Tuulihuulesta takamatkalle – yksi näkökulma suomalaiseen energiakeskustelun historiaan

Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) yhtenä strategisena painopistealana on vihreä energia ja teknologia, joka pitää sisällään uusiutuvat energiavarat (aurinko- ja tuulivoiman), puhtaan hiilen polton ja superturvalliseksi kehutun ydinvoiman. Näiden strategisten valintojen kautta LUT haluaa – Green Campus hengessä – olla eturintamassa ratkaisemassa ekologisia ongelmia ja rakentamassa kestävää maailmaa. Tavoite on ylevä ja mitä kannatettavin. Mutta onko LUT – ja laajemmin ajateltuna suomalainen yliopistolaitos – kuitenkaan soihdunkantaja ja huimapäinen pioneeri uusiutuvia energiavaroja tutkittaessa? Tällainen kysymys nousi väistämättä mieleeni, kun ulotin katseeni menneisyyteen, tarkemmin sanottuna 1980-luvun alkuvuosiin.

1980-luvun alussa suomalainen yhteiskunta oli juuri selvinnyt edellisen vuosikymmenen öljy- ja energiakriisien (1973–74 ja 1979–80) synnyttämästä säikähdyksestä. Useat siihen asti itsestäänselvyyksinä pidetyt fundamentit, kuten jatkuva taloudellinen kasvu ja sen mahdollistanut halpa energia tulivat haastetuiksi. Uusia näkemyksiä toivat esiin erityisesti radikaalin leiman otsaansa saaneet yhteiskuntatieteilijät. He korostivat uusiutuvien energiamuotojen, kuten auringon, tuulen, veden ja puuhakkeen muodostamien niin sanottujen pehmeiden energiapolkujen merkitystä. Nämä sopivan kokoiset monihaaraiset energiapolut muodostaisivat hajautetun energiajärjestelmän, jossa minkään osatekijän merkitys ei ylikorostuisi, eikä mitään niistä ryöstöviljeltäisi. Ne nojaisivat kohtuullisuuteen, monipuolisia ja -arvoisia elämäntyylejä huomioon ottavaan ja paikallista ruohonjuuritason aloitteellisuutta arvostavaan toimintalogiikkaan. Tiivistettynä, monihaaraiset energiapolut loisivat ”pehmeän linjan”, joka syrjäyttäisi tuolloin vallinneen, jatkuvaa voimakasta taloudellista kasvua painottaneen ja keskusjohtoisia energiavaihtoehtoja, etunenässä ydinvoimaa, korostaneen ”kovan linjan”.    

Suomessa kansainvälisiin tieteellisiin auktoriteetteihin, kuten yhdysvaltalaiseen fyysikkoon ja energiatehokkuuden asiantuntijaan Amory Lovinsiin, vedonneet ”pehmoradikaalit” saivat tyrmäävän vastaanoton paitsi valtiovallan ja valtiojohtoisen elinkeinoelämän (etunenässä Neste ja Imatran Voima) edustajilta myös tekniikan alan asiantuntijoiden enemmistön taholta. Tuolloin toisen toimintavuosikymmenensä avannut LUT suhtautui niin ikään hyvin skeptisesti moniin uusiutuviin energialähteisiin, eritoten aurinko- ja tuulivoimaan. Se yhtyi vahvoihin kansallisiin äänenpainoihin, jotka nimittivät tuulivoimaa ”tuulihuuleksi” ja aurinkoenergiaa eksotiikaksi, jota oli realismin nimissä vältettävä tutkimuskohteena. LUT panostikin 1980-luvulla vahvasti ydinvoimaan ja vahvisti sitä kautta entisestään keskusjohtoista Suomea, jota symboloi valtiojohtoinen, muutamaan isoon toimijaan nojannut keskitetty energiapolitiikka. Valintaa on turhaa jälkiviisaasti sen enemmin kritisoida, sillä keskusjohtoisuuden ja ulkomailta tuodun teknologian ja energiaraaka-aineen soveltamisen kulttuuri eli tuolloin hyvin vahvana Suomessa. Valtiojohtoisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa yksittäisen korkeakoulun oli hyvin vaikeaa (joskaan ei täysin mahdotonta) potkia aisan yli ja erottua joukosta, vaikka se sitä olisi tahtonutkin.

Joka tapauksessa 1980-luvun valinnat tarkoittivat sitä, että muut länsimaat saivat vahvan etumatkan vihreän energian kehittämisessä. Kun suomalaiset yliopistot, LUT etunenässä, ovat viime vuosien aikana heränneet puhumaan ”pehmeitä”, on siitä radikaalius ja uutuuden viehätys kaukana. Vihreästä energiasta on tullut monessa maassa valtavirtaa. Laajalla skaalalla, kuten vaikkapa Iso-Britanniassa, on ollut jo pitkään suuria moni- ja poikkitieteellisiä energiakysymyksiin keskittyneitä tutkimusryhmiä, joilla on perinteitä, resursseja ja tärkeää kriittistä massaa tutkia ja opettaa. Suomi joutuu kirimään kärkeä kiinni takamatkalta kompastuneen Lasse Virenin hengessä. Tähän on syynä paitsi pitkään vallinnut varman päälle pelaamisen kulttuuri, myös tapa pitää energiakysymykset pienen, tekniikan alan ammattilaisista koostuvan piirin yksinoikeutena. Olisiko aika raottaa ovea myös humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille? Tai vaihtoehtoisesti, olisiko ”pehmoilevien” humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden vihdoin aika kovettaa luonteensa ja ottaa oma heille kuuluva (ja kauas näkyvä) paikka energiakysymysten keskiössä?       

Mikko Kohvakka