapaana virtaavan Imatrankosken kuvia seinillemme tai käymme katsomassa koskinäytöstä, jossa vesi päästetään vanhaan koskiuomaan näytöksen tavoin. Toisaalta harvassa ovat ne imatralaiset, jotka ovat nähneet vapaan Imatrankosken. Näin ollen suurimmalle osalle kaupunkilaisista padottu koski on se pysyvä tila, johon ei haluta tai ei osata toivoa muutosta.
Pecha kucha -esitykseni lopussa toivoin, että olin pystynyt tuomaan kuulijoille uusia tapoja tarkastella Imatrankoskea tai mitä tahansa heille tärkeää paikkaa. Huh, ehdinpä sanoa lähes kaiken minkä halusin. Kokeilkaa tekin pecha kuchailua, se oli hauska ja opettava kokemus.
Lähteet:
Soja, Edward (1996). Thirdspace. Journey to Los Angeles and other real-and-imagined places. Oxford, Blackwell.
Raittila, Raija (2008). Retkellä: lasten ja kaupunkiympäristön kohtaaminen. Jyväskylän yliopisto.
Korjonen-Kuusipuro, Kristiina (2012). Yhteinen Vuoksi. Ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus Vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin. Oulun yliopisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti