Veden varassa on ahdistava kirja. Kirja alkaa sitaatilla ”Yhtäkkiä onkin täysin selvää: maailmasta loppuu puhdas vesi”. Kirjan alussa Barlow nostaa esille vesikamppailun kaksinapaisuuden: Yhdellä puolella ovat voimakkaat yksityiset intressit, ylikansalliset vesi- ja ruokayhtiöt, useat ensimmäisen maailman hallitukset ja suuret kansainväliset instituutiot. Toisella puolella on suuri maailmanlaajuinen vesioikeudenmukaisuuden liike, joka koostuu erilaisista ruohonjuuritason yhteisöistä, jotka taistelevat paikallisten vesilähteiden puolesta. Tästä näkökulmasta oma puoli on helppo valita – kukapa ei asettuisi pienen ihmisen puolelle. Kun lukija on puolensa valinnut, teos esittelee kolme skenaariota katastrofiin. Makea vesi on loppumassa, yhä useammat ihmiset elävät ilman puhdasta vettä ja voimallinen vesikartelli on ilmestynyt valvomaan veden kaikkia puolia omien voittojensa hyväksi. Käy siis hyvin selväksi, että me ihmiset olemme pilanneet ja tuhlanneet arvokkaimman luonnonvaramme ja kun vesi loppuu, ei elämä ole enää mahdollista. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan luonto lyö lopulta takaisin.
Kirjan alun välittämä kuva on lohduton. Meille runsaiden vesivarojen ääressä eläville suomalaisille akuutti vesikriisi on vaikea ymmärtää, mutta juuri tästä syystä asiaan kannattaa kiinnittää huomiota. Onko meillä varaa olla piittaamatta? Tiedämmekö kuka omistaa tämän arvokkaimman luonnonvaramme? Miksi törsäämme puhdasta vettä vetämällä sitä litroittain alas WC:stä? Miksi emme huolehdi vesistöjemme puhtaudesta vaan vuosi toisensa jälkeen kiistelemme vain siitä kuka on syyllinen vesistöjen huonoon tilaan? Keskustelu on kaavamaista ja toistaa itseään niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Veden varassa -teos esittelee mihin kaikki vesi on joutunut. Pullovesiteollisuus kukoistaa, me ihmiset saastutamme vesistöjä yhä varsin surutta ja pilaamme jatkuvasti makeaa vettä, kun annamme sen valua suolaiseen mereen. Barlow näkee myös korkean teknologian ratkaisut, kuten padot, vesien keinotekoiset siirrot ja suolanpoiston, osana ongelmaa. Hänen mukaansa kalliit teknologiat kärjistävät vesikriisiä ja vahingoittavat ekosysteemejä siellä mihin niitä sijoitetaan. Esimerkiksi suolanpoisto on kallista ja vaatii paljon energiaa. Se saattaa vain lisätä kasvihuonekaasujen määrää ja näin vain kiihdyttää vesikriisiä. Barlow suomii poliittisia johtajia, jotka bisneskiilto silmissään menevät halpaan: he seuraavat nopeiden teknologioiden kikkojen pettäviä lupauksia ja luovuttavat samalla päätöksenteon ylikansallisille yhtiöille.
Kirjan loppu tuo lohtua ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta, sillä vesisoturit levittävät jo sanomaa vesioikeudenmukaisuudesta ja vesidemokratiasta, ja ruohonjuuritaso on alkanut toimia eri maissa, jotta vesikriisin kiertokulku saataisiin poikki. Vaikka vedellä on taloudellisia ulottuvuuksia, meidän on ymmärrettävä, että vesi ei ole kaupallinen hyödyke. Oikeus veteen -sitoumusta ei vielä ole olemassa, mutta Barlowin mukaan se on aate, jonka aika tulee vielä.
Veden varassa -teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on uskollinen omalle tyylilleen, joka voi suomalaiselle lukijalle olla hieman vieras, jopa liian kärjistävä, mutta Barlow perustelee tekstinsä hyvin ja esittää sen tueksi raportteja ja kirjallisuutta. Mikäli lukija haluaa tietää aiheesta lisää, on teoksen lopussa esitelty runsaasti kirjallisuutta. Kirjan suomenkielinen käännös on paikka paikoin kankea: lauseet ovat koukeroisia ja sanavalinnoissa ja sanajärjestyksessä olisi ollut jonkin verran korjaamisen varaa. Käännös paranee alun jälkeen ja arvostan sitä, että teoksen kääntäjä on etsinyt lisätietoa monista kirjan käsitteistä ja lisännyt selventäviä alaviitteitä.
Vaikka minusta Veden varassa kirja on lohdutonta luettavaa, uskon Maude Barlowin sanoihin siitä, ettei kukaan ole liian vähäinen toimiakseen hyvän asian puolesta. ”Tehtävänämme on palauttaa vesi yhteisvarantona sekä Maalle että ihmisille jaettavaksi ja hallinnoitavaksi viisaasti ja kestävällä tavalla mikäli mielimme selviytyä.” Siispä vesisoturiksi mars, mars!
Kristiina Korjonen-Kuusipuro
PS. Lue myös professori Mika Sillanpään kirjoitus Vesi – syy sotia? Suomen Kuvalehden Energiamurros-blogista.
