Olin eilen puhumassa Hämeen taideviikoilla kuvataiteilijoille suunnatussa INTO-vertaisfoorumissa. Kerroin kuulijoille VISTA-hankkeen tuloksista ja tulin maininneeksi, että kulttuuriantropologina olen suhtautunut visuaalisen alan taiteilijoihin kuin johonkin uuteen ”heimoon”. Tämä herätti kuulijoissa hieman hilpeyttä, mutta tavallaan se on totta. Kun olen hankkeen aikana haastatellut taiteilijoita ja keskustellut heidän kanssaan, kuinka tarkkana omien asenteiden ja käsitysten kanssa tutkimusta tehdessä on oltava. Itseä on tarkkailtava tutkimusta tehdessä koko ajan, jotta asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopputulokseen.
Tätä minulle uutta heimoa on ollut antoisa tutkia ja olen oppinut paljon. Olen myös saanut omin silmin nähdä kuinka suuria väliinputoajia useat visuaalisen alan ammattitaiteilijat ovat yhteiskunnassa. Ympäröivä yhteisö ei aina ymmärrä, että taiteen tekeminen on ammatti siinä missä insinööri, putkimies tai postinjakaja. Stereotyyppisesti taiteilijaa pidetään ihmisenä, joka omasta luomisen pakostaan luo teoksiaan eikä tarvitse rahaa elääkseen. Taiteilija elää oravanpyörässä, jossa taiteen tekemisellä ja sen myymisellä ei elä ja elääkseen on tehtävä muita hommia. Kaikki muuhun työhön käytetty aika (vaikka työ itsessään olisikin mielekästä) on pois taiteen tekemisestä ja kuitenkin vain taidetta tekemällä taiteilija ansaitsee kannuksensa taiteen kentällä.
Taiteilijat tekevät töitä usein yksin ja heidän ammatillinen verkostonsa voi jäädä entisten opiskelukavereiden varaan. Verkostoituminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta taiteilijoiden ääni kuuluisi kauemmas, sillä massasta syntyy voimaa. VISTA-hanke on selvittänyt visuaalisten taiteilijoiden verkostoitumistarvetta Kaakkois-Suomessa. Verkostoitumisen rakenteet ovat kunnossa: alueelta löytyy kolme taiteilijaseuraa, korutaiteen ja taidekäsityön yhdistykset sekä kaksi valokuvakeskusta. Lisäksi alueella on alan koulutusta ja kolme taidemuseota, jotka omalla työllään tukevat paikallisia taiteilijoita. Verkosto ei kuitenkaan pyöri pelkkien rakenteiden varassa, vaan se tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät siitä toimivan. Ammattitaiteilijoita alueella on noin 150. Aktiivisista ihmisistä on silti pulaa, sillä tekemisellä on usein taipumusta kasaantua muutamille henkilöille ja pitkässä juoksussa he uupuvat. Jos verkoston toiminnalla halutaan nähdä tuloksia, vapaamatkustajia ei voida sallia. Siksi olisikin tärkeätä, että kaakon kulman visuaalisten alojen ammattitaiteilijat päättäisivät puhaltaa yhteen hiileen. Heidän olisi tehtävä tietoinen päätös siitä, että nyt unohdetaan taiteenlajien väliset erot, keskinäinen kilpailu ja mahdolliset vanhat henkilökohtaiset kaunat. Olisi toimittava päämäärä kirkkaana mielessä ja voitettava eteen tulevat esteet yhteisesti toimimalla. Totta kai verkosto tarvitsee rahaa, sillä verkoston pyörittämiseen tarvitaan vähintään yksi ihminen. Toimitusjohtaja Kira Sjöberg sanoikin eilisessä seminaarissa osuvasti, että raha on kulttuurialalla toimivan suurin ongelma ja samalla suuri vahvuus, sillä missään ei saada niin pienellä rahalla aikaan niin suuria asioita. Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan Taidelinkki-hanke on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka pienelläkin panostuksella voidaan saada paljon aikaan, kun tekijään luotetaan. Rahaa tuntuu löytyvän, kun aktiivisesti tehdään eikä vain voivotella rahan puutetta.
Eilisessä seminaarissa ei voivoteltu. Siellä hehkui hyvä henki ja naurukin oli herkässä. Erittäin hyvältä tuntui, kun esitelmäni jälkeen joku kysyi, missä Hämeessä olisi tällainen instituutti, joka paikallisesti tutkisi näitä asioita. Huomasin taas, että kyllä sitä tutkimustakin tarvitaan.
Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(ät)lut.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti