Mitä rajoillemme on tapahtumassa?

Kaikki me olemme varmasti lukeneet tai käytännössä nähneet, miten Kaakkois-Suomen raja-asemia laajennetaan vastaamaan kasvavaa matkailijamäärää. Rajoja ylitetään ja matkailijavirrat näkyvät kaupunkikuvassa. Mahdollisesta viisumivapaudesta ja sen vaikutuksista rajapaikkakuntiin puhutaan. Mutta olemmeko muutosten kanssa yksin ja mitä rajoillemme on tapahtumassa?

Kävin tammikuun lopussa Joensuussa kuuntelemassa, miten EU:n ulkorajavalvonta on muuttumassa. Europarlamentaarikko Tarja Cronberg puhui Itä-Suomen yliopiston Venäjä- ja rajatutkimuskeskus VERA:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa EU:n uusista kehitteillä olevista rajavalvontajärjestelmistä. Järjestelmät liittyvät EU:n tavoitteisiin yhtenäistää rajatarkastusjärjestelmät kaikilla ulkorajoillaan, mukaan lukien niin maa- ja merirajat kuin lentoliikenteen rajanylityspaikat. 

Toinen uusista järjestelmistä on nk. Entry Exit -järjestelmä, jota kutsutaan myös ’älykkääksi rajaksi’. Älykäs raja tarkoittaa sitä, että rajatarkastukset automatisoidaan, eivätkä rajavartijat enää hoida matkustajien passintarkastusta tai haastattele heitä. Kolmansien maiden kansalaiset (ml. venäläiset) saapuvat EU:n alueelle biotunnisteella, joka on siirtymävaiheen jälkeen sormenjälkitunniste. Passin leimaus tapahtuu sähköisesti. Uusi automatisoitu järjestelmä tulee koskemaan niitä matkustajia, jotka hakeutuvat mukaan Registered Traveller Programme -ohjelmaan ja sen tarkoitus on nopeuttaa rajanylitystä kahdesta minuutista 20 sekuntiin matkustajaa kohti. Matkustajat, jotka eivät kuulu ohjelmaan käyvät läpi normaalin rajatarkastuksen. Toinen EU:n uusista järjestelmistä on Eurosur, jonka avulla valvotaan raja-alueita ja estetään laittomia rajanylityksiä Euroopan ulkorajoilla.

Cronbergin tarkoituksena ei ollut mainostaa uusia rajavalvontajärjestelmiä, vaan kasvattaa kansalaisten tietoutta niistä ja herättää keskustelua järjestelmien mielekkyydestä. Järjestelmät kustantavat EU:lle 1,3 miljardia euroa, jonka lisäksi jäsenvaltiot joutuvat sijoittamaan uuteen rajavalvontatekniikkaan huomattavia euromääriä. Cronberg on huolissaan, että valvontajärjestelmien yhtenäistämisessä jää huomiotta EU:n ulkorajojen moninaisuus. Jos meillä puhutaan rajanylitysliikenteen sujuvoittamisesta, EU:n eteläisillä rajoilla taistellaan Välimeren ylitse tehtävien usein hengenvaarallisten laittomien maahantuloyritysten kanssa. Eurosur-järjestelmään liittyvät automaattilennokit voivat etelärajoilla pelastaa ihmishenkiä, mutta ovat tuskin tarpeellisia Suomen ja Venäjän välisellä rajalla.

Tilaisuudessa puhunut Pohjois-Karjalan rajavartioston majuri Jukka Lukkari yhtyi Cronbergin mielipiteeseen, mutta kannatti Entry Exit -järjestelmän käyttöönottoa. Suomen ja Venäjän välisellä rajalla suurimmat haasteet liittyvät tasapainoiluun leikkausten ja laajennusten välillä. Kun rajanylitysliikenne kasvaa, mutta palkkarahat kaventuvat, tuo uusi tekniikka tuo apua resurssipulaan. Mahdollinen viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä moninkertaistaa liikenteen Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla. Entry Exit -järjestelmää kehitetään viisumivapautta silmälläpitäen, mutta niitä ei ole sidottu toisiinsa.

Tutkijan näkökulmasta EU:n moninaiset rajat ja uudistuvat rajavalvontajärjestelmät tarjoavat paljon hedelmällisiä tutkimusaiheita. Kyse on itse asiassa laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ihmisoikeuksista ja eri maiden kansalaisten välisestä tasa-arvosta. Oulun yliopiston maantieteilijä Eeva-Kaisa Prokkola liittää uudet valvontajärjestelmät ”Linnoitus-Euroopan” käsitteeseen. EU, jonka kantava ajatus on vapaa liikkuvuus rajojen ylitse, kasvattaa ympärilleen muuria. Rajojen sisälle pääsy on yhä hankalampaa monille kolmansien maiden kansalaisille ja järjestelmät voivat vaikeuttaa esimerkiksi turvapaikan tarpeessa olevien ihmisten pääsyä EU:n alueelle. Prokkolan mukaan uudet järjestelmät vievät myös EU:ta kohti valvontayhteiskuntaa. Entry Exit -järjestelmän tiedot kerätään EU:n rajaturvallisuusviraston Frontexin tietopankkiin, josta tulee kaikkien jäsenmaiden yhteinen maailman suurin tietopankki. Prokkola asettikin kuulijoille kysymyksen, haluammeko liikkua kohti tällaista yhteiskuntaa.

Jos keskustelutilaisuudesta voi tehdä yhden johtopäätöksen, on se, että rajat eivät ole katoamassa mihinkään. Rajoilla on myös aina kaksi puolta, mikä edellyttää sujuvaa yhteistyötä rajaviranomaisten kesken ja rajanylitysjärjestelmien kehittämistä myös toisella puolella. Tavallisen tallaajan näkökulmasta on kai tärkeintä, että raja-alueilla on turvallista asua ja että rajanylitys on sujuvaa. 

Virpi Kaisto

Oikeuksista, velvollisuuksista ja kohtuudesta

Suomessa monet keskeisimmistä velvollisuuksista ovat kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion peruja, ja niissä on huokunut pyrkimys suomalaisuudeksi nimitetyn yhteisöllisyyden vaalimiseen. Vuonna 1809 Venäjän helmaan siirtynyt Suomen suuriruhtinaskunta sai oman keskushallinnon, joka keräsi alueen verotulot yksinomaan Suomen omiin tarpeisiin. Tätä ”valtiojohtoista” verotusta vahvisti Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädetty progressiivinen tulo- ja varallisuusverolaki. Verovelvollisuuden lisäksi suomalaisuutta vahvistettiin myös oppivelvollisuuslain (1921) ja pysyvän asevelvollisuuslain (1922) kautta.

Edellä mainitut velvollisuudet olivat myös alueelliseen tasaamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Kansalainen oli velvollinen maksamaan tuloihin suhteutetut veronsa, asuipa hän sitten Helsingin hienostoalueella tai Lapissa vaivaiskoivujen ympäröimänä. Oppivelvollisuus ulotti vuosikymmenten saatossa kouluverkon ympäri laajaa valtakuntaa, tuoden sen viimeisimpänä Tunturi-Lapin syrjäkyliin 1950-luvulla. Oppivelvollisuutta myös muutettiin vähitellen tasa-arvoisempaan suuntaan, jolloin varallisuus ei enää säädellyt mahdollisuutta kivuta koulutushierarkiassa ylemmäs. Asevelvollisuuslaki saattoi varallisuuteen katsomatta miespuolisen ikäluokan vielä kerran yhteen ja enemmän tai vähemmän samalle viivalle. Vastaavasti puolustusdoktriini nimettiin 1960-luvulta lähtien koko maan kattavaksi aluepuolustukseksi. Vuosien 1931 ja 1959 siviilipalveluslait avasivat myös aseistakieltäytyjille – hyvin pitkään ohdakkeisen mutta pikku hiljaa tasaantuneen – polun täyttää kansalaisvelvollisuutensa turvallisuuspolitiikan saralla. Viime kädessä alueellis-sosiaalinen eheys, yhteiskuntarauha ja aktiivinen kansalaisuus pyrittiin siis takaamaan ulottamalla sosiaalinen ja materiaalinen turvallisuusverkko ympäri valtakunnan ja koskemaan sen kaikkia kansalaisia.

Nyt, niin kutsutulla globalisaation aikakaudella keskustelussa päähuomion ovat vallanneet oikeudet. Globaaleilla markkinoilla toimivilla monikansallisilla yrityksillä sekä varakkaimmilla kansalaisilla on lain suoma oikeus harjoittaa verosuunnittelua ja siirtää varallisuuttaan sinne päin maailmaa, missä se on veroteknisesti edullisinta. Oppivelvollisuuden yhteydessä puhutaan yhä useammin pakkojen poistamisesta ja valinnaisuuden lisäämisestä. Uusi kuningas ei ole mikään kollektiivi, vaan luova, kansainvälinen ja innovatiivinen yksilö, jonka toimintaa ei sovi rajoitettavan kansallisen lainsäädännön voimin. Tällaista vapaata yksilöä ei pidä myöskään velvoittaa ase- tai siviilipalvelukseen, tuohon vielä henkitoreissaan olevaan kansallisen velvollisuusyhteiskunnan viimeiseen linnakkeeseen. Päinvastoin, kansalaisia laajalla rintamalla yhteen kokoava järjestelmä on yksilövapautta korostavien mielestä korvattava yhteiskunnasta eriytyneemmällä ammattilaisista koostuvalla ja huipputeknologiaan nojaavalla pienellä asejoukolla, jonka toiminnan mittakaava on kansallisen sijasta kansainvälisessä.

Velvollisuusyhteiskunnan pahimmat ilmenemismuodot ovat tulleet esille nationalistisissa diktatuureissa. Toisaalta puhtaalla yksilönvapaudella ratsastava oikeusyhteiskunta ei ole välttämättä yhtään sen oikeudenmukaisempi. Ääripäiden aikakaudella olisikin hyvä pysähtyä miettimään sitä, kuinka saattaa oikeudet ja velvollisuudet sellaiseen tasapainoon, että ne tuottavat turvallisuutta ja hyvinvointia mahdollisimman laajalle kansanjoukolla - eikä vain Suomessa vaan myös globaalissa mittakaavassa. Tässä pohdinnassa yksi avainsanoista on kohtuus.  

Mikko Kohvakka