Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. toinen luento "Luovat yksilöt luovat kulttuuria" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 29.9. klo 18.
VAPAAPUDOTUS:
ke 29.9.2010 klo 18 Luovat yksilöt luovat kulttuuria
kirjailija, kulttuurivaikuttaja Claes Andersson
muusikko, taitelija Sari Kaasinen
toiminnanjohtaja Minna Pirilä-Martti
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
tiistai 28. syyskuuta 2010
perjantai 24. syyskuuta 2010
"Luovat alueet, alueet luovat" studia generalia -yleisöluento 24.9.2010
Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. avausluento Luovat alueet, alueet luovat järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa (Skinnarilankatu 34) Tutkijoiden yön yhteydessä 24.9. klo 18–20:
ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.
ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Turha tutkija?
Tutkijan ammattikunnan edustajat, oli sitten projektitutkija, tutkijatohtori tai ihan erikoistutkija, joutuvat vähän väliä legitimoimaan oman olemassaolonsa. Asiaan vihkiytymättömille ja muille epäileville tuomaille tutkijuus ja tutkimustoiminta näyttäytyvät usein hämäränä, jopa mystisenä toimintana. Minne ne meidän verorahat oikein joutuvatkaan?
Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.
Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.
Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.
Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.
Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.
Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.
Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.
Mikko Kohvakka
Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.
Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.
Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.
Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.
Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.
Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.
Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.
Mikko Kohvakka
tiistai 7. syyskuuta 2010
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen?
Harmaantunut laiha mies, joka on pukeutunut nuhruisiin farkkuihin, mustaan poolopaitaan ja kuluneisiin lenkkareihin. Näillä ansioilla ei yleensä pääse amerikkalaisen julkisuusmyllyn keskiöön, jossa pärjäävät vain kauniit ja rohkeat.
Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.
Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.
Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.
Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.
Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.
Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.
Kalle Michelsen
Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.
Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.
Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.
Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.
Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.
Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.
Kalle Michelsen
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Varrella Virran
Kesänviettoni perinteisiin kuuluu joka vuosi käydä Torniojokilaaksossa Kukkolankoskella syömässä varrassiikaa tai tikkusiikaa, kuten lapseni ovat tuota herkkua nimittävät. Heille kesämatka ilman tikkusiikaa ei tunnu miltään.
Tornionjoki eli Väylä on hyvin tärkeä osa paikallista kulttuuria ja sen arvo tunnustetaan kiistattomasti. Kukkolankoskea mainostetaan matkailijoille nykyisyyden ja elävän historian tiivistymänä. Tornionjoessa valtakunnan raja kulkee joen keskellä. Rajaan tai sen ylittämiseen ei Peräpohjolassa liity minkäänlaista dramatiikkaa, ja väkeä koskenpartaalla näyttää riittävän molemmin puolin. Aina silloin tällöin rohkeimmat laskevat koskea myös kumiveneellä. Tänä kesänä mediassa sai runsaasti huomiota ”Jokinainen”, 20 000 muovipullosta rakennettu lautta, jolla ryhmä taiteilijoita seilasi Muonion- ja Tornionjokea alas noin 400 kilometriä.
Kukkolassa on molemmilla rannoilla matkailijoille tarkoitettuja palveluja. Ravintolapalvelujen lisäksi löytyy majoitusta, erilaisia jokeen liittyviä aktiviteetteja, kuten kalastusta sekä ostosmahdollisuuksia. Suomen puolella on pieni ravintola, jäätelökioski sekä muutamia aittoja joissa myydään matkamuistoja. Monet tulevat myös seuraamaan kalastajia, jotka perinteisin menetelmin lippoavat koskesta siikaa. Sitä samaista siikaa, jota ravintolassa sitten eri muodoissa nautitaan. Kalastuksen lisäksi vahvimmin paikan historiaan liittyy hopeaseppä Smedsin myymälä. Seppä itse työskentelee usein aitan nurkassa ja työskentelyn lomassa hän kertoo kiinnostuneille miten keskeinen osa paikan historiaa hopea ja hänen tekemänsä tuotteet edelleenkin ovat.
Joka vuosi Kukkolankosken kuohuja katsellessani ja kuunnellessani mietin myös Vuoksea, sillä paikkoihin liittyy hyvin paljon samankaltaisuutta. Molemmilla joilla on pitkä ja merkittävä historia, ja jo nimeäminen kertoo näiden jokien tärkeästä merkityksestä paikallisille ihmisille. Tornionjoki on Väylä, Vuoksi on aina Vuoksi, ei joki. Valtakunnan rajakin on elävästi läsnä molemmissa paikoissa, joskin vähän eri tavalla. Kukkolankoskella rajan ylitystä tuskin huomaa, mutta Vuoksella rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman lupaa. Raja myös katkaisee Vuoksen kahtia, kun taas Torniojoessa valtakunnan raja kulkee joen keskikohtaa.
Historia ja paikallinen kulttuuri ovat myös läsnä hieman eri tavoin. Kukkolankoskella ja Torniojokilaaksossa yleensäkin korostetaan Väylän merkitystä tavallisille ihmisille. Imatralla puolestaan joen paikallinen merkitys ei oikeastaan näy, vaan esille on nostettu joen loistonpäiviä, ulkomaisen ja kotimaisen yläluokan vierailuja. Joskus vaikuttaa vähän siltä, ettei paikallisuuteen oikein uskalleta luottaa. Vuoksen matkailua on viimeisten vuosien aikana pyritty kehittämään ja elävän historian tuntu on pikku hiljaa tullut yhä lähemmäksi. Työtä on kuitenkin vielä paljon tehtävänä, sillä Vuokseen liittyy niin monia tarinoita, niin monia kokemuksia ja niin monia tasoja.
Olisi hienoa, jos joen merkitys paikallisille ihmisille nostettaisiin kehittämistyössä keskeiseksi. Aina ei tarvitse osoittaa kuinka ”hienoa” historia onkaan ollut, vaan tärkeätä on myös se mitä Vuoksi on ennen ja tänä päivänä merkinnyt meille tavallisille ihmisille. Suomen matkailuhistoriassa Vuoksi hakee vertaistaan, mutta arkikokemuksiakaan ei kannata väheksyä. On totta, että voimalaitosrakentaminen on katkaissut Vuoksen kalastusperinteen, mutta silti haluaisin lähitulevaisuudessa lukea Vuoksea esittelevältä sivustolta ”Vuoksen partaalta voi ihailla elävää imatralaista kalastusperinnettä” tai että mottona ylipäätään olisi samanlainen lause, joka Torniojokilaakson meänkielellä sanottuna kuuluu ”Meän arki on teän fästi”!
Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen@lut.fi
Teksti on julkaistu myös Uutisvuoksen kolumnina 2.9.2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)