Uussuomalaisissako jälleen kerran Etelä-Karjalan toivo?

Kunnallisvaalit tulivat ja menivät. Opiskelijavaltaisella Skinnarilalla (äänestysprosentti 44) oli kyseenalainen kunnia pokata laiskimman äänestysalueen titteli. Tapahtunutta Ylen Etelä-Karjalan radiolle kommentoinut LUT:n naisopiskelija nosti esille yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen kannalta katsottuna kiusallisen ongelman toteamalla, että lukuisat Etelä-Karjalan ulkopuolelta tulevat opiskelijat eivät nähtävästi koe opiskelupaikkakuntansa asioita, kuten kunnallispolitiikkaa, kovinkaan tärkeäksi. Heille elämä, niin arki kuin juhlakin, asemoituu tutulle ja turvalliselle kampusalueelle. Valmistuttuaan suurin osa näistä ”muukalaisista” palaa takaisin kotiseudulleen, mikä monen kohdalla tarkoittaa Kehä III:n välitöntä ympäristöä.

LUT, joka vielä muutama vuosikymmen sitten tunnettiin kansallisen tason vaikuttavuuteen keskittyneenä korpikampuksena, on monessa mielessä avautunut ja lähentynyt ympäröivän yhteiskunnan suuntaan. Yliopistolaisia istuu Etelä-Karjalan kuntien valtuustoissa, maakuntaa sivuavaa ja hyödyttävää tutkimusta valmistuu kasvavalla vauhdilla ja tänään perjantaina polkaistaan liikkeelle jo lähes perinteeksi muodostunut Tieteen ilta, joka esittelee tieteen tekemistä ja yliopiston muuta toimintaa siitä kiinnostuneille. Näistä positiivisista signaaleista huolimatta jotain oleellista puuttuu vielä, jotta LUT olisi muutakin kuin omavarainen, tiedon muokkaamiseen ja levittämiseen erikoistunut ”kaupunki” – tai ”vapaavaltio” – kaupungin (ja maakunnan) sisällä. Se jokin voisi ehkä olla uussuomalaisten, tai suomalaiseen yhteiskuntaan halajavien yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden perustamien yritysten invaasio.

Suomen teollistumisen ja kaupallistumisen suurnimet 1800-luvun jälkipuoliskolla, kuten Starckjohann, Hackman, Fazer ja Sergejeff ovat monella tapaa merkittäviä nimiä sekä Etelä-Karjalan menneisyyden että nykyisyyden kannalta. Yhteistä näille nimille oli se, että niiden takaa löytyi innokkaan yritteliäitä henkilöitä, joiden tausta ulottui Suomen rajojen ulkopuolelle: Saksaan, Sveitsiin ja Venäjälle. Se, että ihminen ylipäänsä lähtee kotiseudultaan etsimään parempaa elämää synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle, kertoo paitsi rohkeudesta ja jonkinasteisesta avoimuudesta monikulttuurisuuteen, myös usein kyvykkyydestä rikkoa vakiintuneita käytäntöjä ja luoda uutta. Nämä kaikki seikat ovat keskeisiä onnistuneen yrittäjyyden tunnusmerkkejä. Starckjohannit, Hackmanit, Fazerit ja Sergejeffit kotiutuivat Suomeen ja loivat tänne menestyksekkään yritysryppään synnyttämään yleistä vaurautta. Yhteisenä nimittäjänä heillä oli myös halu maksaa takaisin suomalaiselle yhteiskunnalle. Tämä tapahtui niin lahjoitusten kuin erilaisten rahoitusta jakavien säätiöiden kautta. LUT:ssa voisi tässä mielessä olla aivan hyvin Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran alkutaipaleen suuren nimen, kauppias Feodor Sergejeffin mukaan nimetty luentosali.

Tavan takaa mediasta saa lukea uutisia, joissa Suomeen ulkomailta saapuneet toitottavat palavaa halua integroitua osaksi yhteiskuntaamme. Yliopistomme, LUT etunenässä, pitävät kirjoilla lukuisia lahjakkaita ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka parhaassa tapauksessa voisivat perustaa tänne uutta korkean teknologian yritystoimintaa. Kysymys kuuluukin, mikä on suomalaisen yhteiskunnan, ja tarkemmin sanottuna Etelä-Karjalan maakunnan, kyky ja halu auttaa näitä vieraasta kulttuurista saapuneita ihmisiä yritysambitioissaan? Onko uussuomalaisen ja suomalaiseksi halajavan yrittäjähenkisen ihmisen edessä ylittämätön ja ohittamaton byrokratiahetteikkö?

LUT:n karismaattinen strategiajohtaja J-M Saksa perusteli Etelä-Saimaan kolumnissaan jokunen viikko takaperin EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille kohdistettuja lukukausimaksuja retorisella kysymyksellä: miksi meidän pitäisi lahjoittaa arvokasta koulutuspääomaa EU:n ulkopuolelle. Ottamatta mitenkään kantaa tähän kysymykseen, heitän ilmoille samaan teemaan liittyvän, mutta hieman eri maantieteelliseltä tasolta lähestyvän provosoivan kysymyksen: miksi LAPPEENRANNAN teknillinen yliopisto lahjoittaa arvokasta koulutus- ja tietopääomaa pääkaupunkiseudun käyttöön?

LUT on yliopistojemme eturintamassa osallistunut lukukausimaksukokeiluun. Sen yhteydessä ollaan luomassa apurahajärjestelmää vähävaraisia opiskelijoita varten. Näin ollen, jos järjestelmä vain toimii, varallisuus ei muodostune ongelmaksi houkuteltaessa opiskelijalahjakkuuksia Euroopan ulkopuolelta. Mutta voitaisiinko samanlaista apurahajärjestelmää kuvitella myös niille LUT:sta valmistuneille ulkomaalaisille, joilla on intressejä yrityksen perustamiseen yliopiston välittömään läheisyyteen? Vai onko olemassa joitain parempiakin keinoja siihen, että 10–20 vuoden päästä Etelä-Karjalassa toimii menestyviä yrityksiä, joiden takaa löytyy yhtä ”epäsuomalaisia” nimiä kuin aikanaan olivat Starckjohann, Hackman, Fazer ja Sergejeff.            

Mikko Kohvakka

Etelä-Karjala-instituutti       

    

Hilirimpsis ja muita naismaisia letkautuksia miehen suusta

Niin se vaan voi yksi sana herättää suurta hämmennystä pienessä yhteisössä. Tämän sain kokea tänään naispuolisten kollegojeni taholta, kun he kummastelivat käyttämääni huudahdusta Hilirimpsis. Ei kuulemma hevin sovellu tällaisen (muka) karskin heebon sanavarastoon. Pysähdyin miettimään kyseistä episodia hieman tarkemmin. Pienen googlettamisen, joka antaa aina yhtä luotettavan kuvan vallitsevista käytännöistä, jälkeen havaitsin, että totta tosiaan: termiähän käyttää pääasiassa naiset ja nuoret tytöt kuvatessaan ihanaa (taas yksi sana, joka ei sovi miehen suuhun) arkeaan. Itse en kyllä hoksannut kytkeä Hilirimpsistä mihinkään sukupuolikoodistoon ja -normistoon. Tapanani on vähän väliä laukoa ”mielipiteitä” sen kummemmin miettimättä, ja käyttämäni Hilirimpsis nyt sattui tulemaan vain ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä hyvin olisin voinut käyttää nuoremman - ja vähän vanhemmankin - miesväen palvoman sankarin, Super-Hessun, huudahdusta: Heissulivei. Olisiko tämä ollut jollain tavalla tavanomaisempaa tai maskuliinisempaa, ja joka ei olisi herättänyt vastaavanlaista huomiota?

Tasa-arvosta kohkataan harva se päivä ja perinteiset mies-nais -roolit menettävät merkitystään. On sosiaalisesti yhä hyväksyttävämpää puhua mieshoitajista ja -lastentarhanopettajista tai naissotilaista ja -poliiseista. Mutta miten on heidän kielenkäyttönsä laita. Tuovatko miehet oman puhetapansa tarhoihin ja naiset kasarmeihin, vai sosiaalistetaanko, eli ohjataanko, heidät enemmistön tavoille joko tietoisesti tai tiedostamatta? Käytänkö minä sanaa Hilirimpsis sen vuoksi, että olen joutunut, anteeksi siis päässyt, tekemään työtä viimeisen kuuden vuoden ajan työyhteisössä, jossa nais-mies -suhdeluku on 8-2? Ja miksi terveydenhoitaja kysyy minulta aina empaattisella äänellä, kuinka oikein jaksan naisvaltaisessa, pinkinpunaisessa työporukassa? Mitä tähän sanovat Konstaapeli-Kaisa ja Kersantti-Karoliina?

Mikko Kohvakka

Etelä-Karjala-instituutti 

Tuulivoimakeskustelussa tarvitaan uusia tuulia

Miltä tuntuu, jos sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi änkyräksi? Tuskin kovin mieltä ylentävältä. Loukkaantumisen tunne lienee tuttua jo Suomessakin tuulivoimahankkeen vastustajille, kun vastustusta selitetään NIMBY-teorialla. NIMBY-teorian (not in my backyard) mukaan suhtautuminen tuulivoimaan on periaatteessa myönteistä, mutta omaan lähipiiriin tuulivoimaloita ei haluta missään muodossa. Vastustajat nähdään siis itsekkäinä tyyppeinä, jotka ovat valmiita nauttimaan yhteisestä hyödystä, kunhan joku muu kärsii energiantuotantomuodon ympäristöhaitoista.

Tuulivoiman kannattajien näkökulmasta tuulivoima on puhdasta ja uusiutuvaa energiaa, jolla on positiivinen kaiku. Käytännössä ja paikallisesti tuulivoiman rakennushankkeet kohtaavat vastustusta ja viivytyksiä, jotka tulevat yllätyksenä suunnittelijoille, joilla on lähtötietona vain se yleinen hyväksyntä tuulivoiman lisärakentamista kohtaan. Nimby on selityksenä kuitenkin todennäköisesti liian yksinkertainen kuva todellisuudesta, erityisesti ainoana selityksenä. Tätä mieltä on ainakin uusiutuvan energian hyväksyttävyyttä kolmella vuosikymmenellä tutkinut Maarten Wolsink.

Päästäisiinkö parempaan lopputulokseen, jos tuulivoiman vastustajia ei pidettäisikään tietämättöminä; jospa he ovatkin oikeassa? Vastustajilla voi olla paljonkin hankittua tietoa tuulivoimasta, varsinkin suunnittelualueesta ja sen ympäristöstä. Vain paikallisilla ihmisillä on oikea oma näkemys omasta ympäristöstään. Kannattaisiko mieluummin hyväksyä, että tuulivoimahankkeisiin liittyvään keskusteluun kuuluu erilaisista syistä syntyvä vastustus? Tuulivoimarakentamisella on uuden teknologian asema Suomessa, joten kokemusta ei ole vielä tarpeeksi ympäristövaikutuksiin liittyvistä asenteista ja ihmisten sietämisen rajoista. Eikö silloin ole viisautta kuunnella, tutkia ja yrittää ymmärtää, miten paikallinen hyväksyntä tuulivoiman ympäristövaikutuksia kohtaan täällä muodostuu? Tätä ratkoo osaltaan Etelä-Karjala-instituutin hanke ”Millä tuulella tuulivoimasta?”

Sari Janhunen

Selkoa tulevaisuudesta – eli paluu niukkuuteen? Pessimistin näkökulma teknologian voimaan

Ylenpalttisen yltäkylläisyyden, angrybirdsien ja ipadien keskellä saattaa helposti päästä unohtumaan, että Suomen historia on ollut ennen kaikkea pettuleivältä maistuvan niukkuuden historiaa, jossa materiaalinen vauraus ja huipputeknologia on korvattu yhteistyöllä ja maalais/kaupunkilaisjärjellä. Viime maanantaina (24.9.) niukkuus palasi jälleen agendalle, kun maamme hallituksen junaileman vuoteen 2030 ulottuvan tulevaisuusselonteon valmisteluprosessi laukaistiin liikkeelle Lappeenrannassa yliopiston tiloissa. Lappeenrannan kansalaiskuuleminen, joka on yksi syys- ja lokakuussa eri puolella Suomea järjestettävästä seitsemästä tapahtumasta, keskittyi käsittelemään maamme – ja samalla verkottuneen maailman – kehityksen edellytyksiä alati niukkenevien resurssien ja raaka-aineiden aikakaudella. Tapahtuma herätti osallistujakunnassa innostusta ja mielenkiintoisia kehitysehdotuksia sateli oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta sekä nuorilta ja varttuneemmilta kansalaisilta. Puheenvuoroista paistoi optimismi ja usko vihreän sävyjä heijastelevaan teknologiaan ongelmia selättävänä voimana. Toisaalta huolta herättivät yhteisöllisyyden rapistuminen ja lasten syrjäytyminen yhä nuoremmalla iällä. Päätimme kollegani Tanja Karppisen kanssa tarttua tähän monitulkintaiseen aiheeseen kahden blogi-kirjoituksen voimin. Ikioptimistina Tanja lupautui luomaan katseen menestyvään Suomeen, kun taas tämän kirjoituksen teema on sitä aitoa mielensäpahoittajaa, joka näkee uhkakuvia kaikkialla. Kuten arvata saattaa, totuus löytynee jostain puolivälistä – sikäli mikäli taivas ei putoa niskaamme jo hyvän aikaa ennen vuotta 2030.

Johtuneeko Lappeenrannan teknillisen yliopiston tarjoamista fasiliteeteista vai mistä, mutta silmiin pistävää tulevaisuusselontekotapahtumassa oli keskittyminen talouteen ja tuottavuuden parantamiseen teknologisten innovaatioiden avulla. Useammassa puheenvuorossa peräänkuulutettiin korkeaan teknologiaan ja osaamiseen nojautuvan pienen ja keskisuuren yrittäjyyden esiinmarssia, joka lisää tuottavuutta ja talouskasvua mutta ottaa samanaikaisesti huomioon luonnon kantokyvyn rajat. Käytännössä tämä tullee tarkoittamaan sitä, että perinteinen teollisuustuotanto menettää entisestään rooliaan ja korvautuu suunnitteluun/designiin ja palveluiden myyntiin nojaavalla mallilla. Voittajia tällaisessa skenaariossa ovat korkeasti koulutetut ja koko ajan liikkeessä olevat ihmiset, joille maailma on käytännössä rajaton. Heille ei ole temppu eikä mikään siirtyä kansallisuus- ja kielirajoista piittaamatta kulloisessakin tilanteessa kaikkein merkityksellisimmille kohtaamispaikoille, jotka sijaitsevat silloin tällöin Suomessa ja Euroopassa, mutta yhä useammin Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Tälle muutaman prosentin kaikista suomalaisista kattavalle kansanosalle kansallisvaltio selkeine raja-aitoineen edustaa menneisyyttä ja ennen kaikkea turhaa hidastetta – etenkin vaurastumisesta puhuttaessa.

Valitettavaa on vain se, että kaikki eivät yksinkertaisesti voi olla huippuja – menestyypä Suomi kansainvälisissä koulutusvertailuissa kuinka hyvin tahansa. Tulevaisuus näyttääkin paljon synkemmältä sille suurelle, usein vähemmän koulutetulle, enemmistölle, jonka elämä on sidottu yhteen tiettyyn kansallisvaltioon ja vielä tarkemmin määriteltynä tiettyyn asuinpaikkaan. Mitä jää jäljelle, jos rahkeet eivät riitä designiin ja korkean teknologian suunnittelutöihin? Kuinka sopeutua menestyksekkäästi niihin tulevaisuuden yhteiskunnan pelisääntöihin, jotka globaalisti liikkuvat, ajattelevat ja toimivat intressiryhmittyvät luovat palvelemaan etujaan? Palveluala, erityisesti hoivasektori, tarvitsee lähitulevaisuudessa suuren määrän hoitohenkilöstöä huolehtimaan vanhenevan ja – kiitos arkea helpottavan teknologian – fyysiseltä suorituskyvyltään yhä heikomman väestön viimeisistä vuosista. Kaikki eivät kuitenkaan sovellu hoitajiksi, eikä terveydenhuoltosektoria voida pitää kaatoluokkana, jonne ”luovan luokan” ulkopuolelle jäävä ihmismassa kipataan – etenkin kun talouden tehostamispaineet luovat paineita lisätä ihmistyötä korvaavan teknologian määrää myös tällä saralla.

Teknologialla on merkitystä tulevaisuuden ongelmien ratkaisussa. Sitä en voi – enkä edes halua – kiistää. On kuitenkin pidettävä mielessä se, että teknologian jatkuva kehitys voi myös kurjistaa ja eriarvoistaa ihmiselämää. Lisäksi, vastoin yleisiä uskomuksia, teknologia rajoittaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Nykyteknologian avulla voimme lentää tunneissa tuhansien kilometrien päähän katsomaan paikallisia kulttuuri-ihmeitä. Nykyteknologia kaikkine automatisointeineen mahdollistaa myös sen, että emme välttämättä kohtaa matkalla paikallisia, emme edes hotellihenkilökuntaa, joka on ulkoistettu tarpeettomana. Nykyteknologian avulla voimme kuunnella kaikki uusimmat listahitit heti niiden ilmestyttyä. Nykyteknologian avulla voimme niin ikään viestiä kanssaihmisille bussissa ja kuntosalilla, että kuuntelemme mieluummin niitä listahittejä kuin seurustelemme heidän kanssaan. Nykyteknologia on kaksiteräinen miekka. Yhtä aikaa se paitsi avaa meille kaikki maailman sopukat, myös rajaa reviirimme metri kertaa metri suuruiselle alalle, jolle muilla ei ole asiaa. On mielenkiintoista nähdä, miltä Suomi näyttää tässä valossa vuonna 2030.

Mikko Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti

Pirullisia ongelmia

Kuvassa on yksi lempimaisemistani Oulun edustalla sijaitsevan Hailuodon Marjaniemestä. Minulla on tapana käydä siellä kesäisin katselemassa horisonttia ja kuuntelemassa aaltojen pauhua. Mielestäni maisema on kaunis juuri tuollaisenaan. Tiedän, että monet ovat eri mieltä. Närää aiheuttavat nimenomaan nuo valkoiset häkkyrät – tuulivoimalat. Myös Etelä-Karjalaan on tulossa tuulivoimaloita. Rakentamista suunnitellaan esimerkiksi Ruokolahdella ja siellä on kesällä ollut nähtävillä tuulivoimayleiskaavaehdotus. Keskustelua on käyty myös yleisötilaisuuksissa.

Tuulivoimarakentamiseen liittyvä keskustelu on esimerkki ympäristökysymyksiin liittyvistä ”pirullisista ongelmista” (a wicked problem, ks. Bryan G. Norton 2005, suomeksi esim. Oksanen 2012). Pirullisten ongelmien tunnuspiirre on niiden monimutkaisuus. Jo itse ongelman määrittely on vaikeaa, eikä pirullisten ongelmien ratkaisua ei saavuteta tutkimalla pelkästään ongelmien eri osia. Tyypillistä on, että yksi ongelma synnyttää aina lisää kysymyksiä ja uusia ongelmia. Pirullisten ongelmien ratkaiseminen on vaikeaa ja ratkaisu, jos sellainen löytyy, on lähes vääjäämättä jonkinasteinen kompromissi. Ratkaisuna voidaan pitää myös tietynlaisen tasapainon löytämistä erilaisten intressien ristipaineessa, mutta tämäkin vaatii usein pitkiä keskusteluja sekä tahtoa saavuttaa ratkaisu, joka ei välttämättä ole lopullinen. Pirullisilla ongelmilla voi olla myös syvällä kulttuurissa olevat juuret.  Rittelin ja Webberin (1973) mukaan pirullisen ongelmien lisäksi on myös niin sanottuja kesyjä ongelmia (a tame problem), jotka olivat ratkaistavissa loogisen päättelyn tai matemaattisten kaavojen avulla.

Tuulivoimarakentaminen ja sen ympärillä käytävä keskustelu täyttää pirullisen ongelman kriteerit, sillä ihmisiä askarruttavat monet seikat, joihin looginen päättely tai laskukaavat eivät näytä tarjoavan vastauksia. Yksi haluaa tuulivoimalan omaan pihaansa ja tuskailee lupien kanssa, toinen vastustaa koko ajatusta tuulivoimasta kannattamattomana. Yksi haluaa tuulivoimalat rakennettuun ympäristöön, toinen puolestaan toivoo niitä erämaahan, jossa ei muutenkaan asu ketään. Yksi pelkää melua, toinen kirjoittaa, että silmiin jatkuva välke koskee kuin ilotulitus. Väitteisiin voi yrittää tarjota numeropitoisia ratkaisuja, mutta ne eivät tunnu muuttavan kokijan vakaata uskoa omaan mielipiteeseensä.

Tuulivoiman rakentajat ja kehittäjät ovat pääsääntöisesti loogisiin ratkaisuihin tottuneita tekniikan alan osaajia. Heidän on varmasti vaikea hahmottaa pirullisten ongelmien monimutkaisuutta tai sitä ettei ratkaisua pirullisiin ongelmiin ole olemassakaan. Pirulliset ongelmat ja niiden ympärillä käytävä keskustelu kertovat ihmisten ympäristösuhteesta: luonto on yhtä aikaa ulkopuolinen toimien kohde ja hyödyn lähde ja toisaalta osa meitä, osa identiteettiämme, jonka muutos satuttaa. Tätä tutkimalla pirullisiin ongelmiin saattaa olla pieniä ratkaisuja saattaa olla tarjolla. Ekin tutkijat ovat kesän aikana keränneet Ruokolahdelta asukkaiden ajatuksia tuulivoimaan ja tuulivoimarakentamiseen liittyen. Kysely on nyt umpeutunut ja on aika alkaa tarkastella vastauksia. Päätellen siitä, että vastauksia on tullut reilusti, mielenkiintoisia tutkimushetkiä on tälle syksylle luvassa.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

"Äidin sylissä - ja muita kuvakulmia äitiyteen" aiheena Hovin hengessä 7.5.2012

Hovin hengen luento- ja keskusteluilta 7.5. klo 18–20
”Äidin sylissä – ja muita kuvakulmia äitiyteen”
Paikka: Skinnarilan hovi (Skinnarilankatu 36)

Hovin henki -tilaisuudessa 7.5.2012 klo 18 Skinnarilan hovissa taidehistorioitsija ja äiti Suvi Niinisalo avaa kiehtovan näkymän äidin erilaisiin rooleihin otsikolla ”Äidin sylissä – ja muita kuvakulmia äitiyteen”. Niinisalon alustus pohjautuu hänen samannimisen kirjaansa.

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Hovin henki: Äidin sylissä 7.5. klo 18

Modernit valtiot ja monikulttuurisuuden politiikka / Modern States and the Politics of Multiculturalism

Yleisölle avoin englanninkielinen luento
Modern States and the Politics of Multiculturalism
Modernit valtiot ja monikulttuurisuuden politiikka

Aika: 22.2.2012 klo 12.15–13.45
Paikka: Lappeenrannan teknillisen yliopiston sali 4509 (opasteet ala-aulasta)

Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutti järjestää yleisölle avoimen englanninkielisen luennon monikulttuurisuuspolitiikasta. Luennon pitää vieraileva luennoitsija, tutkija Antti Kivijärvi Itä-Suomen yliopistosta.

Lisätietoja luennosta: Modernit valtiot ja monikulttuurisuuden politiikka


In English:

The South Karelian Institute/LUT is organizing Open lecture in English on 22 February 2012: Modern States and the Politics of Multiculturalism

Visiting Lecturer Antti Kivijärvi, Researcher, UEF/Youth Research Network
Time: 12.15–13.45
Place: lecture room 4509/Lappeenranta University of Technology
Welcome!

Read more about the lecture: Modern States and the Politics of Multiculturalism

Hovin hengessä keskustellaan Etelä-Karjalasta tutkimuskohteena

Hovin hengen luento- ja keskusteluilta 13.2. klo 18–20
”Etelä-Karjala tutkimuskohteena”
Paikka: Skinnarilan hovi (Skinnarilankatu 36)

Hovin henki -tilaisuudessa 13.2.2012 klo 18 Skinnarilan hovissa julkistetaan hiljattain perustetun Etelä-Karjalan tiedeseuran kokoama Etelä-Karjalan opinnäytebibliografia ja keskustellaan Etelä-Karjalasta tutkimuskohteena. Illan toisena aiheena Pertti Kolari kertoo entisen Viipurin lääninarkiston Viipuriin vuonna 1944 jääneestä aineistosta. Samalla julkistetaan Etelä-Karjala-instituutin toimittama ensimmäinen osa arkistoluettelosta, johon on koottu tätä illassa esiteltyä Viipurin lääninhallituksen aineistoa.

Lisätietoja: www.lut.fi/eki

Erotiikkaa yliopistoihin

Historian yksi keskeisimmistä opetuksista on se, että menneisyyteen ei ole paluuta. Tämä varsin aukottomasti todistettu fakta pätee myös yliopistoihimme. Tästä huolimatta monet tutkijat haikailevat takaisin ”vanhoihin hyviin aikoihin” ennen länsimaisen yliopistolaitoksen ”rappiotilaa”; aikaan, jolloin ei ollut suunnitteluvaltaisuutta, markkinointihybristä, ilmat keuhkoista lyövää hallinnollista kontrollia tai yhteisöllisyyden rikkovaa tieteen eriytymistä ja urasuuntautuneisuutta. Nostalgiaan taipuvaiset muistelevat kaiholla aikaa, jolloin yliopisto oli kompaktin sympaattinen, helposti haltuun otettava kokonaisuus; organisaatio, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa kaikki tervehtivät toisiaan. Tällaisessa yliopistossa oli romantikkojen mielestä iloa, älyllisyyttä ja vilpittömyyttä.

Saksalaisen filosofin Klaus Heinrichin mukaan yliopisto on hengellisesti surkastunut, se on joutunut luopumaan ”eroottisuudestaan”. Sitä ei vihata eikä liioin rakasteta. (Post-)Moderni yliopisto ei herätä intohimoja. Siitä on tullut projektimylly, jossa – jos ei nyt tylsät, niin ainakin tylsistyneet – tutkijat suunnittelevat ja toteuttavat omissa pienehköissä suljetuissa tutkimusryhmissään helposti mitattavissa olevia, mutta samalla hengettömiä, projektejaan täyttämään suunnittelun, tehokkuuden ja tulosjohtamisen kriteerit. Tällaisesta ”de-erotisoituneesta” toiminnasta puuttuvat mieltä stimuloivat signaalit. Kiire ja suunnitelmallisuus eivät mahdollista monipuolisista näkö- ja kuulohavaintojen kavalkadia tai positiivista kokemusta luovia mielikuvia synnyttävistä lukemattomista tuoksuista.

Täytyy kuitenkin muistaa, että nykyiseen tilanteeseen johtanut kehityskulku on looginen seuraus teknologiseen vallankumoukseen kytkeytyvästä tiedon lisääntymisestä. Jotta kaaos olisi ylipäätään jotenkin hallittavissa, tiedon hallintaan tarvitaan byrokratiaa, erikoistumista ja jakautumista ”meihin sekä ”muihin”. Tästä on valitettavasti ollut seurauksena yliopiston ”heimoutuminen”, kuten yksi kansainvälisesti tunnetuimmista korkeakoulututkijoista, Tony Becher, yliopiston pirstoutumista kuvaa. Erilaisista tieteenaloista, oppiaineista ja tutkimusryhmistä koostuvat akateemiset heimot vartioivat omaa reviiriään ja toimintatapojaan mustasukkaisesti. Kilpailijaksi koetun tunkeutujan saapuminen yksittäisen heimon alueelle johtaa usein väistämättä menneen ajan kylätappeluita muistuttavaan kärhämöintiin.

Suomessa kylätappeluita harjoitettiin etenkin Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa. Aihetta tutkineen Elina Haavio-Mannilan mukaan kylätappeluiden voidaan katsoa lisänneen kylän yhteishenkeä ja ryhmän kiinteyttä sekä toimineen kylän sisäisen avioliittojärjestelmän dynaamisen tasapainon säilyttäjänä. Suomessa tiiviin ja suljetun eroottissävytteisen ryhmädynamiikan negatiivinen ilmentymä on 36 harvinaisesta perinnöllisestä taudista koostuva tautiperintö, joka selittyy nimenomaan pitkään jatkuneella eristäytyneisyydellä. Tässä mielessä poikki- ja monitieteisyys sekä yliopistojen kansainvälistymiskehitys ovat mitä tervetulleimpia ilmentymiä.

Kunhan opimme rohkeasti tutustumaan naapurissa vaikuttavan tieteenalan tai tutkimusryhmän toimintaan ja otamme ulkomaalaiset tutkijat aidosti osaksi arkeamme, sanan laajassa merkityksessä, niin on käytännössä väistämätöntä, että ”erotisoituminen” tekee viimeistään tuolloin Klaus Heinrichin peräänkuuluttaman paluun tieteeseen.

Mikko Kohvakka