Oikeuksista, velvollisuuksista ja kohtuudesta

Suomessa monet keskeisimmistä velvollisuuksista ovat kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion peruja, ja niissä on huokunut pyrkimys suomalaisuudeksi nimitetyn yhteisöllisyyden vaalimiseen. Vuonna 1809 Venäjän helmaan siirtynyt Suomen suuriruhtinaskunta sai oman keskushallinnon, joka keräsi alueen verotulot yksinomaan Suomen omiin tarpeisiin. Tätä ”valtiojohtoista” verotusta vahvisti Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädetty progressiivinen tulo- ja varallisuusverolaki. Verovelvollisuuden lisäksi suomalaisuutta vahvistettiin myös oppivelvollisuuslain (1921) ja pysyvän asevelvollisuuslain (1922) kautta.

Edellä mainitut velvollisuudet olivat myös alueelliseen tasaamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Kansalainen oli velvollinen maksamaan tuloihin suhteutetut veronsa, asuipa hän sitten Helsingin hienostoalueella tai Lapissa vaivaiskoivujen ympäröimänä. Oppivelvollisuus ulotti vuosikymmenten saatossa kouluverkon ympäri laajaa valtakuntaa, tuoden sen viimeisimpänä Tunturi-Lapin syrjäkyliin 1950-luvulla. Oppivelvollisuutta myös muutettiin vähitellen tasa-arvoisempaan suuntaan, jolloin varallisuus ei enää säädellyt mahdollisuutta kivuta koulutushierarkiassa ylemmäs. Asevelvollisuuslaki saattoi varallisuuteen katsomatta miespuolisen ikäluokan vielä kerran yhteen ja enemmän tai vähemmän samalle viivalle. Vastaavasti puolustusdoktriini nimettiin 1960-luvulta lähtien koko maan kattavaksi aluepuolustukseksi. Vuosien 1931 ja 1959 siviilipalveluslait avasivat myös aseistakieltäytyjille – hyvin pitkään ohdakkeisen mutta pikku hiljaa tasaantuneen – polun täyttää kansalaisvelvollisuutensa turvallisuuspolitiikan saralla. Viime kädessä alueellis-sosiaalinen eheys, yhteiskuntarauha ja aktiivinen kansalaisuus pyrittiin siis takaamaan ulottamalla sosiaalinen ja materiaalinen turvallisuusverkko ympäri valtakunnan ja koskemaan sen kaikkia kansalaisia.

Nyt, niin kutsutulla globalisaation aikakaudella keskustelussa päähuomion ovat vallanneet oikeudet. Globaaleilla markkinoilla toimivilla monikansallisilla yrityksillä sekä varakkaimmilla kansalaisilla on lain suoma oikeus harjoittaa verosuunnittelua ja siirtää varallisuuttaan sinne päin maailmaa, missä se on veroteknisesti edullisinta. Oppivelvollisuuden yhteydessä puhutaan yhä useammin pakkojen poistamisesta ja valinnaisuuden lisäämisestä. Uusi kuningas ei ole mikään kollektiivi, vaan luova, kansainvälinen ja innovatiivinen yksilö, jonka toimintaa ei sovi rajoitettavan kansallisen lainsäädännön voimin. Tällaista vapaata yksilöä ei pidä myöskään velvoittaa ase- tai siviilipalvelukseen, tuohon vielä henkitoreissaan olevaan kansallisen velvollisuusyhteiskunnan viimeiseen linnakkeeseen. Päinvastoin, kansalaisia laajalla rintamalla yhteen kokoava järjestelmä on yksilövapautta korostavien mielestä korvattava yhteiskunnasta eriytyneemmällä ammattilaisista koostuvalla ja huipputeknologiaan nojaavalla pienellä asejoukolla, jonka toiminnan mittakaava on kansallisen sijasta kansainvälisessä.

Velvollisuusyhteiskunnan pahimmat ilmenemismuodot ovat tulleet esille nationalistisissa diktatuureissa. Toisaalta puhtaalla yksilönvapaudella ratsastava oikeusyhteiskunta ei ole välttämättä yhtään sen oikeudenmukaisempi. Ääripäiden aikakaudella olisikin hyvä pysähtyä miettimään sitä, kuinka saattaa oikeudet ja velvollisuudet sellaiseen tasapainoon, että ne tuottavat turvallisuutta ja hyvinvointia mahdollisimman laajalle kansanjoukolla - eikä vain Suomessa vaan myös globaalissa mittakaavassa. Tässä pohdinnassa yksi avainsanoista on kohtuus.  

Mikko Kohvakka