Karjalaisuus minussa?

Kertoilin viime viikolla tamperelaiskollegani Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen kanssa instituutin Studia generalia -luentosarjassa Karjalan muistelun rituaaleista. Esitys oli täynnä tunnetta ja se perustui kesällä 2010 Kurkijoelle vanhempieni ja sisarusteni kanssa tekemään kotiseutumatkaan ja sen havainnointiin. Lopetimme esityksemme pohtimalla mitä karjalaisuus meille toisen ja kolmannen polven karjalaisille merkitsee. Voimmeko me, jotka olemme muualla syntyneitä ja muualla kasvaneita, sanoa olevamme karjalaisia?

Luennon lopetuksesta tuli aika tunnustuksellinen, sillä totesin, että matkalla tyttären, pikku siskon ja tutkijan roolit menivät iloisesti sekaisin. Ennen luentoa mietin kovasti kuinka sen nyt sitten kauniisti sanoisi, että en itse koe olevani karjalainen. Tiesin yleisön olevan suureksi osaksi karjalaisia ainakin sukujuuriltaan, ehkäpä myös identiteetiltään, enkä halunnut heitä mitenkään loukata. Mietin jo ennen Kurkijoen matkaa sitä vaihtoehtoa, että matka isäni kotiseudulle ei tunnukaan miltään. Pohdin myös pitäisikö sen tuntua? Eikö riittäisi, että on vain hauskaa?

Luennolla siteerasin omaa matkapäiväkirjaani, johon kesäkuussa 2010 olin kirjoittanut: ”Omasta kokemuksestani en osaa oikein sanoa mitään: maisemat ovat kauniita, mutta ei tämä sillä tavalla ”omalta” tunnu. Se on kuitenkin niin, että minä en ole karjalainen vaan oululainen, vaikka isän juuret ovatkin tosi tärkeitä.” Koen, että karjalaisuus on osa isääni, mutta sekin tulee näkyviin vain silloin tällöin, onhan hänenkin poismuutostaan aikaa kulunut jo yli 70 vuotta. Omaan identiteettiini kuuluu kuitenkin elementtejä, jotka sitovat minut osaksi niiden ihmisten ketjua, jotka ovat Kurkijoella syntyneet ja eläneet. Tällainen elementti on esimerkiksi etunimeni, jonka olen saanut isäni mummolta ja tietysti myös oma sukunimeni. Matkan aikana paljastui hauskasti identiteetin paikkasidonnaisuus, sillä me sisarukset aloimme muistella omaa lapsuuttamme Oulussa ja Oulun kupeessa Kempeleessä. Niinköhän Kurkijoen hiekkatiet ja vanhat sähkötolpat saivat meidän muistomme 60- ja 70-luvulta heräämään?

Sen lisäksi, että identiteetti kertoo siitä keitä me olemme, se kertoo myös siitä mistä me tulemme. Veljeni vaimo totesikin, että matka oli ”resan till familjens rötter” –matka perheen juurille. Isälleni matka oli täynnä muistoja, mutta me muut pystyimme vain kuvittelemaan kaiken sen mitä hän ympärillään näki. Toinen siskoistani pyyhki salaa kyyneleitään isän leikkipaikan kallioilla, kun hän muisteli hänelle niin rakasta mummoa ja kuvitteli hänet kulkemassa pihapiirissä. Isä puolestaan näki itsensä lapsena mäkeä suksilla laskemassa ja koulupoikana kolttosia tekemässä.

Vaikka identiteetti on normaalistikin jatkuvassa muutoksessa, karjalaisuudessa elää vahvana menetyksen ja luopumisen kokemukset. Samalla menetyksestä selviäminen on yksi karjalaisuuden peruspilareista. Identiteetti konkretisoituu usein suhteessa toisiin, ja menetetyn Karjalan muistelussa tuo toinen on alueen nykyiset asukkaat eli venäläiset. Veljeni vaimo kirjoitti omaan matkapäiväkirjaansa seuraavasti: ”Vaikka kuljemme isä-Matin kotiseutuja, hänen tuttuja paikkojaan, tulee venäläisyys ”silmille” kadunnimissä, tienviitoissa, nykyisissä Kurkijoen ihmisissä. Venäjän kieltä osaamattomalle tuntuu, ettei saa otetta asioihin niin paljon kuin haluaisi. Kävimme Kurkijoella kahdella hautausmaalla. Sellaista hautausmaata en ole ennen nähnyt, venäläisyys näkyi vahvasti ja siihen koreuteen ei vielä hitaat tunteeni kääntyneet. Koreaa oli, mutta tunnelmaa en vielä tavoittanut.”

Itse koen tarkastelevani karjalaisuutta ja menetettyä Karjalaa ulkopuolelta. Minulla ei ole vahvaa tunnesidettä niihin paikkoihin, joissa en itse ole kasvanut tai asunut. Uskon kuitenkin, että isäni ja hänen sukunsa juurilla on vaikutusta siihen kuinka tulkitsen karjalaisten kokemuksia esimerkiksi väitöskirjani tutkimusaineistossa. En siis olekaan täysin ulkopuolinen, sillä sukuni historian langat kiinnittävät minut vahvasti myös Karjalaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Kokousesitelmä 20.11. klo 14 "Yhteistoimintaa venäläisten kanssa Saimaan kanavalla"

Lappeenrannan Killan syysvuosikokous pidetään sunnuntaina 20. marraskuuta klo 14.00 Lappeenrannan kaupungintalon valtuustosalissa. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat. Kokousesitelmän ”Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla venäläisten kanssa” pitää DI Seppo Koivupuro. Esitelmän jälkeen käydään yleisökeskustelu. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!

Lappeenrannan Kilta ry

Lisätietoja Killan nettisivuilta: Killan tapahtumatiedot netissä ja Etelä-Karjala-instituutin nettisivuilta: Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla, lehdistötiedote

Yleiskarjalaisuutta ja paikallisidentiteettejä

Olin männä maanantaina alustamassa ex-työkaverini, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiedottaja Pekka Raution kanssa keskuteluiltaa, jonka teemana oli Etelä-Karjalan identiteetit (ihan monikossa). Paikalle oli löytänyt mukavasti teemasta kiinnostuneita miehiä ja naisia. Joukossa oli paljon elämänkokemusta, mutta oli Skinnarilan Hoviin eksynyt jokunen rohkea nuorikin.

Illan anti oli enemmän kuin hyvä. Alustustemme jälkeen debatointi rönsyili sopivan vapaasti milloin maakunnan urheilusankareissa, milloin Viipurissa ja milloin taas Imatran ja Lappeenrannan välillä olevassa näkymättömässä muurissa. Erityismaininnan ansaitsee yleisön tarkkanäköisyys ja valveutuneisuus. Havainnot siitä, että Viipuri oli oma uniikki tapauksensa, jota ei voi korvata, tai että Etelä-Karjalan maakuntaidentiteetin suurin pullonkaula on tasavahvat paikkakunnat ja sitä kautta vahva paikallisidentiteetti, olivat kuin paremmaltakin tutkijalta konsanaan. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, sillä olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, että sivistystä löytyy Etelä-Karjalasta muualtakin kuin Skinnarilan kampuksen seinien sisältä. Tätä ”kansalaistutkijoiden” tarjoamaa voimavaraa, puhutaanpa sitten äänekkäästä tai hiljaisesta tiedosta, me akateemiset tutkijat emme ole osanneet hyödyntää riittävästi.

Mutta mikä onkaan Etelä-Karjalan, jaetun maakunnan, identiteetin tila tänä päivänä? Etelä-Karjala näyttää olevan maakunta, jonka asukkaat tiedostavat tarpeen selvittää vastausta kysymyksiin: keitä me olemme ja mihin me kuulumme? Meillä on täällä maakunnassamme ihmisiä, joilla on vahva paikallinen identiteetti, mutta myös runsaasti yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”vain” karjalaisia – city-etuliitteellä tai ilman (Laura ja Tanja, ette ole yksin!). Etelä-Karjalassa on eittämättä näkemystä ja mielipiteitä. Täältä löytyy myös riittämiin vastakkainasetteluita, joita pidetään terveen kilpailun ja uuden oppimisen edellytyksinä.

Meidän täytyy vain kaikkien pitää huoli siitä, että kilpailu ja kontrastit eivät saa liian hallitsevaa asemaa ja muutu sitä kautta rasitteeksi. Vastaavasti vahvan paikallisen identiteetin, olipa se sitten imatralaisuutta, lauritsalaisuutta tai joutsenolaisuutta, on oltava sen verran joustava, että ulkopuoliset jäsenet maakunnan ja jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelta pääsevät siihen halutessaan osallisiksi. Etelä-Karjala ei kaipaa muureja ja reservaatteja. Peräänkuulutan äänekästä ”pörinää” – enkä viittaa tässä tapauksessa ärtyneen suolen -oireyhtämään.

Mikko Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti (LUT)

Studia generalia -yleisöluentoilta 9.11. "Karjala rajalla – paikka muistojen sekä unelmien"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 9.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa:

•    Tutkija Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Etelä-Karjala-instituutti ja
dosentti Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen, Tampereen yliopisto:
Hiljaiset rajat Karjala-muisteluissa

•    Karttahistorioitsija Leena Miekkavaara, Suomen Kartografinen Seura:
Karjala varhaisissa kartoissa

•    Potero-orkesteri: Muistojen Karjala, Karjalaisten laulu
•    Pj: lentokapteeni Jouko Kuronen, Etelä-Karjalan karjalaisseurojen piiri
•    Etelä-Karjalan kesäyliopiston ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Skinnarilan hovissa pohditaan Etelä-Karjalan identiteettejä 7.11. klo 18

Hovin hengen luento- ja keskusteluiltamassa maanantaina 7.11. klo 18 Skinnarilan hovissa puhutaan Etelä-Karjalan identiteeteistä. Keskustelua alustavat Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin tutkija Mikko Kohvakka ja vapaa toimittaja Pekka Rautio. He ovat olleet kirjoittamassa Etelä-Karjala-instituutin raporttisarjassa lokakuussa ilmestynyttä julkaisua Jaetun maakunnan identiteetti – Näkökulmia eteläkarjalaiseen identiteettikeskusteluun.

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen identiteetti-illasta 7.11.2011

Studia generalia -yleisöluentoilta 2.11. "Karjalan luontoa Suomessa ja Venäjällä"

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 2.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa

• Varapuheenjohtaja Pertti Siilahti, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri:
  Karjalan luontoa venäläisittäin
   
• Tutkija FT Juha Jantunen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti:
  Karjalan luontoa suomalaisittain
   
• Kommenttipuheenvuoro: pj. Seppo Vuokko, Etelä-Karjalan tiedeseura
   
• Puheenjohtaja: johtaja Kimmo Saarinen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti

Imatran seudun luonnonsuojeluyhdistyksen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin ja Etelä-Karjalan tiedeseuran ilta.

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?

Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vähän aikaa sitten raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Kuten raportissakin todetaan, identiteetti on ainainen keskustelun aihe maakunnassa, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiaan peilaten ei olekaan ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ollut vaikea määritellä.

Itse nuorena eteläkarjalaisena huomaan joskus hämmentyväni identiteettikeskustelusta. Oman kokemukseni mukaan erityisesti eteläkarjalaiset nuoret, nykyiset citykarjalaiset, ovat yleisesti ottaen ylpeitä omasta identiteetistään, eivätkä he tunnista siinä mitään ongelmaa. Kuitenkin, olen huomannut että joskus epäröin sanoa olevani eteläkarjalainen, yksinkertaisesti siitä syystä että se kuulostaa niin epämääräiseltä. Melkein sama, kuin joku sanoo olevansa ”Etelä-Suomesta”. Murteeni puolesta minulta kysytään useammin olenko Itä-Suomesta, kuin Etelä-Karjalasta. Jos sanon olevani Etelä-Karjalasta, tarkennan useimmiten maantieteellistä paikannusta asuinpaikkakunnallani Lappeenrannalla.

Mihin sitten Etelä-Karjala tarvitsee Etelää? Tai Pohjois-Karjala Pohjoista? Meille eteläkarjalaisille on tietenkin itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala ei ole sama asia, mutta onko sillä väliä muille? Onko sillä sittenkään ihan niin paljon väliä edes itsellemme? Mihin oikeastaan tarvitsemme jakoa etelään ja pohjoiseen? Minulle esimerkiksi Häme on Häme ja Savo on Savo, vaikkakin myös näitä alueita voidaan jaotella toisistaan poikkeaviin alueisiin. Savolaisuus on kuitenkin, ainakin minulle, kuvaavampi termi kuin pohjoissavolaisuus – ensimmäiseen liitän vahvan identiteetin ja jälkimmäisestä en osaa sanoa mitään muuta, kuin sen että se on pohjoisemmassa. Etelä-Karjalassa oltiin kuitenkin vähän aikaa sitten kauhuissaan, kun festarivieraille tehdyssä kyselyssä maakuntaan sijoitettiin Pohjois-Karjalan kuntia ja Ilosaarirockikin vaihtoi maakunnasta toiseen. Eikö riitä, että Karjala osuu oikein?

Etelä- ja Pohjois-Karjala ovat kuitenkin siinä monia muita maakunta vaikeammassa tilanteessa, että karjalainen identiteetti on jo varattu muille, rajantakaisesta Karjalasta evakkoon lähteneille. Karjalainen evakkoidentiteetti kuvataan usein voimakkaaksi ja ainutlaatuiseksi, eikä Etelä- tai Pohjois-Karjala ole lähtenyt sen kanssa kilpailemaan. Sitä ei kuitenkaan pääse karkuun, että molempien maakuntien perässä lukee ”Karjala”. Ne muodostavat alueen, joka ei ole verrattavissa menetettyyn Karjalaan, mutta josta koostuu nykyinen Suomen puolella oleva Karjala – siksi että se on sellaiseksi nimetty. Se on siis Karjalaksi nimetty alue, jaoteltuna etelään ja pohjoiseen. Miksi eteläkarjalaiset eivät sitten voi kutsua tai kokea itseään karjalaisiksi? Miksi ei voi olla olemassa nykykarjalaisuutta, irtaantunutta rakennelmaa rajantakaisesta karjalaisuudesta? Miksi korostamme etelää ja pohjoista, mutta emme Karjalaa?

Nyky-Karjalaa ei pitäisi vähätellä sen vuoksi, että se ei ole sama kuin entinen. Se on Karjalaa siksi että sen nimi on Karjala, ja ihmiset siellä ovat karjalaisia siksi että he asuvat joko eteläisessä tai pohjoisessa osassa nykyistä Suomen puolella olevaa Karjalaa. Mitä he tekevät ja olevat on karjalaisuutta. Karjalaiset voisivat yhdessä todeta, että vaikka identiteettiä voi olla vaikea määritellä, sitä voi olla helppoa elää.

Keskustelu Etelä-Karjalan identiteetistä jatkuu Hovin Henki -illassa maanantaina 7.11. Lisätietoja instituutin nettisivulla: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/news30102011.aspx.