Jouluruokaperinteet aiheena Hovin henki -illassa 12.12. klo 18

Jouluruokaperinteisiin perehdytään keittiömestari Ulla Liukkosen johdolla Hovin henki -illassa Skinnarilan hovissa 12.12. klo 18 otsikolla ”Joulupöytä kautta aikojen”. Ruokaperinteistä puhumisen ohella Ulla antaa parhaat jouluruokavinkit ja paljastaa, mitä hän itse kattaa joulupöytään. Tilaisuus on maksuton ja kaikille kiinnostuneille avoin. Tervetuloa!

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen Joulupöytä kautta aikojen -illasta

Nöyryytys ei lisää luottamusta

Hyvät naiset ja herrat, olemme sodassa. Tai ehkä ei aivan sodassa, mutta sodanomaisessa kriisissä kuitenkin. Nyt käynnissä oleva Euroopan finanssikriisi on tietyllä tavalla rinnastettavissa sotaan, ja varsinkin sotien jälkeen käytäviin rauhanneuvotteluihin. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen käydyt Versailles’n rauhanneuvottelut. Sodan merkittävin häviäjävaltio Saksa koki tulleensa nöyryytetyksi Versailles’sa. Se kieltäytyi jääräpäisesti olemasta yksin tilivelvollinen sotakorvauksiin ja tunnustamasta Ranskan turvallisuus- ja talouspoliittisia intressejä. Monet historioitsijat ovatkin pitäneet Saksalle langetettuja kovia rangaistuksia yhtenä keskeisenä selityksenä Hitlerin valtaannousuun ja sitä seuranneeseen uuteen suursotaan. Tätä silmällä pitäen voisi olla järkevää miettiä tarkasti, kuinka taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevien EU(RO)-maiden Saksan johdolla kannattaa kohdella velkakierteessä kärvisteleviä maita, etunenässä Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa.

Ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut taantuma jättivät taloudelliseen ja sosiaaliseen kurimukseen miljoonia leskiä, orpoja, invalideja sekä sodassa katkeroituneita nuoria miehiä. He vaativat yhdessä rintamassa valtiolta hoivaa, mutta saivat kokea ainoastaan karvaan ja nöyryyttävän pettymyksen. Monet Euroopan valtiot päätyivät leikkaamaan julkisia menoja ja palveluita 1920-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosina, sillä finanssiministerit pelkäsivät velkakierrettä kuin ruttoa konsanaan. Seurauksena oli laajojen kansankerrosten radikalisoituminen ja jakaantuminen äärivasemmistoon ja -oikeistoon.

Myös tämän päivän Euroopan talouskriisin keskellä on esitetty varoituksensanoja niistä arvaamattomista seurauksista, jotka turhan rajut ja äkkinäiset leikkaukset julkisella sektorilla saattavat saada aikaan. Vähintäänkin leikkaukset on osattava perustella uskottavasti, sillä taloudellisesti ja sosiaalisesti selkä seinää vasten ajettu ihminen ei hevillä hyväksy nöyryyttäväksi kokemiaan leikkauksia, jos toisten ihmisten, kuten pääomasijoittajien, tilanne ei juuri heikkene.

Mielenkiintoista on niin ikään havaita, että Euroopan valtioista Itävalta, Unkari, Puola ja Saksa kärsivät 1920- ja 30-luvuilla samoista poliittisista ja taloudellisista ongelmista kuin Etelä-Euroopan kriisimaat tänä päivänä. Taloushistorioitsija Derek Aldcroftin mukaan yhteisiä nimittäjiä olivat heikot ja/tai lyhytikäiset hallitukset, suuri valtionvelka, maksuvaikeudet ja tehoton verotusjärjestelmä. Tästä oli seurauksena se, että valtiovallalla ei ollut käytettävissään työkaluja elintärkeiden rakenteellisten muutosten toteuttamiseen. Heikot hallitukset eivät kyenneet myöskään päättämään siitä, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kyvyttömyys vaikeisiin ja epäsuosiota kasvattaviin talouspoliittisiin päätöksiin johti vuosikausia kestäneeseen pattitilaan. 1930-luvun jälkipuoliskolla yksikään näistä maista ei ollut enää parlamentaarinen demokratia.

Itävallan ja Unkarin kohdalla valuuttojen epätasapainoa yritettiin vakauttaa 1920-luvun alussa YK:n edeltäjän, Kansainliiton johtaman kansainvälisen lainaohjelman kautta. Hintana oli se, että nämä kyseiset maat luopuivat väliaikaisesti talouspoliittisesta suvereniteetistaan ja alistuivat Kansainliiton ohjaukseen. Tästä oli valitettavasti seurauksena se, että Itävallan ja Unkarin päättävät elimet vetäytyivät kokonaan vastuusta ja jättivät kiusalliseksi kokemat uudistukset tekemättä. Saksassa valuutan tasapainotusyritykset johtivat puolestaan massatyöttömyyteen. Työttömien lisäksi sadat tuhannet lainanantajat kokivat tulleensa huijatuiksi jäädessään ilman saataviaan. Luottamus demokratian toimivuuteen oli saanut kovan kolauksen.

Tilanne maailmansotien välisessä Iso-Britanniassa ja USA:ssa säilyi vakaampana kuin Manner-Euroopassa. Näillä mailla oli niin ikään vaikeita talousongelmia, mutta pidemmät ja vahvemmat perinteet asioiden hoidosta parlamentaarisen demokratian kautta. Järjestelmä kesti kovankin keinutuksen. Liberaalit ja konservatiivit Britanniassa sekä demokraatit ja republikaanit Yhdysvalloissa säilyttivät asemansa. Diktatuurilla ei jäänyt elintilaa. Demokratian voitto edellytti vahvaa parlamentarismia. Edellyttääkö luottamus demokratiaan luottamusta parlamentarismiin myös tänä päivänä? Mikä tulisi olla parlamentarismin ja suoran (kansalaisia osallistavan) demokratian suhde kriisien keskellä painivassa 2010-luvun Euroopassa?

Näiden kysymysten äärellä toivotan kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää!

Mikko Kohvakka

Liian paljon demokratiaa?

Viimeisen sadan vuoden aikana liberaalinen demokratia on ottanut Euroopassa kolme puhdasta selkävoittoa autoritaarisista ja diktatorisista järjestelmistä. Kolme kertaa sen edustajat ovat tosin joutuneet myös pettymään. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti ”suuren ristiretken”, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta parempi paikka demokraattiselle kehitykselle, päättyneen voittoisasti. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien imperiumit olivat kaatuneet, ja länsimaiset demokratiat saivat sanella rauhanehdot hävinneille. Venäjän keisarikunnan kukistumista ja etenkin sen korvautumista bolsevikkien johtamalla ”huligaanijoukolla” pidettiin vain pienenä kauneusvirheenä muuten eheässä kokonaisuudessa.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tilanne oli tyystin toinen ja euforia tipotiessään. Rajat ylittävä hyperinflaatio ja muut talousvaikeudet massatyöttömyyksineen olivat riehuneet hurrikaani Adolfin ja Beniton lailla. Demokraattisia valtiojärjestelmiä oli kaatunut kuin heinää ja korvautunut diktatuureilla ja muilla harvainvaltaan nojaavilla viritelmillä. Vuoden 1938 lopulla demokratioiksi itseään kutsuvia valtioita oli Euroopassa jäljellä enää Iso-Britannia, Ranska, Pohjoismaat, Beneluxmaat ja Sveitsi. Vuotta myöhemmin maanosa oli jälleen suursodassa.

Hyvin pitkälti samanlainen kehityskulku kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytiin vuonna 1945, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot Yhdysvaltain johdolla piirsivät Euroopan rajat uuteen uskoon. Sitä, että länsimaisten demokratioiden rinnalla sanelupolitiikkaa harrasti myös ”huligaanijoukosta” Neuvostoliitto-nimiseksi supervallaksi kohonnut ei-demokraattinen toimija, pidettiin pienenä, joskin kiusallisena hintana niin kutsuttujen akselivaltojen kukistamisesta. Usko demokratian voittokulkuun oli vahva, ja sen uskottiin raivaavan tieltään sille vastakkaiset arvoasetelmat ennemmin tai myöhemmin.

Liki puoli vuosisataa myöhemmin Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtaessa paljastui, että oikea vastaus oli ”myöhemmin”. Sitä ennen monet ihmiset niin meillä kuin muualla olivat ehtineet tosin veikata vaihtoehtoa: ”ei koskaan”. Suomi muun muassa oli vuonna 1983 jatkanut YYA-sopimusta 20 vuodella eteenpäin. Kylmä sota tarkoitti Euroopassa eräänlaisen poikkeustilan jatkumista. Keskusjohtoinen, vahvaan valtioon, usein jopa vahvaan johtajaan nojaava hallintojärjestelmä kukoisti parlamentarismin ja suoran kansalaisvaikuttamisen kustannuksella. Idän ja lännen välisen vastakkainasettelun voitti reissussa rähjääntynyt ja monia mutkia oikomaan joutunut demokratia.

Kylmän sodan jälkeen kiihtyneen Euroopan yhdentymiskehityksen tiellä ei pitänyt olla mitään esteitä. Sodan haamut olivat viimein takanapäin ja voimavarat voitiin keskittää kasvattamaan rajat ylittävää henkistä ja materiaalista hyvinvointia. Sen, että eurooppalaiseen (talous)unioniin otettiin voimavaroiltaan hyvin erilaisia valtioita, ja että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä sovellettiin jäsenvaltioiden sisällä eri tavoin, katsottiin olevan vain pieni ja merkityksetön ryppy suuressa rakkaustarinassa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jälleen kerran, liki pari vuosikymmentä kestäneen nousukauden jälkeen, maanosamme on moraalisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä. Asiantuntijat ovat jäljittäneet syitä ja syyllisiä verikoiran innokkuudella. Osansa on saanut myös eurooppalainen demokratia. Sitä on sanottu olevan LIIKAA!

Mutta onko vallan keskittäminen, jakautuminen aaa- ja ööö-kerhoihin tai ”häirikkömaiden” yksipuolinen rankaiseminen ratkaisu nyt, kun nationalismi nostaa jälleen kerran päätänsä? Voisiko olla niin, että Euroopassa, niin unionissa kuin sen jäsenvaltioissa, demokratiaa ei sinänsä ole liikaa, vaan se nojaa liikaa edustuksellisuuden varaan. Päätöksenteko on keskittynyt turhan vahvasti ammattipoliitikkojen sekä EU:n, valtioiden ja kuntien virkamiesten, tiivistetysti ilmaisten eliitin käsiin. Kansalaisia ei kuunnella riittävästi, ja edustuksellista demokratiaa tukevat suoran (osallistavan) demokratian muodot jäävät ruohonjuuritasolla lähes tyystin hyödyntämättä.

Tästä on seurauksena yleisen uskon rapautuminen demokratiaa kohtaan; haussa on uusi Kekkonen, De Gaulle ja Bismarck, messias joka johdattaisi eksyneet lampaansa Egyptin Tahririn aukiolta luvattuun maahan. Odottavan aika on kuitenkin usein pitkä. Savupiipusta tupruttavaa valkoista savua odotellessa kukin meistä voisi tykönänsä miettiä, että mitä voisimme tehdä naapurimme, taloyhtiömme, kaupunginosamme ja asuinkuntamme hyväksi. Vastaavasti kunnanisät ja -äidit voisivat pohtia, miten ulkomailla hyödynnetyt suoran ja osallistavan demokratian vaikutuskeinot, kuten ”kansalaiskeskustelupäivät” tai "kansalaisraadit” soveltuisivat esimerkiksi täällä käytävään keskusteluun erilaisista energiamuodoista ja niihin liittyvistä kustannuksista.

Tai ainahan voimme pistää hanskat tiskiin ja toivoa, että eteläamerikkalaisten Mayojen ennustus ensi vuonna tapahtuvasta maailmanlopusta pitää sittenkin kutinsa.

Mikko Kohvakka

Karjalaisuus minussa?

Kertoilin viime viikolla tamperelaiskollegani Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen kanssa instituutin Studia generalia -luentosarjassa Karjalan muistelun rituaaleista. Esitys oli täynnä tunnetta ja se perustui kesällä 2010 Kurkijoelle vanhempieni ja sisarusteni kanssa tekemään kotiseutumatkaan ja sen havainnointiin. Lopetimme esityksemme pohtimalla mitä karjalaisuus meille toisen ja kolmannen polven karjalaisille merkitsee. Voimmeko me, jotka olemme muualla syntyneitä ja muualla kasvaneita, sanoa olevamme karjalaisia?

Luennon lopetuksesta tuli aika tunnustuksellinen, sillä totesin, että matkalla tyttären, pikku siskon ja tutkijan roolit menivät iloisesti sekaisin. Ennen luentoa mietin kovasti kuinka sen nyt sitten kauniisti sanoisi, että en itse koe olevani karjalainen. Tiesin yleisön olevan suureksi osaksi karjalaisia ainakin sukujuuriltaan, ehkäpä myös identiteetiltään, enkä halunnut heitä mitenkään loukata. Mietin jo ennen Kurkijoen matkaa sitä vaihtoehtoa, että matka isäni kotiseudulle ei tunnukaan miltään. Pohdin myös pitäisikö sen tuntua? Eikö riittäisi, että on vain hauskaa?

Luennolla siteerasin omaa matkapäiväkirjaani, johon kesäkuussa 2010 olin kirjoittanut: ”Omasta kokemuksestani en osaa oikein sanoa mitään: maisemat ovat kauniita, mutta ei tämä sillä tavalla ”omalta” tunnu. Se on kuitenkin niin, että minä en ole karjalainen vaan oululainen, vaikka isän juuret ovatkin tosi tärkeitä.” Koen, että karjalaisuus on osa isääni, mutta sekin tulee näkyviin vain silloin tällöin, onhan hänenkin poismuutostaan aikaa kulunut jo yli 70 vuotta. Omaan identiteettiini kuuluu kuitenkin elementtejä, jotka sitovat minut osaksi niiden ihmisten ketjua, jotka ovat Kurkijoella syntyneet ja eläneet. Tällainen elementti on esimerkiksi etunimeni, jonka olen saanut isäni mummolta ja tietysti myös oma sukunimeni. Matkan aikana paljastui hauskasti identiteetin paikkasidonnaisuus, sillä me sisarukset aloimme muistella omaa lapsuuttamme Oulussa ja Oulun kupeessa Kempeleessä. Niinköhän Kurkijoen hiekkatiet ja vanhat sähkötolpat saivat meidän muistomme 60- ja 70-luvulta heräämään?

Sen lisäksi, että identiteetti kertoo siitä keitä me olemme, se kertoo myös siitä mistä me tulemme. Veljeni vaimo totesikin, että matka oli ”resan till familjens rötter” –matka perheen juurille. Isälleni matka oli täynnä muistoja, mutta me muut pystyimme vain kuvittelemaan kaiken sen mitä hän ympärillään näki. Toinen siskoistani pyyhki salaa kyyneleitään isän leikkipaikan kallioilla, kun hän muisteli hänelle niin rakasta mummoa ja kuvitteli hänet kulkemassa pihapiirissä. Isä puolestaan näki itsensä lapsena mäkeä suksilla laskemassa ja koulupoikana kolttosia tekemässä.

Vaikka identiteetti on normaalistikin jatkuvassa muutoksessa, karjalaisuudessa elää vahvana menetyksen ja luopumisen kokemukset. Samalla menetyksestä selviäminen on yksi karjalaisuuden peruspilareista. Identiteetti konkretisoituu usein suhteessa toisiin, ja menetetyn Karjalan muistelussa tuo toinen on alueen nykyiset asukkaat eli venäläiset. Veljeni vaimo kirjoitti omaan matkapäiväkirjaansa seuraavasti: ”Vaikka kuljemme isä-Matin kotiseutuja, hänen tuttuja paikkojaan, tulee venäläisyys ”silmille” kadunnimissä, tienviitoissa, nykyisissä Kurkijoen ihmisissä. Venäjän kieltä osaamattomalle tuntuu, ettei saa otetta asioihin niin paljon kuin haluaisi. Kävimme Kurkijoella kahdella hautausmaalla. Sellaista hautausmaata en ole ennen nähnyt, venäläisyys näkyi vahvasti ja siihen koreuteen ei vielä hitaat tunteeni kääntyneet. Koreaa oli, mutta tunnelmaa en vielä tavoittanut.”

Itse koen tarkastelevani karjalaisuutta ja menetettyä Karjalaa ulkopuolelta. Minulla ei ole vahvaa tunnesidettä niihin paikkoihin, joissa en itse ole kasvanut tai asunut. Uskon kuitenkin, että isäni ja hänen sukunsa juurilla on vaikutusta siihen kuinka tulkitsen karjalaisten kokemuksia esimerkiksi väitöskirjani tutkimusaineistossa. En siis olekaan täysin ulkopuolinen, sillä sukuni historian langat kiinnittävät minut vahvasti myös Karjalaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Kokousesitelmä 20.11. klo 14 "Yhteistoimintaa venäläisten kanssa Saimaan kanavalla"

Lappeenrannan Killan syysvuosikokous pidetään sunnuntaina 20. marraskuuta klo 14.00 Lappeenrannan kaupungintalon valtuustosalissa. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat. Kokousesitelmän ”Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla venäläisten kanssa” pitää DI Seppo Koivupuro. Esitelmän jälkeen käydään yleisökeskustelu. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!

Lappeenrannan Kilta ry

Lisätietoja Killan nettisivuilta: Killan tapahtumatiedot netissä ja Etelä-Karjala-instituutin nettisivuilta: Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla, lehdistötiedote

Yleiskarjalaisuutta ja paikallisidentiteettejä

Olin männä maanantaina alustamassa ex-työkaverini, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiedottaja Pekka Raution kanssa keskuteluiltaa, jonka teemana oli Etelä-Karjalan identiteetit (ihan monikossa). Paikalle oli löytänyt mukavasti teemasta kiinnostuneita miehiä ja naisia. Joukossa oli paljon elämänkokemusta, mutta oli Skinnarilan Hoviin eksynyt jokunen rohkea nuorikin.

Illan anti oli enemmän kuin hyvä. Alustustemme jälkeen debatointi rönsyili sopivan vapaasti milloin maakunnan urheilusankareissa, milloin Viipurissa ja milloin taas Imatran ja Lappeenrannan välillä olevassa näkymättömässä muurissa. Erityismaininnan ansaitsee yleisön tarkkanäköisyys ja valveutuneisuus. Havainnot siitä, että Viipuri oli oma uniikki tapauksensa, jota ei voi korvata, tai että Etelä-Karjalan maakuntaidentiteetin suurin pullonkaula on tasavahvat paikkakunnat ja sitä kautta vahva paikallisidentiteetti, olivat kuin paremmaltakin tutkijalta konsanaan. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, sillä olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, että sivistystä löytyy Etelä-Karjalasta muualtakin kuin Skinnarilan kampuksen seinien sisältä. Tätä ”kansalaistutkijoiden” tarjoamaa voimavaraa, puhutaanpa sitten äänekkäästä tai hiljaisesta tiedosta, me akateemiset tutkijat emme ole osanneet hyödyntää riittävästi.

Mutta mikä onkaan Etelä-Karjalan, jaetun maakunnan, identiteetin tila tänä päivänä? Etelä-Karjala näyttää olevan maakunta, jonka asukkaat tiedostavat tarpeen selvittää vastausta kysymyksiin: keitä me olemme ja mihin me kuulumme? Meillä on täällä maakunnassamme ihmisiä, joilla on vahva paikallinen identiteetti, mutta myös runsaasti yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”vain” karjalaisia – city-etuliitteellä tai ilman (Laura ja Tanja, ette ole yksin!). Etelä-Karjalassa on eittämättä näkemystä ja mielipiteitä. Täältä löytyy myös riittämiin vastakkainasetteluita, joita pidetään terveen kilpailun ja uuden oppimisen edellytyksinä.

Meidän täytyy vain kaikkien pitää huoli siitä, että kilpailu ja kontrastit eivät saa liian hallitsevaa asemaa ja muutu sitä kautta rasitteeksi. Vastaavasti vahvan paikallisen identiteetin, olipa se sitten imatralaisuutta, lauritsalaisuutta tai joutsenolaisuutta, on oltava sen verran joustava, että ulkopuoliset jäsenet maakunnan ja jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelta pääsevät siihen halutessaan osallisiksi. Etelä-Karjala ei kaipaa muureja ja reservaatteja. Peräänkuulutan äänekästä ”pörinää” – enkä viittaa tässä tapauksessa ärtyneen suolen -oireyhtämään.

Mikko Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti (LUT)

Studia generalia -yleisöluentoilta 9.11. "Karjala rajalla – paikka muistojen sekä unelmien"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 9.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa:

•    Tutkija Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Etelä-Karjala-instituutti ja
dosentti Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen, Tampereen yliopisto:
Hiljaiset rajat Karjala-muisteluissa

•    Karttahistorioitsija Leena Miekkavaara, Suomen Kartografinen Seura:
Karjala varhaisissa kartoissa

•    Potero-orkesteri: Muistojen Karjala, Karjalaisten laulu
•    Pj: lentokapteeni Jouko Kuronen, Etelä-Karjalan karjalaisseurojen piiri
•    Etelä-Karjalan kesäyliopiston ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Skinnarilan hovissa pohditaan Etelä-Karjalan identiteettejä 7.11. klo 18

Hovin hengen luento- ja keskusteluiltamassa maanantaina 7.11. klo 18 Skinnarilan hovissa puhutaan Etelä-Karjalan identiteeteistä. Keskustelua alustavat Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin tutkija Mikko Kohvakka ja vapaa toimittaja Pekka Rautio. He ovat olleet kirjoittamassa Etelä-Karjala-instituutin raporttisarjassa lokakuussa ilmestynyttä julkaisua Jaetun maakunnan identiteetti – Näkökulmia eteläkarjalaiseen identiteettikeskusteluun.

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen identiteetti-illasta 7.11.2011

Studia generalia -yleisöluentoilta 2.11. "Karjalan luontoa Suomessa ja Venäjällä"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 2.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa

• Varapuheenjohtaja Pertti Siilahti, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri:
  Karjalan luontoa venäläisittäin
   
• Tutkija FT Juha Jantunen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti:
  Karjalan luontoa suomalaisittain
   
• Kommenttipuheenvuoro: pj. Seppo Vuokko, Etelä-Karjalan tiedeseura
   
• Puheenjohtaja: johtaja Kimmo Saarinen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti

Imatran seudun luonnonsuojeluyhdistyksen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin ja Etelä-Karjalan tiedeseuran ilta.

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?

Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vähän aikaa sitten raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Kuten raportissakin todetaan, identiteetti on ainainen keskustelun aihe maakunnassa, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiaan peilaten ei olekaan ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ollut vaikea määritellä.

Itse nuorena eteläkarjalaisena huomaan joskus hämmentyväni identiteettikeskustelusta. Oman kokemukseni mukaan erityisesti eteläkarjalaiset nuoret, nykyiset citykarjalaiset, ovat yleisesti ottaen ylpeitä omasta identiteetistään, eivätkä he tunnista siinä mitään ongelmaa. Kuitenkin, olen huomannut että joskus epäröin sanoa olevani eteläkarjalainen, yksinkertaisesti siitä syystä että se kuulostaa niin epämääräiseltä. Melkein sama, kuin joku sanoo olevansa ”Etelä-Suomesta”. Murteeni puolesta minulta kysytään useammin olenko Itä-Suomesta, kuin Etelä-Karjalasta. Jos sanon olevani Etelä-Karjalasta, tarkennan useimmiten maantieteellistä paikannusta asuinpaikkakunnallani Lappeenrannalla.

Mihin sitten Etelä-Karjala tarvitsee Etelää? Tai Pohjois-Karjala Pohjoista? Meille eteläkarjalaisille on tietenkin itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala ei ole sama asia, mutta onko sillä väliä muille? Onko sillä sittenkään ihan niin paljon väliä edes itsellemme? Mihin oikeastaan tarvitsemme jakoa etelään ja pohjoiseen? Minulle esimerkiksi Häme on Häme ja Savo on Savo, vaikkakin myös näitä alueita voidaan jaotella toisistaan poikkeaviin alueisiin. Savolaisuus on kuitenkin, ainakin minulle, kuvaavampi termi kuin pohjoissavolaisuus – ensimmäiseen liitän vahvan identiteetin ja jälkimmäisestä en osaa sanoa mitään muuta, kuin sen että se on pohjoisemmassa. Etelä-Karjalassa oltiin kuitenkin vähän aikaa sitten kauhuissaan, kun festarivieraille tehdyssä kyselyssä maakuntaan sijoitettiin Pohjois-Karjalan kuntia ja Ilosaarirockikin vaihtoi maakunnasta toiseen. Eikö riitä, että Karjala osuu oikein?

Etelä- ja Pohjois-Karjala ovat kuitenkin siinä monia muita maakunta vaikeammassa tilanteessa, että karjalainen identiteetti on jo varattu muille, rajantakaisesta Karjalasta evakkoon lähteneille. Karjalainen evakkoidentiteetti kuvataan usein voimakkaaksi ja ainutlaatuiseksi, eikä Etelä- tai Pohjois-Karjala ole lähtenyt sen kanssa kilpailemaan. Sitä ei kuitenkaan pääse karkuun, että molempien maakuntien perässä lukee ”Karjala”. Ne muodostavat alueen, joka ei ole verrattavissa menetettyyn Karjalaan, mutta josta koostuu nykyinen Suomen puolella oleva Karjala – siksi että se on sellaiseksi nimetty. Se on siis Karjalaksi nimetty alue, jaoteltuna etelään ja pohjoiseen. Miksi eteläkarjalaiset eivät sitten voi kutsua tai kokea itseään karjalaisiksi? Miksi ei voi olla olemassa nykykarjalaisuutta, irtaantunutta rakennelmaa rajantakaisesta karjalaisuudesta? Miksi korostamme etelää ja pohjoista, mutta emme Karjalaa?

Nyky-Karjalaa ei pitäisi vähätellä sen vuoksi, että se ei ole sama kuin entinen. Se on Karjalaa siksi että sen nimi on Karjala, ja ihmiset siellä ovat karjalaisia siksi että he asuvat joko eteläisessä tai pohjoisessa osassa nykyistä Suomen puolella olevaa Karjalaa. Mitä he tekevät ja olevat on karjalaisuutta. Karjalaiset voisivat yhdessä todeta, että vaikka identiteettiä voi olla vaikea määritellä, sitä voi olla helppoa elää.

Keskustelu Etelä-Karjalan identiteetistä jatkuu Hovin Henki -illassa maanantaina 7.11. Lisätietoja instituutin nettisivulla: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/news30102011.aspx.

Studia generalia -yleisöluentoilta 26.10. "Tosiasioita idän ja lännen kirkkojen kohtaamisesta Itä-Suomessa"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 26.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

• Professori Jukka Korpela, Itä-Suomen yliopisto:
  "Kovia ja pehmeitä tosiasioita idän ja lännen kirkkojen kohtaamisesta Itä-Suomessa"
  
  
• Piispa Voitto Huotari:
  ”Kättelyä rajalla eli kokemuksia ja tulkintoja rajahiippakunnan piispainistuimelta"
  
  
• Isä Aarne Ylä-Jussila:
  "Ortodoksisuus tämän päivän Kaakkois-rajalla"
  
  
• Puheenjohtaja: kaupunkineuvos Tauno Moilanen

Etelä-Karjalan museon, Lappeenrannan Killan ja Seurakuntien yliopistotoiminnan ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentoilta 19.10. "Myytit ja todellisuus suomalais-venäläisissä kulttuurisuhteissa"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 12.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

• Professori Eero Tarasti, Helsingin yliopisto:
  Orienttia ja/tai Eurooppaa
  
  
• Emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopisto:
  ”Luonnon surullinen poikapuoli” ja ”Saimaan rannan nymfi
  
  
• Puheenjohtaja: kaupunkineuvos Tauno Moilanen

Semiotiikan verkostoyliopiston, ISI:n ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentoilta 12.10. "Turvallisuuspolitiikkaa EU:n reunalla"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 12.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

• Everstiluutnantti Erkki Matilainen, Kaakkois-Suomen Rajavartioston apulaiskomentaja:
  Kaakkoinen raja tänään ja huomenna
  
  
• Kommodori (evp.) Pertti Inkinen:
  Kaakkoinen raja Moskovasta nähtynä
 

• Tutkija Charly Salonius-Pasternak, Ulkopoliittinen instituutti: Miltä Suomen itäraja näyttää Brysselistä ja Washingtonista katsoen? 
  
  
• Puheenjohtaja: Antti Lankinen, Lappeenrannan Paasikivi-Seura

Lappeenrannan ja Imatran Paasikivi-Seurojen ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Vanhan Saimaan kanavan rakentajista Hovin hengessä 10.10.2011 klo 18

Välähdys vähemmän tunnetusta maakuntamme historiasta saadaan Skinnarilan hovissa (Skinnarilankatu 36) maanantaina 10.10. klo 18, kun kirkkoherra Jukka Lehtinen ja ja kanavan historiaa tutkinut Seppo Koivupuro valottavat vanhan Saimaan kanavan rakentajien kansainvälisesti kirjavan joukon vaiheita. 

Hovin henki -illat ylläpitävät maakunnallista keskustelukulttuuriperinnettä ajankohtaisista ja ajattomista teemoista vierailevien alustajien ja musiikkiesitysten tuella. Hopeaseppä Pekka Silventoisen rakennuttama satavuotinen Skinnarilan hovi antaa illoille vaikuttavan miljöön.

Kaikille avoin tilaisuus alkaa pienimuotoisella tarjoilulla ja musiikkiesityksillä. Tervetuloa!

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Vanhan kanavan rakentajista Hovin hengessä 

Robin Hoodeja ja Nottinghamin Sheriffejä

Lappeenrannan teknillinen yliopisto (LUT) ylpeilee toimineensa avoimena ja rajat ylittävänä poikkitieteellisenä tekniikan ja talouden yliopistona yli neljän vuosikymmenen ajan. Puheille on todistetusti katetta, mutta pintaa raaputtamalla kiiltävän hohteen alta paljastuu myös ruosteläiskiä. Tilanne kilpailuyhteiskunnassa, johon myös tiedemaailma ja sen mukana LUT kuuluvat, on monellakin tapaa ristiriitainen ja hullunkurinen. Kilpaile mutta tee yhteistyötä. Jaa tietoa mutta älä paljasta parhaita ideoitasi. Panosta laatuun ja ole huolellinen työssäsi mutta julkaise jatkuvalla syötöllä. Vähemmästäkin tutkija hämmentyy. Hän ryhtyy pitämään kiinni omastaan kuin koira luustaan, pahimmillaan lamaantuu ja syrjäytyy omaan kammioonsa. Hyvää ympäröivään yhteiskuntaan jakavasta Robin Hoodista tulee ahne, linnaansa eristäytynyt ja omaan napaansa tuijottava Nottinghamin Sheriffi. Se siitä rajat ylittävästä poikkitieteellisyydestä.

Tutkija on helposti stressaantuva eläin. Yksi suurin stressinaiheuttaja on alati kovenevat julkaisuvaatimukset. Julkaisumääristä ja niitä mittaavasta bibliometriasta on tullut uusi pyhä toteemi, jota kumarretaan. Se mikä on tutkimuksen syvällinen sanoma, millaista uutta tietoa se synnyttää, jää turhan usein hämärän peittoon kun julkaisukiireessä lukeminen jää selailevan otteen asteelle. Mutta minkä sille voi. Järjestelmä on tällä hetkellä sellainen, että se painottaa julkaisulistan pituutta. Toisaalta löytyy suomalaisesta tieteenhistoriasta myös sellaisia vaiheita, jolloin julkaisumäärät olivat minimissään. Ei mikään tavoiteltava tila sekään.

Joka tapauksessa epäkohtia on ja niihin toivon mukaan puututaan. Ehdotamme täältä Etelä-Karjala-instituutista, että ensimmäisenä romukoppaan joutaa julkaisumäärien vuosittainen tarkastelu. Yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä ei julkaise tasaisella syötöllä vuodesta toiseen. Välillä on hiljaisempia vaiheita kun asioita kypsytellään, välillä taas julkaisuja tulee yhtenä ryöppynä. Tässä mielessä tulosten tarkastelu esimerkiksi kolmen vuoden ajalta olisi paljon hedelmällisempää.

Poikkitieteellisyys on yhteistyötä, yhteistyö on luottamusta, luottamus avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Tällä hetkellä yhteiskunta, se kuuluisa järjestelmä, ei tue tätä toiminta-ajatusta ja tavoitetilaa. Robin Hoodin menestyksen avain ja selkänoja oli työyhteisö nimeltään Iloiset Veikot. Etelä-Karjala-instituutti on täynnä Iloisia Veikkoja ja Pirkkoja, mutta yliopistomaailma kokonaisuutena kaipaa lisää iloa ja valoa pimenevään syksyyn.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, LUT

Studia generalia -luentoilta 5.10. "Kaupungit rajalla - yhdessä kaduilla ja kabineteissa"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 5.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

• Kaupunginjohtaja Seppo Miettinen, Lappeenrannan kaupunki: Lappeenranta rajalla
   
• Kansainvälisen osaston päällikkö Olga Kareva, Viipurin kaupunki: Viipuri rajalla
   
• Kaupunkineuvos Tauno Moilanen:
  Kaksoiskaupungit rajalla
   
• Tutkija Virpi Kaisto, Etelä-Karjala-instituutti:
  Utopiaa vai todellisuutta? Imatra-Svetogorsk-kaksoiskaupunki

Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin ja NORDI:n ilta

Lue lisää ja katso koko sarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentosarja 2011: Kohtaamisia yli rajojen

Etelä-Karjala-instituutin kymmenes studia generalia -yleisöluentosarja Kohtaamisia yli rajojen on kuuden viikon mittainen ja luentoillat järjestetään keskiviikkoisin 5.10.–9.11.2011 klo 18–20.30 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja maksuttomia.

Luentoilloissa käsitellään Etelä-Karjala-instituutin studia generalia -historian aikana esiin nousseita mielenkiintoisia raja-alueellemme sijoittuvia monin tavoin rajat ylittäviä aiheita. Aiheita tarkastellaan tämän päivän tilanteessa monista eri näkökulmista ajankohtaisen tiedon ja kokemuksen kautta.

Lue lisää ja katso sarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Studia generalia 2011: Kohtaamisia yli rajojen

Tarinat elävöittävät eteläkarjalaisuutta

Tarinat ovat ikivanha tapa kertoa siitä, mikä on yhteistä ja jaettua. Tarinoiden avulla jäsennetään, uusitaan ja siirretään kollektiivista identiteettiä sukupolvilta toisille. Niiden käyttö on luonnollinen tapa ymmärtää sekä selittää elämää. Tarinat koskettavat ja auttavat oivaltamaan. Tarinoiden kautta ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet mennyttä ja tulevaa. Paikkojen ja ihmisten muuttuessa tarinat pysyvät.

Etelä-Karjala-instituutin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa kerätään, dokumentoidaan ja analysoidaan eteläkarjalaista ja karjalaista kulttuuriperintöä. Keräämme Etelä-Karjalan paikkoihin liittyviä tarinoita. Tarinoiden avulla on mahdollista hahmottaa eteläkarjalaista identiteettiä sekä sitä mitkä paikat ja kertomukset luovat maakunnalle sen omat erityispiirteensä. Tarinat nostavat esille mielenkiintoisia kohteita ja ne mahdollistavat uusien asioiden löytämisen omasta tutusta elinympäristöstä. Hankkeen tavoitteena on tallentaa erityisesti maaseudun kulttuuriperintöä.

Tarinoiden myötä Etelä-Karjalaa voidaan myös esitellä muille. Tarinat avaavat alueelle tuleville matkailijoille karjalaisuutta sekä eteläkarjalaista kulttuuria. Matkailuyrittäjät voivat tarinoiden kautta löytää tuoreita tapoja kertoa tuotteestaan. Tarinoiden myötä matkailijalle avautuu uusia näkökulmia paikalliseen elämään ja kulttuuriin. Luomalla sisältöjä tarinat edistävät kulttuurimatkailua.

Jos sinulla on jokin eteläkarjalaiseen paikkaan liittyvä tarina, voit kertoa siitä meille. Tarina voi olla vanha tai uusi, omakohtainen kokemus tai joltain kuultu kertomus mielenkiintoisesta paikasta. Kiinnostuksen kohteena ovat kaikenikäisten ihmisten kertomukset.

Hyvä tarina kertoo mielenkiintoisen tapahtuman, joka on sattunut jossain tietyssä paikassa Etelä-Karjalassa. Tarina voi olla esimerkiksi jokin muisto Saimaan rannalta, hauska sattumus kylältäsi, kertomus lapsuuden leikkipaikalta tai muuten vaan mukava hetki, johon liittyy paikan tunnelma. Meitä kiinnostavat myös ruokaan liittyvät tarinat ja tunnettuun historialliseen tai nykypäivän henkilöön liittyvät tapahtumat. Tällaisia paikan henkeen liittyviä pieniä tai suuria kertomuksia etsimme.

Voit lähettää tarinasi sähköpostitse osoitteeseen heini.kahkonen(ät)lut.fi tai postitse Heini Kähkönen, Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, PL 20, 53851 Lappeenranta. Tarinat voi lähettää nimettöminä tai nimen kanssa. Lähetä tarinasi meille vuoden 2011 loppuun mennessä. Tarinat kerätään tarinaoppaaksi, joka julkaistaan kesällä 2012.

Lisätietoja:
Heini Kähkönen, puh. 040 684 3963, heini.kahkonen(ät)lut.fi
Kristiina Korjonen-Kuusipuro, puh. 040 357 86 95, korjonen(ät)lut.fi
http://www.lut.fi/fi/eki/culture/projects/maaseudunmerkkipaalut/Sivut/Default.aspx

Samaa seittiä kutomaan

Olin eilen puhumassa Hämeen taideviikoilla kuvataiteilijoille suunnatussa INTO-vertaisfoorumissa. Kerroin kuulijoille VISTA-hankkeen tuloksista ja tulin maininneeksi, että kulttuuriantropologina olen suhtautunut visuaalisen alan taiteilijoihin kuin johonkin uuteen ”heimoon”. Tämä herätti kuulijoissa hieman hilpeyttä, mutta tavallaan se on totta. Kun olen hankkeen aikana haastatellut taiteilijoita ja keskustellut heidän kanssaan, kuinka tarkkana omien asenteiden ja käsitysten kanssa tutkimusta tehdessä on oltava. Itseä on tarkkailtava tutkimusta tehdessä koko ajan, jotta asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopputulokseen.

Tätä minulle uutta heimoa on ollut antoisa tutkia ja olen oppinut paljon. Olen myös saanut omin silmin nähdä kuinka suuria väliinputoajia useat visuaalisen alan ammattitaiteilijat ovat yhteiskunnassa. Ympäröivä yhteisö ei aina ymmärrä, että taiteen tekeminen on ammatti siinä missä insinööri, putkimies tai postinjakaja. Stereotyyppisesti taiteilijaa pidetään ihmisenä, joka omasta luomisen pakostaan luo teoksiaan eikä tarvitse rahaa elääkseen. Taiteilija elää oravanpyörässä, jossa taiteen tekemisellä ja sen myymisellä ei elä ja elääkseen on tehtävä muita hommia. Kaikki muuhun työhön käytetty aika (vaikka työ itsessään olisikin mielekästä) on pois taiteen tekemisestä ja kuitenkin vain taidetta tekemällä taiteilija ansaitsee kannuksensa taiteen kentällä.

Taiteilijat tekevät töitä usein yksin ja heidän ammatillinen verkostonsa voi jäädä entisten opiskelukavereiden varaan. Verkostoituminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta taiteilijoiden ääni kuuluisi kauemmas, sillä massasta syntyy voimaa. VISTA-hanke on selvittänyt visuaalisten taiteilijoiden verkostoitumistarvetta Kaakkois-Suomessa. Verkostoitumisen rakenteet ovat kunnossa: alueelta löytyy kolme taiteilijaseuraa, korutaiteen ja taidekäsityön yhdistykset sekä kaksi valokuvakeskusta. Lisäksi alueella on alan koulutusta ja kolme taidemuseota, jotka omalla työllään tukevat paikallisia taiteilijoita. Verkosto ei kuitenkaan pyöri pelkkien rakenteiden varassa, vaan se tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät siitä toimivan. Ammattitaiteilijoita alueella on noin 150. Aktiivisista ihmisistä on silti pulaa, sillä tekemisellä on usein taipumusta kasaantua muutamille henkilöille ja pitkässä juoksussa he uupuvat. Jos verkoston toiminnalla halutaan nähdä tuloksia, vapaamatkustajia ei voida sallia. Siksi olisikin tärkeätä, että kaakon kulman visuaalisten alojen ammattitaiteilijat päättäisivät puhaltaa yhteen hiileen. Heidän olisi tehtävä tietoinen päätös siitä, että nyt unohdetaan taiteenlajien väliset erot, keskinäinen kilpailu ja mahdolliset vanhat henkilökohtaiset kaunat. Olisi toimittava päämäärä kirkkaana mielessä ja voitettava eteen tulevat esteet yhteisesti toimimalla. Totta kai verkosto tarvitsee rahaa, sillä verkoston pyörittämiseen tarvitaan vähintään yksi ihminen. Toimitusjohtaja Kira Sjöberg sanoikin eilisessä seminaarissa osuvasti, että raha on kulttuurialalla toimivan suurin ongelma ja samalla suuri vahvuus, sillä missään ei saada niin pienellä rahalla aikaan niin suuria asioita. Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan Taidelinkki-hanke on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka pienelläkin panostuksella voidaan saada paljon aikaan, kun tekijään luotetaan. Rahaa tuntuu löytyvän, kun aktiivisesti tehdään eikä vain voivotella rahan puutetta.

Eilisessä seminaarissa ei voivoteltu. Siellä hehkui hyvä henki ja naurukin oli herkässä. Erittäin hyvältä tuntui, kun esitelmäni jälkeen joku kysyi, missä Hämeessä olisi tällainen instituutti, joka paikallisesti tutkisi näitä asioita. Huomasin taas, että kyllä sitä tutkimustakin tarvitaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

korjonen(ät)lut.fi

Open Your Research - Science Across Boundaries

A joint seminar on June 8, 2011 of the multidisciplinary LUT research units South Karelian Institute, NORDI and TBRC at Lappeenranta University of Technology, Hall 1303, on June 8, 2011

Further information: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/openyourresearch.aspx

Koheneeko Skinnarilan hovin kulttuurimaisema?

23.5. klo 18 Hovin henki -ilta
"Koheneeko Skinnarilan hovin kulttuurimaisema?"

Kevään Hovin henki -illat päättyvät ympäristöhenkisesti maanantaina 23. toukokuuta kello 18, kun Skinnarilan hovista kiinnostuneita kutsutaan kierrokselle hovin ympäristöön. Sahoihin, lapioihin ja haravoihin ei ole vielä tarkoitus tarttua, mutta kylläkin herättää keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä tämän Lappeenrannan kulttuuriaarteen ympäristölle.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!
Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/lut/events/2011/sivut/hovinhenki-ilta.aspx

Sarja jatkuu syksyllä 2011. Sarjaa toteuttavat Etelä-Karjala-instituutti/LUT, Etelä-Karjalan kesäyliopisto ja Seurakuntien yliopistotoiminta.

Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaari 12.5.2011

Etelä-Karjalan taide ja kulttuuri KUTKA, Länsi-Saimaan kehittämisyhdistys ry, Etelä-Karjalan Kärki-LEADER ry ja Etelä-Karjala-instituutti järjestävät yhteistyössä Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kanssa Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaarin  torstaina 12.5.2011 klo 9.00-16.00
Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla (Skinnarilankatu 34) luentosalissa 7343.1.

TERVETULOA!

Lisätietoja ja ohjelma tästä linkistä: Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaari 

Hovin hengessä 2.5. keskustelunaiheena Venäjän matkailu

Hovin hengessä maanantaina 2.5. klo 18 puhutaan Venäjästä. Keskustelua alustamassa on Tapio Suonio, joka on matkaillut Venäjällä paljon, ja Suonion alustuksessa paneudutaankin matkaamiseen Venäjällä. Minkälaisia tilanteita, elämyksiä ja ilmiöitä Venäjän matkaaja kohtaa reissuillaan?

Venäjällä on suuret alueelliset erot niin infrastruktuurissa, ihmisten asumisessa ja toimeentulossa, maanviljelyksen alueellinen ero lienee kouriintuntuvin. Vanhassa Suomen Karjalassa kehitys on kehdossaan, samoin entisessä Neuvosto-Karjalassa. Sisemmälle Venäjälle matkatessaan huomaa myös eron, samoin huomaa kuuluuko alue Leningradin piiriin vai esimerkiksi Karjalan tasavaltaan. Moskova ja Pietari ovat eurooppalaisen tason paikkoja toisin kuin syrjäseudut.

Tilaisuus alkaa pienellä iltapalalla ja musiikilla. Illan järjestää Etelä-Karjala-instituutti/LUT ja iltaa emännöi suunnittelija Tanja Karppinen.

Hovin Henki on luento- ja keskustelusarja, jossa käsitellään aiheita elämän eri alueilta. Sarjan tilaisuudet ovat aina maksuttomia ja kaikille kiinnostuneille avoimia. Sarja jatkuu 23.5. klo 18 aiheella ”Skinnarilan hovin miljöö”.

Iltojen järjestäjinä toimivat Etelä-Karjala-instituutti/LUT, Etelä-Karjalan kesäyliopisto ja Seurakuntien yliopistotoiminta.

TERVETULOA!

Lisätietoja: www.lut.fi/eki, Etelä-Karjala-instituutti/Lappeenrannan teknillinen yliopisto,
etela-karjala-instituutti@lut.fi, p. 0400 811 233, PL 20, 53851 LPR

Koulu yhteiskunnassa, koulu muistin ja tulevaisuuden paikkana

Lappeenrannan Killan avoin yleisöluentotilaisuus 7.4. klo 18 Lappeenrannan Lönnrothin koululla (Lönnrothinkatu 1) "Koulu yhteiskunnassa, koulu muistin ja tulevaisuuden paikkana"

Valtiotieteiden tohtori Marja Vuorinen avaa luentoillan alustuksellaan ”Koulu yhteiskunnassa”. Kasvatus- ja opetustoimen johtaja Tuija Willberg toteaa alustuksessaan, että koulukokemus ja tunne-elämykset syntyvät myös monista muista eri tekijöistä: fyysisestä ympäristöstä, psyykkisistä tekijöistä ja sosiaalisista suhteista.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/news31032011.aspx ja Killan puheenjohtaja Matti J. Kuronen, matti.kuronen@pp.inet.fi, p. 0400 552 067 tai Killan sihteeri Tanja Karppinen, tanja.karppinen@lut.fi, p. 0400 811 233

Lappeenranta rajalla

Raja antaa osansa Lappeenrannan henkeen

Lappeenranta on pienehkö vihreä karjalaiskaupunki Saimaan rannalla Venäjän rajalla. Lappeenrannan kaupunkikeskusta sijaitsee vain noin 25 kilometriä valtakunnan rajalta, Pietariin Lappeenrannasta on sama matka kuin Helsinkiin.

Venäjän raja on maantieteellinen pysähdyspaikka, mutta historialliset ja kulttuuriset tekijät ovat muovanneet rajasta myös eräänlaisen mentaalisen pysäkin. Suomen ja Venäjän, ja nykyään myös EU:n ja Venäjän raja, kantaa mukanaan pitkää yhteistä historiaa, jossa on ollut monenlaisia vaiheita. Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää.

Lappeenrannan sijainti rajalla on yksi kaupunkia ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Lappeenrannassa elellään Helsingin ja Pietarin vaikutusalueella, monien eri rajanylityspaikkojen solmukohdassa. Venäjälle johtavat Vainikkala, Nuijamaa ja Saimaan kanava. Lappeenrannan lentokenttä on kansainvälinen, Helsingin ja Pietarin vilkkaat kansainväliset lentokentät ovat vieressä; Eurooppa on lähellä ja muukin maailma helposti saavutettavissa.

Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Lappeenranta sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy Lappeenrannassa vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.

Paikalle henkeä luovat näkyvät elementit, kuten ihmiset, rakennettu ympäristö, luonnonympäristö, ilmasto – mutta mielen tasolla elementtejä on lisää. Paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sanonta Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä. Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta, välittämisestä; paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, että se voi saada hengen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu mielikuviin, tietoihin, tunteisiin ja kokemuksiin.

Lappeenrannan satamassa, jos missä, voidaan puhua myös kollektiivisesta paikan hengestä. Satama edustaa merkityksellistä lappeenrantalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa, hiekkalinna sekä tapahtumia. Iloinen monikielinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Ylväästi kaupungin historiaa huokuva linnoitus seisoo valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä. Satama elää.

Satama on näin katsottuna nykyisen Lappeenrannan sydän, jossa myös matkailija voi aistia paikan hengen. Sataman eloisasta kansainvälisestä ilmapiiristä, leppoisasta tunnelmasta, kauniista kaupunginlahdesta ja muista sataman eri elementeistä muodostuu ”se jonkin”, joka tekee paikasta erityisen. Ihminen kokee paikan hengen, kun hänellä on hyvä suhde senhetkiseen ympäristöönsä.

Lappeenrannan ”se jokin” saa vahvoja vaikutteita rajan läheisyydestä. Alueen asema suhteessa Venäjään tuo pikantin lisänsä paikan henkeen, ja tästä erityispiirteestä paikan henki ammentaa rikkautta, monimuotoisuutta ja omalaatuisuutta.

Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä. Erkki Jokisen kirjassa Näkymätön kaupunki todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.

Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa kaupunkiimme positiivista henkeä.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Etelä-Saimaan Näkökulmassa 30.1.2011.

Ympäristö ei tunne ihmisen asettamia rajoja

Vedet virtaavat ja ilmavirrat kulkevat valtioiden rajojen ylitse piittaamatta siitä, mihin ihminen on vetänyt rajalinjansa. Tämä tulisi muistaa erityisesti Etelä-Karjalan kaltaisissa rajamaakunnissa. Etelä-Karjalassa yhteistyö ympäristökysymyksissä tuli ajankohtaiseksi heti toisen maailmansodan jälkeen maakunnan syntyvuosina. Nyt Venäjän kanssa on jo toteutettu paljon erilaisia yhteistyöhankkeita ja yhteistyötä raamittavat nykyisin myös yhä kiristyvät kansainväliset ympäristösopimukset. Rajan merkitys on edelleen suuri.

Tilanne haastaa eteläkarjalaiset tarkastelemaan elinympäristöänsä niin, että se ylittää pysyväksi mielletyt valtioiden rajat. Yksittäisille ihmisille ympäristö on elettyä tilaa, jota omat kokemukset ja merkitykset määrittävät. Esimerkiksi Vuoksi on imatralaisille merkittävä paikka, mutta moni kokee sen päättyvän Mellonlahteen, sillä rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman erillistä lupaa. Valtakunnan raja on pitkään estänyt kokemukset myös rajan toiselta puolelta ja näiden kokemusten puuttuessa ympäristöä ja myös ympäristövastuuta katsotaankin usein pelkästään kansallisesta näkökulmasta käsin. Se palvelee kuitenkin ympäristöä huonosti.

Helmikuun alussa Lappeenrannassa järjestettävä Ympäristö ja raja -seminaari tahtoo suorastaan pakottaa ihmiset miettimään rajatonta ympäristöä. Meillä kaikilla on kollektiivinen vastuu siitä, että tämä maailma jää tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin mitä itse olemme sen saaneet. Siksi seminaarissa painotetaan myös ympäristökasvatuksen näkökulmaa ja halutaan jakaa kokemuksia ympäristökasvattajien kesken. Seminaarin anti ei jää pelkkien esitelmien kuuntelemiseksi, vaan seminaarilaiset pohtivat yhteistä ympäristöä myös työryhmissä keskustellen. Loppupaneeli kokoaa ajatukset yhteen. Toivottavasti jokainen osallistuja saa uusia ajatuksia ja ideoita myös omaan työhönsä. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka seminaarin pohjalta viriäisi myös uudenlaista yhteistyötä osallistujien kesken.

Ympäristö ja raja -seminaari järjestetään lauantaina 5.2.2011 Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilastalolla, lisätietoja tarkemmin osoitteessa http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/14012011.aspx.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro