Dynaamisten mielikuvien Suomi

Parhaillaan vellova vaalirahakohu ja uuden yliopistolain saanut tiedemaailma eivät äkkiseltään tunnu mahtuvan samaan lauseeseen. Ne ovat kuitenkin saman aikakauden lapsia, dynaamisten mielikuvien värittämiä. Tärkeätä ei ole se miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Faktat ovat saaneet tylysti väistyä marginaaliin. Kukaan ei varmastikaan kiellä sitä, ettei totuus olisi enää tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun se vie liikaa aikaa ja vaatii pitkäjänteistä työtä. Ei kovin dynaamista, joten tyytykäämme mielikuviin.

Dynaamisten mielikuvien Suomessa työnjako on heittänyt häränpyllyä. Toimittajat leikkivät tutkijaa ja tutkijat toimittajaa. Toimittajat nostavat – kuten pitääkin – innokkaasti esiin yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. He eivät kuitenkaan malta pysähtyä tähän, vaan ottavat asiassa myös tutkijan roolin. Valitettavasti vain media elää ajanhermolla. Uutinen on tuore vain hetken, siksi vastaukset (ja syntipukit) on saatava tässä ja nyt. Lisäksi toimittajat ovat sellaisen heimon edustajia, joka tietää paljosta vähän. Ihanan dynaamista, joskaan ei paras lähtökohta tutkijana toimimiselle.

Dynaamisuus ja mielikuvat ovat vieneet myös tiedemaailman, tuon wanhan kunnon sammaloituneen kiven mukanaan. Tärkeätä ei ole enää se mitä osataan ja mihin ollaan menossa. Kaikki on hyvin, kunhan liike ei pysähdy ja näytetään hyvältä. Dynaamisuuden, toisin sanoen malttamattomuuden, eturintamassa marssii tieteemme ylin asiantuntija ja rahoittaja Suomen Akatemia. Rahoitusta hakevilta tutkijoilta se edellyttää selvitystä mahdollisista tutkimustuloksista. Tarkemmin sanoen uutta etsivän pitäisi osata arvioida jo rahoitusta hakiessaan:

- tutkimuksen odotettu tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus
- mahdollisuus tieteellisiin läpimurtoihin ja tutkimuksen ja tieteen uusiutumiskyvyn lisäämiseen
- tutkimustulosten sovellettavuus ja hyödyntämismahdollisuudet
- tutkimustulosten julkaiseminen ja tunnetuksi tekeminen mahdollisille hyödyntäjille, tiedeyhteisölle ja yleisölle

O tempora! O mores!

Paikan henkeä etsimässä

Sturmgeschütz III Rakuunamäellä vahdissa

Paikan henki eli pyhyyden oivallus
Paikan henkeä kuvaa hyvin eteläkarjalainen sanonta ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä”. Tähän kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: Paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Samasta asiasta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai aistimaan samanlaisena.

Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.

Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti ja josta voidaan kertoa kuin yhdellä suulla. Kuitenkin jokainen kokee paikan omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä aisti.

Jo se, että tiettyjen paikkojen yhteydessä puhutaan paikan hengestä, osoittaa kyseessä olevan merkityksellinen paikka ja tärkeä ympäristö. Kun ihminen tai ihmiset antavat paikalle hengen, ovat he myös mitä luultavimmin valmiita tarvittaessa puolustamaan paikkaa ja säilyttämään hengen.

Mieleeni palaa muutaman kuukauden takainen seminaaripäivä, jolloin professori Jukka Kemppinen piti luennon paikan hengestä, sanojensa mukaan paikan pyhyyden oivaltamisesta. Luennon jälkeen lähdimme joukolla etsimään paikan henkeä Rakuunamäeltä ja Konnunsuolta.

Mielestäni onnistuimme päivän aikana löytämään hengen sekä kollektiivisesti että jokainen omalla persoonallisella tavallaan.

Seminaaripäivä: paikan henkeä etsimässä
Meitä oli tuolloin Rakuunamäellä seminaarissa joukko maakuntamme erityispiirteistä ja rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneita ihmisiä. Seminaariosuuden jälkeen osallistuimme ohjelmaan kuuluville opastetuille retkille.

Tämä blogikirjoitus käsittelee Rakuunamäen osuutta, vaikka Konnunsuo oli erittäin vaikuttava kokemus. Sen hengen kuvaaminen on kuitenkin toinen tarina kokonaan.


Kukat kylpevät syysauringossa Sotilaskodin seinustalla

Seminaariosuuden pitopaikkana oli Lappeenrannan Rakuunamäen Sotilaskoti, jonka ränsistynyt ulkoasu ja heikko kunto kiinnittivät osallistujajoukon huomion kiertokäyntimme aikana. Päätimme yhdessä tuumin, että asiasta pitää kirjoittaa rakennuksen omistavalle Senaatti-kiinteistöille kirjelmä, jolla osoitamme huolemme siitä, millaisessa kunnossa Sotilaskoti on.

Rakuunamäen ja Sotilaskodin puolesta puhuttiin useita huolen ja lämpimien tunteiden värittämiä puheenvuoroja. Paikkaa haluttiin puolustaa ja sen arvo säilyttää; paikan hengen koettiin olevan uhattuna.

Rakuunamäen miljöö kaikkineen on viehättävä, mutta Sotilaskoti on ajan ja säiden runtelema. Se ei sellaisenaan ole miljööseen kelvollinen. Sotilaskoti on historiallinen paikka, eikä sen arvolle sovi esittäytyä heikossa kunnossa. Sotilaskoti täytyy ehdottomasti kunnostaa aivan lähitulevaisuudessa. Nämä olivat tuntomme ja ne halusimme välittää eteenpäin.

Yhtenä seminaarin järjestäjänä otin vastuulleni kirjelmän kirjoittamisen kaikkien osallistujien puolesta. Toivoimme kirjelmässämme Senaatti-kiinteistöjen ottavan vakavaan harkintaansa Sotilaskodin kiinteistön kunnostamisen mahdollisimman pian.


Sotilaskoti syksyllä 2009

Sotilaskodin kohtalo
Tämän tapahtumaketjun seurauksena - ja ansiosta – posti toi pari viikkoa sitten kirjeen Senaatti-kiinteistöjen johtajalta. Kirjeessä kiitetään siitä, että osoitimme huolemme vanhan ja arvokkaan Rakuunamäen Sotilaskodin huonosta kunnosta. Rakennuksen kunto on myös heidän huolenaiheensa. Suojellun rakennuksen korjaustyö tulee olemaan vaativa, joten ennen korjausta on tehtävä kattavat suunnittelu- ja selvitystyöt. Kirjeessä kuitenkin todetaan, että prosessi on jo käynnissä, sillä selvityksiä tehdään parhaillaan.

Jäämme odottamaan jatkoa. Paikan henki oli läsnä Rakuunamäellä hyvin vahvasti tuona aurinkoisena kevätpäivänä, joten saavat olla Senaatti-kiinteistöissä varmoja, että tämä viisikymmenpäinen seminaarijoukko seuraa tarkasti, kuinka heille tärkeää ympäristöä kohdellaan.

Tanja Karppinen
tanja.karppinen(@)lut.fi

Etukäteisvastuuta

Etelä-Karjalassa käydään kuumaa keskustelua metsäteollisuuden rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksista. Muualla Suomessa suljettujen tehtaiden kohtalot herättävät sekä myötätuntoa että huolta. Rakennemuutoksen rytinässä metsäyhtiöitä vaaditaan kantamaan yhteiskuntavastuutaan Suomessa; pitämään suomalaiset tehtaat toiminnassa tai vähintäänkin huolehtimaan, etteivät irtisanonut jää puille paljaille. Tämä metsäteollisuuden yhteiskuntavastuukeskustelu on hyvin tuttua – mutta eikö se keskity liikaa vain vastuullisuuden negatiiviseen puoleen? Siis kaavaan, jossa tapahtuu jotain negatiivista jonka jälkeen sen aiheuttajaa vaaditaan paikkaamaan mahdolliset vahingot.

Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.

Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?

Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi