Kun arvot muuttuvat mutta rituaalit eivät

Kuva: Janne Karaste

Kesälomien jälkeen työpaikan kahvipöytäkeskustelut pyörivät lomatapahtumissa. Kuka on käynyt missäkin, ovatko kelit suosineet ja minkälaisia elämyksiä on kertynyt jälkikäteen muisteltavaksi. Niin meilläkin. Tutkijoiden keskuudessa jutut vaan usein kääntyvät pohdinnoiksi siitä, miten omat kokemukset liittyvät pinnalla oleviin käsitteisiin ja tutkimusaiheisiin.

Tällä kertaa päädyimme puhumaan erilaista rituaaleista, joihin osa meistä oli osallistunut. Rituaalit ovat ihmisten toistuvaa, hyvin säännönmukaista ja usein myös ulospäin näkyvää toimintaa, jolla on jonkinlainen merkitys suorittajalleen. Rituaaleilla ajatellaan usein olevan jokin ylevämpi, pyhä merkitys ja tästä syystä ne yhdistetään usein uskonnolliseen käyttäytymiseen. Rituaaleja kuitenkin liittyy kaikkiin ihmisen toimintoihin, niin arkeen kuin juhlaankin. Esimerkiksi syntymä- ja nimipäivien vietto voidaan nähdä rituaalina. Usein rituaalit ovat kokemuksellisia ja kehollisia. Rituaalit ovat aina kulttuurisidonnaisia ja paras esimerkki tällaisesta on keväisin toistuva suvivirsi koulujen päättäjäisjuhlissa. Alun perin uskonnollinen virsi, joka on aikojen saatossa vakiintunut koulujen kevätrituaaliksi ja menettänyt uskonnollista merkitystään.

Rituaalit ympäröivät meitä kaikkialla, mutta meidän keskusteluissamme nousi esille se, kuinka suhtautua rituaaliin, jolla ei ole itselle merkitystä tai joka herättää jopa negatiivisia tunteita. Onko rituaaliin osallistujan alistuttava kaavaan? Onko mahdollista puhua jopa pakotetuista rituaaleista, koska poistuminen tulkittaisiin hyvin epäkohteliaaksi, jopa vihamieliseksi?

Rituaalit, joista keskustelimme pitkään, koettiin kesäleirillä Suomen lipun edessä, sotilasvala-tilaisuudessa ja kotiseutumatkalla Karjalankannaksella. Kesäinen urheiluleiri käynnistyi lipunnostolla ja Suomen lipun noustessa salkoon lapset ja nuoret seisoivat rivissä ja kajauttivat ilmoille laulun ”Siniristilippumme”. Kokijassa, jonka lapset osallistuivat leiriin, tilanne aiheutti monia ristiriitaisia tunteita: ”Mikä leiri tämä olikaan? Miksi laulu pitää laulaa ja onko tämä oikea tapa opettaa isänmaallisuutta? Pitäisikö minun olla isämaallisempi, enhän edes osaa laulun sanoja. Haluanko, että lapseni oppivat tämänkaltaista isänmaallisuutta? Olisinko valmis kuolemaan lippuni edestä? Olisipa tilanne äkkiä ohi.” Ristiriitaisista tunteista huolimatta kokija oli pakotettu ottamaan rituaaliin osaa ja osaltaan näyttämään lapsille ja nuorille, miten heidän tulee tilanteessa käyttäytyä. ”Lakit pois päästä, ryhti suoraksi, katseet lippuun ja pulinat pois.”  

Isänmaallisuuden rituaalin lipun edessä kohtasi myös tutkija-kollega, joka oli äitinä seuraamassa sotilaiden valatilaisuutta. Rituaalina tilaisuus oli virallinen, perinteinen, ylevä. Kaiuttimista kajahteli: ”… Milloinkaan en sukulaisuuden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi enkä myöskään lahjojen tai muun syyn tähden toimi vastoin palvelusvelvollisuuttani...” Läheisiä kehotettiin tukemaan sotilasta tämän valan noudattamisessa. Kokija oli jälleen rituaali-ristiriidassa: ”Mitä minulta odotetaan? Tuenko poikaani väärin jos ymmärrän isänmaallisuuden ja palvelusvelvollisuuden toisin?”

Kolmas rituaali oli seppeleen lasku karjalaisella kotiseutumatkalla, joilla seppeleitä lasketaan kaatuneiden sotilaiden muistomerkeille ja hautausmaille korostamaan sitä, että me vielä muistamme. Tapahtuma on sinänsä kaunis ja kunnioitettava, mutta kun rooli muuttuu katsojasta rituaalin suorittajaksi, ei tilanne olekaan niin helppo: ”Me ollaan ajateltu, että nyt on teidän nuorempien vuoro laskea seppele.” Kokija tuntee selviävänsä seppeleen laskusta kunnialla, mutta hänen päässään pyörii kysymyksiä. ”Miksi minä? Miksei joku muu, jolla olisi oikeanlainen suhde tähän paikkaan, tähän asiaan?” Ja kuitenkin – onhan kokijallakin omanlaisensa suhde tuohon paikkaan. Rituaaliin osallistuminen vahvistaa yhteenkuuluvuutta toisten osallistujien kanssa, vaikka rituaali itsessään tuntuukin oudolta ja ehkä hieman pakotetulta.

Rituaalien kokemuksellinen tulkinta on sidoksissa vallitsevaan arvomaailmaan. Arvojen muuttuminen tarkoittaa väistämättä muutosta myös rituaalien yksilöllisessä merkityksessä. Vuosisadan alun perinteiset talonpoikaiset käsitykset arvojen ohjaajina (ahkeruus, avioliitto ja perhe) ovat nyt saaneet rinnalleen vahvasti yksilöllisiin valintoihin keskittyviä elämän ohjastajia. Jos ajatellaan valatilaisuutta, voidaan pohtia, mitä vala merkitsi sotilaille ja miten valapäivän osallistujat katsomossa ymmärsivät tuon isänmaallisen rituaalin vuonna 1918 vuoteen 2014 verrattuna.

Mihin rituaaleja sitten tarvitaan? Tarvitaanko vanhoja rituaaleja enää lainkaan, jos ihmisten arvomaailma muuttuu? Rituaalit ovat kommunikaatiota, viestin välittämistä toisille, ja ne lujittavat osallistujien kuulumista tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen on ihmiselle tärkeää, osaan elämän rituaaleista onkin siis mukavaa ja helppoa osallistua. Paras tapa suhtautua hämmentäviin rituaaleihin on ehkä ihmettely ja tarkkailu. 

Sari Janhunen, Virpi Kaisto ja Kristiina Korjonen-Kuusipuro