Olin männä maanantaina alustamassa ex-työkaverini, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiedottaja Pekka Raution kanssa keskuteluiltaa, jonka teemana oli Etelä-Karjalan identiteetit (ihan monikossa). Paikalle oli löytänyt mukavasti teemasta kiinnostuneita miehiä ja naisia. Joukossa oli paljon elämänkokemusta, mutta oli Skinnarilan Hoviin eksynyt jokunen rohkea nuorikin.
Illan anti oli enemmän kuin hyvä. Alustustemme jälkeen debatointi rönsyili sopivan vapaasti milloin maakunnan urheilusankareissa, milloin Viipurissa ja milloin taas Imatran ja Lappeenrannan välillä olevassa näkymättömässä muurissa. Erityismaininnan ansaitsee yleisön tarkkanäköisyys ja valveutuneisuus. Havainnot siitä, että Viipuri oli oma uniikki tapauksensa, jota ei voi korvata, tai että Etelä-Karjalan maakuntaidentiteetin suurin pullonkaula on tasavahvat paikkakunnat ja sitä kautta vahva paikallisidentiteetti, olivat kuin paremmaltakin tutkijalta konsanaan. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, sillä olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, että sivistystä löytyy Etelä-Karjalasta muualtakin kuin Skinnarilan kampuksen seinien sisältä. Tätä ”kansalaistutkijoiden” tarjoamaa voimavaraa, puhutaanpa sitten äänekkäästä tai hiljaisesta tiedosta, me akateemiset tutkijat emme ole osanneet hyödyntää riittävästi.
Mutta mikä onkaan Etelä-Karjalan, jaetun maakunnan, identiteetin tila tänä päivänä? Etelä-Karjala näyttää olevan maakunta, jonka asukkaat tiedostavat tarpeen selvittää vastausta kysymyksiin: keitä me olemme ja mihin me kuulumme? Meillä on täällä maakunnassamme ihmisiä, joilla on vahva paikallinen identiteetti, mutta myös runsaasti yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”vain” karjalaisia – city-etuliitteellä tai ilman (Laura ja Tanja, ette ole yksin!). Etelä-Karjalassa on eittämättä näkemystä ja mielipiteitä. Täältä löytyy myös riittämiin vastakkainasetteluita, joita pidetään terveen kilpailun ja uuden oppimisen edellytyksinä.
Meidän täytyy vain kaikkien pitää huoli siitä, että kilpailu ja kontrastit eivät saa liian hallitsevaa asemaa ja muutu sitä kautta rasitteeksi. Vastaavasti vahvan paikallisen identiteetin, olipa se sitten imatralaisuutta, lauritsalaisuutta tai joutsenolaisuutta, on oltava sen verran joustava, että ulkopuoliset jäsenet maakunnan ja jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelta pääsevät siihen halutessaan osallisiksi. Etelä-Karjala ei kaipaa muureja ja reservaatteja. Peräänkuulutan äänekästä ”pörinää” – enkä viittaa tässä tapauksessa ärtyneen suolen -oireyhtämään.
Mikko Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti (LUT)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti