Media, valta ja julkisuus

Suomen Journalistiliiton ammattieettisissä ohjeissa todetaan, että journalistin velvollisuutena on pyrkiä ”totuudenmukaiseen, olennaiseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen”, jotta yleisöllä olisi oikeus saada ”oikeita ja olennaisia tietoja totuudenmukaisen kuvan muodostamiseksi maailmasta ja yhteiskunnasta.” Miltä kuulostaa? Kalskahtavatko objektiivisen sekä informatiivisen tiedonvälityksen ideaalit menneiden vuosikymmenten ylväille juhlapuheille? Ehkäpä näin, mutta mahtipontisessa idealistisuudessakaan nämä ohjeet eivät ole menettäneet merkitystään nykymaailmassa, päinvastoin.

Niin valtakunnallisella, maakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla on jatkuvasti nähtävillä tilanteita ja tapahtumakulkuja, jossa median edustajien ja julkisessa asemassa toimivien henkilöiden sukset ovat menneet pahasti ristiin. Kriittinen uutisointi on koettu hyvin herkästi joko poliittiseksi ajojahdiksi tai medialle kuulumattomien asioiden tonkimiseksi.

Etelä-Karjalassa tyytymättömyys maakunnallisen printtimedian toimintaa kohtaan on ilmentynyt syytöksinä maakuntajournalismin säännönmukaisesta negatiivisuudesta, jonka on koettu rapauttavan maakunnallisen tai ”yleisen” (mitä tämä ikinä sitten eri asiayhteyksissä tarkoittaakin…) edun ajamisen perustaa. Mutta jos median tehtävänä on valvoa, että kansalaisten oikeus saada tietoa julkisen vallan ja varojen käytöstä toteutuu, niin tapahtuuko tämä havaituilta epäkohdilta silmät sulkemalla ja sensuroidusti hymistelemällä? Ja ylipäätään, halutaanko median olevan yhteiskunnassamme hampaaton sylihauva vai tarvittaessa ärhäkkäkin vahtikoira?

Puhuttaessa median tehtävistä ja yhteiskunnallisesta roolista on toki kuitenkin naiivia jättää huomiotta kysymykset median ja mediajulkisuuden vallasta. Valtaahan medialla kiistatta on, mikä edellyttää vastuullista vallan käyttöä. Samoin kuin sitä tulisi edellyttää myös kaikilta muiltakin yhteiskunnassa valtaa pitäviltä! Ja jos valtaa ei käytetä vastuullisesti, on sen käyttö kyseenalaistettava, oli käyttäjänä sitten mikä taho tahansa.

Viime aikoina julkisen vallan käyttäjien ja median välinen suhde on muodostunut erityisen kuumaksi vaalirahoituskohun sekä kaikenmoisten ”lautakasojen” myötä, ja eittämättä ”mopo on keulinut” hanakasti puolin ja toisin. Samanaikaisesti vaatimukset vastuullisesta julkisen vallan käytöstä ovat osoittautuneet luvallakin sanoen vähintään kyseenalaisiksi. Asioiden jälkipuinnissa syyttävä sormi on puolestaan osoittanut lähes poikkeuksesta tiukasti vastapuolen suuntaan, onhan peiliin katsominen tunnetusti monta kertaa se kaikkein vaikein osuus...

Taloustieteen Nobel myös Elinor Ostromille

Tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon sai kaksi tutkijaa: transaktiokustannusteorian kehittäjä Oliver Williamson ja commons-käsitettä tutkinut ja kehittänyt Elinor Ostrom. LUT:ssa tehdään tutkimusta Williamsonin jalanjäljissä, mutta Elinor Ostrom saattaa monelle olla outo nimi.

Elinor Ostrom on tehnyt commons-tutkimusta jo 1970-luvulta lähtien. Suomeksi commons-käsite on kääntynyt yhteismaaksi tai yhteisresurssiksi, joista jälkimmäinen ehkä kuvaa paremmin commonsin luonnetta. Kyse on resursseista, joita hallitaan yhteisesti. Kysymys voi olla luonnonresurssista, kuten laidunmaasta, kalastosta tai vedestä. Luonnonresurssien lisäksi Ostrom on tutkinut myös tietoa yhteisresurssina.

Garret Hardin kirjoitti 1968 yhteisresurssien tragediasta ja näki yksityistämisen ainoana mahdollisena tienä kestävään yhteisresurssien hallintaan. Ostrom on puolestaan tutkimuksellaan todistanut, että yhteisresursseja voidaan hallita paikallisesti, paikalliseen kulttuuriin ja päätöksentekoon nojaten. Kaikki resurssit eivät kuitenkaan ole paikallisia, ja valtiollisten rajojen ylittävien yhteisresurssien hallinta on mielenkiintoinen ongelma. Voidaan kysyä riittääkö tällaisen yhteisresurssin hallintaan paikalliseen kulttuuriin ja paikalliseen päätöksentekoon nojaavat keinot? Toivottavasti tähän ongelmaan löytyy vastauksia tulevasta "Transnational Commons of Europe" -artikkelikokoelmasta, johon olen kirjoittamassa artikkelia Vuoksesta rajat ylittävänä yhteisresurssina.

Ostromin Nobel on merkittävä saavutus, sillä se on ensimmäinen naisen saama taloustieteen Nobel. Amerikassa Ostromin palkintoa on hehkutettu myös antropologian Nobel-palkintona, sillä teoreettisesti ansiokkaan näkemyksen lisäksi Ostromin työllä on vankka empiirinen perusta. Tämä toivottavasti entisestään nostaa myös pehmeämpinä koettujen laadullisten menetelmien arvoa taloustieteissä ja mahdollisesti jopa teknologian tutkimuksessa. Kaikki tärkeä tieto ei ole aina numeraalista!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi

Globaali vesi ja paikallinen kulttuuri

Olen lueskellut iltaisin ekologi Julian Caldecottin Vesi-teosta, jossa pohditaan maailmanlaajuisen vesikriisin syitä, seurauksia ja kustannuksia. Caldecottin ajatukset eivät ole mitään kevyttä iltalukemista, sillä hän tykittää niin suurilla kysymyksillä, että ne aiheuttavat suurta ahdistusta. Miten ihmeessä me ihmiset olemme saattaneet maapallon tällaisen tilaan eikä loppua tälle tielle ole edes näkyvissä?

Kuten tavallista on, kirjan esipuheessa todetaan, että Suomella on poikkeuksellisen runsaat ja hyvälaatuiset vesivarat. Caldecott itsekin kirjoittaa johdannossaan, että Suomi on todellinen makean veden paratiisi ja Suomea kadehditaan sellaisissa paikoissa, joissa vedestä on pulaa. Maailmalla on myös käsitys, että suomalaiset ovat hoitaneet asiansa hyvin ja meillä on tietotaitoa annettavana myös muille. Elämme siis paratiisissa.

Olen jo pitkää pohtinut ja myös tutkinut suomalaisten asenteita vettä kohtaan. Periaatteessahan vesiasiat Suomessa ovat kunnossa: vettä on tarjolla, vesihuolto toimii, samoin jätevesien käsittely. Käytännössä veteen liittyvät epäkohdat pompahtelevat kuitenkin pintaan säännöllisesti. Jos vesihuolto ei toimi, niin missä vika on? Päättäjissä? Asenteissa? Kulttuurissa?

Tiedän, että moni hymähtää, kun vesiasioista puhuttaessa nostetaan esille sana kulttuuri. Mutta kuitenkin se, miten suhtaudumme veteen, on kulttuurinen asia. Me suomalaiset olemme runsasvetisen kulttuurin kasvatteja, ja olemme oppineet tuhlaamaan vettä ja samalla ajattelemaan, että puhdasta vettä kyllä riittää. Etelä-Saimaassa perusteltiin viime kesänä jopa mattojen rantapesua sillä, että se on olennainen osa suomalaista kulttuuria. Niin tai näin, kulttuuri on kuitenkin jatkuvasti muuttuvaa, ja tämä meidän olisi syytä muistaa myös vesiasioiden kohdalla.

Caldecottin kirjasta jää lievän ahdistuksen lisäksi päällimmäiseksi mieleen se, että meidän todellakin on varauduttava muuttamaan toimintatapojamme hyvin nopealla aikataululla. Näin käy huolimatta runsaista vesivaroistamme tai oikeastaan juuri sen vuoksi. Vesivarojamme jakamassa on tulevaisuudessa mitä todennäköisimmin niin paljon ihmisiä, ettei tuhlailun kulttuuria voi enää harrastaa. Ja mitäpä me silloin teemme? Otamme tietenkin käyttöön kulttuuriset selviytymismekanismimme, joita tässä tapauksessa toivottavasti ovat esimerkiksi suomalainen vieraanvaraisuus eli puhdasta vettä jaetaan muillekin sitä tarvitseville, ja toisaalta säästeliäisyys sekä ainakin vielä isovanhemmillemme niin tutut vaatimattomat elämäntavat, jotka ainakin lopettaisivat tuhlailun kulttuurin.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi