Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) yhtenä strategisena
painopistealana on vihreä energia ja teknologia, joka pitää sisällään
uusiutuvat energiavarat (aurinko- ja tuulivoiman), puhtaan hiilen polton ja
superturvalliseksi kehutun ydinvoiman. Näiden strategisten valintojen kautta LUT
haluaa – Green Campus hengessä – olla eturintamassa ratkaisemassa ekologisia
ongelmia ja rakentamassa kestävää maailmaa. Tavoite on ylevä ja mitä
kannatettavin. Mutta onko LUT – ja laajemmin ajateltuna suomalainen
yliopistolaitos – kuitenkaan soihdunkantaja ja huimapäinen pioneeri uusiutuvia
energiavaroja tutkittaessa? Tällainen kysymys nousi väistämättä mieleeni, kun ulotin
katseeni menneisyyteen, tarkemmin sanottuna 1980-luvun alkuvuosiin.
1980-luvun alussa suomalainen yhteiskunta oli juuri selvinnyt edellisen
vuosikymmenen öljy- ja energiakriisien (1973–74 ja 1979–80) synnyttämästä
säikähdyksestä. Useat siihen asti itsestäänselvyyksinä pidetyt fundamentit,
kuten jatkuva taloudellinen kasvu ja sen mahdollistanut halpa energia tulivat
haastetuiksi. Uusia näkemyksiä toivat esiin erityisesti radikaalin leiman
otsaansa saaneet yhteiskuntatieteilijät. He korostivat uusiutuvien
energiamuotojen, kuten auringon, tuulen, veden ja puuhakkeen muodostamien niin
sanottujen pehmeiden energiapolkujen merkitystä. Nämä sopivan kokoiset
monihaaraiset energiapolut muodostaisivat hajautetun energiajärjestelmän, jossa
minkään osatekijän merkitys ei ylikorostuisi, eikä mitään niistä
ryöstöviljeltäisi. Ne nojaisivat kohtuullisuuteen, monipuolisia ja -arvoisia
elämäntyylejä huomioon ottavaan ja paikallista ruohonjuuritason
aloitteellisuutta arvostavaan toimintalogiikkaan. Tiivistettynä, monihaaraiset
energiapolut loisivat ”pehmeän linjan”, joka syrjäyttäisi tuolloin vallinneen,
jatkuvaa voimakasta taloudellista kasvua painottaneen ja keskusjohtoisia energiavaihtoehtoja,
etunenässä ydinvoimaa, korostaneen ”kovan linjan”.
Suomessa kansainvälisiin tieteellisiin auktoriteetteihin, kuten
yhdysvaltalaiseen fyysikkoon ja energiatehokkuuden asiantuntijaan Amory Lovinsiin,
vedonneet ”pehmoradikaalit” saivat tyrmäävän vastaanoton paitsi valtiovallan ja
valtiojohtoisen elinkeinoelämän (etunenässä Neste ja Imatran Voima) edustajilta
myös tekniikan alan asiantuntijoiden enemmistön taholta. Tuolloin toisen toimintavuosikymmenensä
avannut LUT suhtautui niin ikään hyvin skeptisesti moniin uusiutuviin
energialähteisiin, eritoten aurinko- ja tuulivoimaan. Se yhtyi vahvoihin
kansallisiin äänenpainoihin, jotka nimittivät tuulivoimaa ”tuulihuuleksi” ja
aurinkoenergiaa eksotiikaksi, jota oli realismin nimissä vältettävä
tutkimuskohteena. LUT panostikin 1980-luvulla vahvasti ydinvoimaan ja vahvisti
sitä kautta entisestään keskusjohtoista Suomea, jota symboloi valtiojohtoinen,
muutamaan isoon toimijaan nojannut keskitetty energiapolitiikka. Valintaa on
turhaa jälkiviisaasti sen enemmin kritisoida, sillä keskusjohtoisuuden ja ulkomailta
tuodun teknologian ja energiaraaka-aineen soveltamisen kulttuuri eli tuolloin
hyvin vahvana Suomessa. Valtiojohtoisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa
yksittäisen korkeakoulun oli hyvin vaikeaa (joskaan ei täysin mahdotonta)
potkia aisan yli ja erottua joukosta, vaikka se sitä olisi tahtonutkin.
Joka tapauksessa 1980-luvun valinnat tarkoittivat sitä, että muut
länsimaat saivat vahvan etumatkan vihreän energian kehittämisessä. Kun
suomalaiset yliopistot, LUT etunenässä, ovat viime vuosien aikana heränneet
puhumaan ”pehmeitä”, on siitä radikaalius ja uutuuden viehätys kaukana.
Vihreästä energiasta on tullut monessa maassa valtavirtaa. Laajalla skaalalla,
kuten vaikkapa Iso-Britanniassa, on ollut jo pitkään suuria moni- ja
poikkitieteellisiä energiakysymyksiin keskittyneitä tutkimusryhmiä, joilla on
perinteitä, resursseja ja tärkeää kriittistä massaa tutkia ja opettaa. Suomi
joutuu kirimään kärkeä kiinni takamatkalta kompastuneen Lasse Virenin hengessä.
Tähän on syynä paitsi pitkään vallinnut varman päälle pelaamisen kulttuuri,
myös tapa pitää energiakysymykset pienen, tekniikan alan ammattilaisista
koostuvan piirin yksinoikeutena. Olisiko aika raottaa ovea myös humanisteille
ja yhteiskuntatieteilijöille? Tai vaihtoehtoisesti, olisiko ”pehmoilevien”
humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden vihdoin aika kovettaa luonteensa ja ottaa
oma heille kuuluva (ja kauas näkyvä) paikka energiakysymysten keskiössä?
Mikko Kohvakka
