Rakennemuutoksen kaikki puolet

Rakennemuutos – suuri sana. Suomessa rakennemuutoksella on viitattu viime vuosina pääasiassa metsäteollisuuden toimipaikkojen alasajoihin ja niiden seurauksiin. Metsäteollisuuden alan sisäinen rakennemuutos siis aiheuttaa rakennemuutosta myös paikallisissa elinkeinorakenteissa. Kun yksi pääelinkeino häviää, alkaa kiivas työ tämän tyhjiön täyttämiseksi. Tähän työhön kuuluu olennaisimmin tukitoimien ja muiden resurssien suuntaaminen yritystoiminnan vilkastamiseen ja uhkaavan työttömyyden hoitoon. Rakennemuutos ei kuitenkaan ole vain talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Se on alueelle hetki, jolloin on arvioitava kaikin puolin sekä nykytilaa että tulevaa suuntaa. Kattavasti.

Etelä-Karjala on rakentunut pitkälti metsäteollisuuden ympärille. Ensimmäinen tehdas aloitti maakunnan alueella 1800-luvun lopulla ja Saimaan tarjoamat kuljetusmahdollisuudet sekä Vuoksen tarjoama voima yhdessä houkuttelivat alueelle muitakin. Ajan mittaan alueelle kehittyi kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä metsäteollisuuskeskittymä nykyaikaisine tutkimus- ja kehitysyksiköineen. Pitkän, yli satavuotisen historiansa aikana metsäteollisuus on jättänyt jälkensä eteläkarjalaisten mieliin ja sydämiin. Etelä-Karjala on elänyt ja hengittänyt metsäteollisuutta, joten nyt edessä oleva rakennemuutos on myös yhteiskunnallinen, henkinen ja psykologinen asia. Se on sitä, vaikka eteläkarjalainen metsäteollisuus säilyisi alueella ja muotoutuisi uudenlaiseksi bio- ja älymetsäteollisuudeksi, sillä aika, jolloin sukupolvet toisensa jälkeen kulkivat samoja tehtaanportteja, on joka tapauksessa jäämässä taakse. Niin yritystoiminnasta kuin työskentelystäkin on tullut yhä enemmän projektimaista toimintaa, jossa tarvittava osaaminen ja painopisteet voivat vaihtua tiuhaankin tahtiin.

Rakennemuutostilanteista ja niiden suunnista tarvitaan siten tietoa myös talouden sfäärien ulkopuolelta. Metsäteollisuuden lihavina vuosina maakuntaan on rakentunut kokonaisia metsäteollisuudesta eläviä verkostoja, erityisesti metalliteollisuuteen mutta myös moniin alihankintoihin ja palveluihin. Näiden verkostojen ja organisaatioiden takana on ihmisiä – yksilöitä, jotka joutuvat muutoksessa tavalla tai toisella arvioimaan uudelleen omaa osaamistaan ja omia resurssejaan. Laajuudessaan rakennemuutos onkin pitkälti maakunnan yhteinen asia ja sitä on voitava tarkastella myös kokonaisuuden tasolla. Ei riitä, että voimavaroja suunnataan vain tukitoimiin, yksittäisiin kehittämishankkeisiin ja kriisivalmiuden pystyttämiseen. Rakennemuutosta on katsottava kokonaisuutena ja suhteessa myös muihin samanaikaisiin muutosprosesseihin (esim. väestörakenteet ja kuntarakenteet). Rakennemuutosta on voitava katsoa kokonaisen maakunnan silmin.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Kuljemme selkä edellä tulevaisuuteen

Työ historian parissa on haastavaa, kiehtovaa ja niin antoisaa. Varsinkin sellaisten alkuperäisten lähteiden kanssa kuin venäläiset sotilasasiakirjat, kartat ja piirustukset Suomesta vv. 1800–1918.

Työskentelemme vanhojen linnoitusten ja varuskuntien arkielämän ympärillä. Vanhat sanat, vanhat (usein kuuluisat, jopa legendaariset) nimet, vanhat käsitteet – arki- ja juhlatapahtumia menneisyydestä. Yli sata vuotta venäläisten sotajoukkojen toimintaa Suomessa, elämisen kirjoa tuon ajan varuskunnissa. Ylimääräisenä ilona on vielä upea käsin piirretyn ja väritetyn kartta- ja piirustusaineiston visuaalisuus. Kuin työskentelisimme taideteosten parissa…

Historia tulee yhtäkkiä lähemmäksi, eläväksi ja inhimillisemmäksi. Kaikkiin tapahtumiin tulee taustatietoa, syvyyttä, huomaa kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuinka monimutkainen tämä maailma onkaan. Huomaa myös, että maailma on tasapainossa, ikävien asioiden vastapainoksi aina asettuvat hyvät asiat, ja niitä tuntuu olevan jopa enemmän.

Kun katsoo taaksepäin, näkee suuremman kuvion, huomaa toistuvia malleja, tapahtumien syitä, joita aikakauden suurin osa ihmisiä ei usein pystynyt näkemään. Sanotaan, että historian ymmärtäminen vaatii etäisyyttä. Mikä on se sopiva etäisyys, että historian läksy tulee ymmärretyksi ja opituksi? Jos siitä on edes kysymys?

Eikö kukaan muista edellisen vedenpaisumuksen syitä?

Historia nostaa katselupisteen tavallista korkeammalle ja näkymä on toisenlainen kuin arkielämän tutulta alangolta. Se, mitä sieltä näkyy, yllättää: niin paljon samanlaisuutta, niin vähän eroja ja erilaisuuksia. Erilaisuudelle on objektiivisia syitä, ja ne on helppo hyväksyä katsoessa kokonaisuuksia historian vuoren huipulta (tai edes mäeltä).

Kun tutkii historiallisia kausia, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä on kysymys. Olosuhteet, ihmisluonteen ominaisuudet ja muut vaikuttavat tekijät, jotka johtivat siihen ja siihen tapahtumaketjuun, nousevat pinnalle.

”Sivistys” (mitä se sitten onkin) edellyttää historian tutkimista, ilman sitä ei pysty vertailemaan asioita ja ymmärtämään niiden todellista merkitystä. Historia on muistimme, ilman sitä olisimme kuin dementoitunut vanhus, joka elää ilman syvyyttä yhden päivän kokemusten varassa.

Historian tuntemus sivistää, jos sillä ymmärretään ihmisluonteen jalostamista. Sivistys lisää suvaitsevaisuutta, antaa resursseja havaita samanlaisuutta ja hyväksyä erilaisuutta, todella ymmärtää vieraita ilmiöitä ja pyrkimyksiä.

Se myös luo vankan maailmakatselmuksellisen perustan, joka pitää, mutta ei ole jäykkä: tämä kaikki on joskus tapahtunut - ei mitään uutta tämän auringon alla.

Yhteisöllisyydestä ja lukeneisuudesta

Työpaikan yhteiset ruoka- ja kahvipöytäkeskustelut ovat hyvä tapa tuoda väriä päivään ja luoda yhteisöllisyyttä työpaikalla. Meillä instituutissa kahvikupposen ääressä parannetaan maailmaa ja ”innovoidaan” välillä hyvinkin luovasti. Valitettavasti useimmat kehittämämme ideat ja tuotteet eivät välttämättä olisi suuria myyntimenestyksiä, mutta ainakin ne kutittavat nauruhermoja. Joskus yhteisistä hetkistä voi kuitenkin olla suuresti apua myös oman osaamisen kannalta.

Tulipa eräässä taannoisessa pöytäkeskustelussa esille aihe, jossa palattiin ruokailuhetkeä edeltäneeseen työpaikan palaveriin. Kokouksessa oli puhuttu siitä, miten heikko yleissivistys suomalaisilla opiskelijoilla on ja miten vähän he tuntevat tieteen tekemisen kannalta olennaisia klassikkoteoksia ja -teorioita. Vilauteltiin sellaisia nimiä, kuten Bourdieu ja Parsons, ja todettiin, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat lukevat ylipäätään liian vähän jääden näin jälkeen ulkomaalaisista kollegoista heti alkumetreillä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Tiesin, että tuo lukemattomuus kosketti myös minua. En kuitenkaan ollut valmis myöntämään, että koulutukseni olisi ollut huonotasoista tai että olisin siitä heikosti suoriutunut.

No, ruokapöytäkeskustelumme eteni siihen pisteeseen, että ajattelimme kaikenlaisen lukemisen olevan itse asiassa kannattavaa. Myös sen lastenkirjallisuuden, jonka olen oppinut tuntemaan erinomaisen hyvin viimeisen kuuden vuoden aikana lukiessani illat pitkät satuja kahdelle kirjoja rakastavalle lapsukaiselleni. Kuin todisteena tästä käteeni sattui tänään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittama ja kuvittama kirja Tatun ja Patun Suomi. Poikani oli kysellyt mitä on esihistoria ja muistelin että kirjan sivuilla kerrottiin Suomen esihistoriasta. Tatu ja Patuhan ovat hulvattomat veljekset Outolasta (jossa kaikki tehdään vähän eri tavalla kuin meillä), jotka ovat seikkailleet jo yhdeksässä lastenkirjassa. Juuri Tatun ja Patun Suomi toi Havukaiselle ja Toivoselle Finlandia Junior -palkinnon.

Avattuani kirjan pieni kello alkoi kilistä päässäni. Kirjan alkulehdillä Tatu ja Patu esittelevät tieteellisen tutkimuksensa tuloksena suomalaisen ihmisen arkkityypin. Luonnehdinta tehdään parodioiden ja selvästi tietoisena siitä, että juuri näiden piirteiden varaan suomalaisuus tyypillisesti rakennetaan; suomalainen pitää saunomisesta, makkarasta, kahvista, ruisleivästä jne. Kuitenkin kirjassa välitetään suomalaisuudelle tärkeitä piirteitä ja arvoja eteenpäin seuraaville sukupolville ja näin tuotetaan yhteistä identiteettiä. Tatun ja Patun Suomi -kirjaa voidaan siis lukea nykypäivän tieteen harjoittajille tutun sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta.



Tatun ja Patun avulla on myös helppo avata sosiologian arvojen ja normien käsitteitä. Käyttäytyessään omituisesti ja tavallisuudesta poiketen pojat rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kirjassa Tatu ja Patu muun muassa luulevat, että joulupukki valitaan vaaleilla ja asettavat Tatun joulupukkiehdokkaaksi: ”En etsi valtaa loistoa mutta onhan se hienoa kun joulupukkina saan päättää kaikista Suomen asioista!” Sosiologiassa puhutaan sosialisaation käsitteestä, joka tarkoittaa normien ja arvojen opettamista; jokainen uusi sukupolvi on sosiaalistettava omaksumaan ne käyttäytymistavat, joita yhteisössä pidetään hyväksyttävänä. Havukainen ja Toivonen sosiaalistavat suomalaislapsia huumorin välityksellä.



Lastenkirjoista ei siis varsinaisesti löydy tieteellistä tietoa, mutta teoriatiedon soveltamiseen ne sopivat mainiosti. Päätän kirjoitukseni saduille tyypilliseen tapaan ja kysyn, mitä tästä opimme. Yhteiset kahvihetket kunniaan ja lukeminen kannattaa aina!