Hyvät naiset ja herrat, olemme sodassa. Tai ehkä ei aivan sodassa, mutta sodanomaisessa kriisissä kuitenkin. Nyt käynnissä oleva Euroopan finanssikriisi on tietyllä tavalla rinnastettavissa sotaan, ja varsinkin sotien jälkeen käytäviin rauhanneuvotteluihin. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen käydyt Versailles’n rauhanneuvottelut. Sodan merkittävin häviäjävaltio Saksa koki tulleensa nöyryytetyksi Versailles’sa. Se kieltäytyi jääräpäisesti olemasta yksin tilivelvollinen sotakorvauksiin ja tunnustamasta Ranskan turvallisuus- ja talouspoliittisia intressejä. Monet historioitsijat ovatkin pitäneet Saksalle langetettuja kovia rangaistuksia yhtenä keskeisenä selityksenä Hitlerin valtaannousuun ja sitä seuranneeseen uuteen suursotaan. Tätä silmällä pitäen voisi olla järkevää miettiä tarkasti, kuinka taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevien EU(RO)-maiden Saksan johdolla kannattaa kohdella velkakierteessä kärvisteleviä maita, etunenässä Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa.
Ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut taantuma jättivät taloudelliseen ja sosiaaliseen kurimukseen miljoonia leskiä, orpoja, invalideja sekä sodassa katkeroituneita nuoria miehiä. He vaativat yhdessä rintamassa valtiolta hoivaa, mutta saivat kokea ainoastaan karvaan ja nöyryyttävän pettymyksen. Monet Euroopan valtiot päätyivät leikkaamaan julkisia menoja ja palveluita 1920-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosina, sillä finanssiministerit pelkäsivät velkakierrettä kuin ruttoa konsanaan. Seurauksena oli laajojen kansankerrosten radikalisoituminen ja jakaantuminen äärivasemmistoon ja -oikeistoon.
Myös tämän päivän Euroopan talouskriisin keskellä on esitetty varoituksensanoja niistä arvaamattomista seurauksista, jotka turhan rajut ja äkkinäiset leikkaukset julkisella sektorilla saattavat saada aikaan. Vähintäänkin leikkaukset on osattava perustella uskottavasti, sillä taloudellisesti ja sosiaalisesti selkä seinää vasten ajettu ihminen ei hevillä hyväksy nöyryyttäväksi kokemiaan leikkauksia, jos toisten ihmisten, kuten pääomasijoittajien, tilanne ei juuri heikkene.
Mielenkiintoista on niin ikään havaita, että Euroopan valtioista Itävalta, Unkari, Puola ja Saksa kärsivät 1920- ja 30-luvuilla samoista poliittisista ja taloudellisista ongelmista kuin Etelä-Euroopan kriisimaat tänä päivänä. Taloushistorioitsija Derek Aldcroftin mukaan yhteisiä nimittäjiä olivat heikot ja/tai lyhytikäiset hallitukset, suuri valtionvelka, maksuvaikeudet ja tehoton verotusjärjestelmä. Tästä oli seurauksena se, että valtiovallalla ei ollut käytettävissään työkaluja elintärkeiden rakenteellisten muutosten toteuttamiseen. Heikot hallitukset eivät kyenneet myöskään päättämään siitä, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kyvyttömyys vaikeisiin ja epäsuosiota kasvattaviin talouspoliittisiin päätöksiin johti vuosikausia kestäneeseen pattitilaan. 1930-luvun jälkipuoliskolla yksikään näistä maista ei ollut enää parlamentaarinen demokratia.
Itävallan ja Unkarin kohdalla valuuttojen epätasapainoa yritettiin vakauttaa 1920-luvun alussa YK:n edeltäjän, Kansainliiton johtaman kansainvälisen lainaohjelman kautta. Hintana oli se, että nämä kyseiset maat luopuivat väliaikaisesti talouspoliittisesta suvereniteetistaan ja alistuivat Kansainliiton ohjaukseen. Tästä oli valitettavasti seurauksena se, että Itävallan ja Unkarin päättävät elimet vetäytyivät kokonaan vastuusta ja jättivät kiusalliseksi kokemat uudistukset tekemättä. Saksassa valuutan tasapainotusyritykset johtivat puolestaan massatyöttömyyteen. Työttömien lisäksi sadat tuhannet lainanantajat kokivat tulleensa huijatuiksi jäädessään ilman saataviaan. Luottamus demokratian toimivuuteen oli saanut kovan kolauksen.
Tilanne maailmansotien välisessä Iso-Britanniassa ja USA:ssa säilyi vakaampana kuin Manner-Euroopassa. Näillä mailla oli niin ikään vaikeita talousongelmia, mutta pidemmät ja vahvemmat perinteet asioiden hoidosta parlamentaarisen demokratian kautta. Järjestelmä kesti kovankin keinutuksen. Liberaalit ja konservatiivit Britanniassa sekä demokraatit ja republikaanit Yhdysvalloissa säilyttivät asemansa. Diktatuurilla ei jäänyt elintilaa. Demokratian voitto edellytti vahvaa parlamentarismia. Edellyttääkö luottamus demokratiaan luottamusta parlamentarismiin myös tänä päivänä? Mikä tulisi olla parlamentarismin ja suoran (kansalaisia osallistavan) demokratian suhde kriisien keskellä painivassa 2010-luvun Euroopassa?
Näiden kysymysten äärellä toivotan kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää!
Mikko Kohvakka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti