Jouluruokaperinteet aiheena Hovin henki -illassa 12.12. klo 18

Jouluruokaperinteisiin perehdytään keittiömestari Ulla Liukkosen johdolla Hovin henki -illassa Skinnarilan hovissa 12.12. klo 18 otsikolla ”Joulupöytä kautta aikojen”. Ruokaperinteistä puhumisen ohella Ulla antaa parhaat jouluruokavinkit ja paljastaa, mitä hän itse kattaa joulupöytään. Tilaisuus on maksuton ja kaikille kiinnostuneille avoin. Tervetuloa!

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen Joulupöytä kautta aikojen -illasta

Nöyryytys ei lisää luottamusta

Hyvät naiset ja herrat, olemme sodassa. Tai ehkä ei aivan sodassa, mutta sodanomaisessa kriisissä kuitenkin. Nyt käynnissä oleva Euroopan finanssikriisi on tietyllä tavalla rinnastettavissa sotaan, ja varsinkin sotien jälkeen käytäviin rauhanneuvotteluihin. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen käydyt Versailles’n rauhanneuvottelut. Sodan merkittävin häviäjävaltio Saksa koki tulleensa nöyryytetyksi Versailles’sa. Se kieltäytyi jääräpäisesti olemasta yksin tilivelvollinen sotakorvauksiin ja tunnustamasta Ranskan turvallisuus- ja talouspoliittisia intressejä. Monet historioitsijat ovatkin pitäneet Saksalle langetettuja kovia rangaistuksia yhtenä keskeisenä selityksenä Hitlerin valtaannousuun ja sitä seuranneeseen uuteen suursotaan. Tätä silmällä pitäen voisi olla järkevää miettiä tarkasti, kuinka taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevien EU(RO)-maiden Saksan johdolla kannattaa kohdella velkakierteessä kärvisteleviä maita, etunenässä Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa.

Ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut taantuma jättivät taloudelliseen ja sosiaaliseen kurimukseen miljoonia leskiä, orpoja, invalideja sekä sodassa katkeroituneita nuoria miehiä. He vaativat yhdessä rintamassa valtiolta hoivaa, mutta saivat kokea ainoastaan karvaan ja nöyryyttävän pettymyksen. Monet Euroopan valtiot päätyivät leikkaamaan julkisia menoja ja palveluita 1920-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosina, sillä finanssiministerit pelkäsivät velkakierrettä kuin ruttoa konsanaan. Seurauksena oli laajojen kansankerrosten radikalisoituminen ja jakaantuminen äärivasemmistoon ja -oikeistoon.

Myös tämän päivän Euroopan talouskriisin keskellä on esitetty varoituksensanoja niistä arvaamattomista seurauksista, jotka turhan rajut ja äkkinäiset leikkaukset julkisella sektorilla saattavat saada aikaan. Vähintäänkin leikkaukset on osattava perustella uskottavasti, sillä taloudellisesti ja sosiaalisesti selkä seinää vasten ajettu ihminen ei hevillä hyväksy nöyryyttäväksi kokemiaan leikkauksia, jos toisten ihmisten, kuten pääomasijoittajien, tilanne ei juuri heikkene.

Mielenkiintoista on niin ikään havaita, että Euroopan valtioista Itävalta, Unkari, Puola ja Saksa kärsivät 1920- ja 30-luvuilla samoista poliittisista ja taloudellisista ongelmista kuin Etelä-Euroopan kriisimaat tänä päivänä. Taloushistorioitsija Derek Aldcroftin mukaan yhteisiä nimittäjiä olivat heikot ja/tai lyhytikäiset hallitukset, suuri valtionvelka, maksuvaikeudet ja tehoton verotusjärjestelmä. Tästä oli seurauksena se, että valtiovallalla ei ollut käytettävissään työkaluja elintärkeiden rakenteellisten muutosten toteuttamiseen. Heikot hallitukset eivät kyenneet myöskään päättämään siitä, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kyvyttömyys vaikeisiin ja epäsuosiota kasvattaviin talouspoliittisiin päätöksiin johti vuosikausia kestäneeseen pattitilaan. 1930-luvun jälkipuoliskolla yksikään näistä maista ei ollut enää parlamentaarinen demokratia.

Itävallan ja Unkarin kohdalla valuuttojen epätasapainoa yritettiin vakauttaa 1920-luvun alussa YK:n edeltäjän, Kansainliiton johtaman kansainvälisen lainaohjelman kautta. Hintana oli se, että nämä kyseiset maat luopuivat väliaikaisesti talouspoliittisesta suvereniteetistaan ja alistuivat Kansainliiton ohjaukseen. Tästä oli valitettavasti seurauksena se, että Itävallan ja Unkarin päättävät elimet vetäytyivät kokonaan vastuusta ja jättivät kiusalliseksi kokemat uudistukset tekemättä. Saksassa valuutan tasapainotusyritykset johtivat puolestaan massatyöttömyyteen. Työttömien lisäksi sadat tuhannet lainanantajat kokivat tulleensa huijatuiksi jäädessään ilman saataviaan. Luottamus demokratian toimivuuteen oli saanut kovan kolauksen.

Tilanne maailmansotien välisessä Iso-Britanniassa ja USA:ssa säilyi vakaampana kuin Manner-Euroopassa. Näillä mailla oli niin ikään vaikeita talousongelmia, mutta pidemmät ja vahvemmat perinteet asioiden hoidosta parlamentaarisen demokratian kautta. Järjestelmä kesti kovankin keinutuksen. Liberaalit ja konservatiivit Britanniassa sekä demokraatit ja republikaanit Yhdysvalloissa säilyttivät asemansa. Diktatuurilla ei jäänyt elintilaa. Demokratian voitto edellytti vahvaa parlamentarismia. Edellyttääkö luottamus demokratiaan luottamusta parlamentarismiin myös tänä päivänä? Mikä tulisi olla parlamentarismin ja suoran (kansalaisia osallistavan) demokratian suhde kriisien keskellä painivassa 2010-luvun Euroopassa?

Näiden kysymysten äärellä toivotan kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää!

Mikko Kohvakka

Liian paljon demokratiaa?

Viimeisen sadan vuoden aikana liberaalinen demokratia on ottanut Euroopassa kolme puhdasta selkävoittoa autoritaarisista ja diktatorisista järjestelmistä. Kolme kertaa sen edustajat ovat tosin joutuneet myös pettymään. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti ”suuren ristiretken”, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta parempi paikka demokraattiselle kehitykselle, päättyneen voittoisasti. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien imperiumit olivat kaatuneet, ja länsimaiset demokratiat saivat sanella rauhanehdot hävinneille. Venäjän keisarikunnan kukistumista ja etenkin sen korvautumista bolsevikkien johtamalla ”huligaanijoukolla” pidettiin vain pienenä kauneusvirheenä muuten eheässä kokonaisuudessa.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tilanne oli tyystin toinen ja euforia tipotiessään. Rajat ylittävä hyperinflaatio ja muut talousvaikeudet massatyöttömyyksineen olivat riehuneet hurrikaani Adolfin ja Beniton lailla. Demokraattisia valtiojärjestelmiä oli kaatunut kuin heinää ja korvautunut diktatuureilla ja muilla harvainvaltaan nojaavilla viritelmillä. Vuoden 1938 lopulla demokratioiksi itseään kutsuvia valtioita oli Euroopassa jäljellä enää Iso-Britannia, Ranska, Pohjoismaat, Beneluxmaat ja Sveitsi. Vuotta myöhemmin maanosa oli jälleen suursodassa.

Hyvin pitkälti samanlainen kehityskulku kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytiin vuonna 1945, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot Yhdysvaltain johdolla piirsivät Euroopan rajat uuteen uskoon. Sitä, että länsimaisten demokratioiden rinnalla sanelupolitiikkaa harrasti myös ”huligaanijoukosta” Neuvostoliitto-nimiseksi supervallaksi kohonnut ei-demokraattinen toimija, pidettiin pienenä, joskin kiusallisena hintana niin kutsuttujen akselivaltojen kukistamisesta. Usko demokratian voittokulkuun oli vahva, ja sen uskottiin raivaavan tieltään sille vastakkaiset arvoasetelmat ennemmin tai myöhemmin.

Liki puoli vuosisataa myöhemmin Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtaessa paljastui, että oikea vastaus oli ”myöhemmin”. Sitä ennen monet ihmiset niin meillä kuin muualla olivat ehtineet tosin veikata vaihtoehtoa: ”ei koskaan”. Suomi muun muassa oli vuonna 1983 jatkanut YYA-sopimusta 20 vuodella eteenpäin. Kylmä sota tarkoitti Euroopassa eräänlaisen poikkeustilan jatkumista. Keskusjohtoinen, vahvaan valtioon, usein jopa vahvaan johtajaan nojaava hallintojärjestelmä kukoisti parlamentarismin ja suoran kansalaisvaikuttamisen kustannuksella. Idän ja lännen välisen vastakkainasettelun voitti reissussa rähjääntynyt ja monia mutkia oikomaan joutunut demokratia.

Kylmän sodan jälkeen kiihtyneen Euroopan yhdentymiskehityksen tiellä ei pitänyt olla mitään esteitä. Sodan haamut olivat viimein takanapäin ja voimavarat voitiin keskittää kasvattamaan rajat ylittävää henkistä ja materiaalista hyvinvointia. Sen, että eurooppalaiseen (talous)unioniin otettiin voimavaroiltaan hyvin erilaisia valtioita, ja että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä sovellettiin jäsenvaltioiden sisällä eri tavoin, katsottiin olevan vain pieni ja merkityksetön ryppy suuressa rakkaustarinassa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jälleen kerran, liki pari vuosikymmentä kestäneen nousukauden jälkeen, maanosamme on moraalisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä. Asiantuntijat ovat jäljittäneet syitä ja syyllisiä verikoiran innokkuudella. Osansa on saanut myös eurooppalainen demokratia. Sitä on sanottu olevan LIIKAA!

Mutta onko vallan keskittäminen, jakautuminen aaa- ja ööö-kerhoihin tai ”häirikkömaiden” yksipuolinen rankaiseminen ratkaisu nyt, kun nationalismi nostaa jälleen kerran päätänsä? Voisiko olla niin, että Euroopassa, niin unionissa kuin sen jäsenvaltioissa, demokratiaa ei sinänsä ole liikaa, vaan se nojaa liikaa edustuksellisuuden varaan. Päätöksenteko on keskittynyt turhan vahvasti ammattipoliitikkojen sekä EU:n, valtioiden ja kuntien virkamiesten, tiivistetysti ilmaisten eliitin käsiin. Kansalaisia ei kuunnella riittävästi, ja edustuksellista demokratiaa tukevat suoran (osallistavan) demokratian muodot jäävät ruohonjuuritasolla lähes tyystin hyödyntämättä.

Tästä on seurauksena yleisen uskon rapautuminen demokratiaa kohtaan; haussa on uusi Kekkonen, De Gaulle ja Bismarck, messias joka johdattaisi eksyneet lampaansa Egyptin Tahririn aukiolta luvattuun maahan. Odottavan aika on kuitenkin usein pitkä. Savupiipusta tupruttavaa valkoista savua odotellessa kukin meistä voisi tykönänsä miettiä, että mitä voisimme tehdä naapurimme, taloyhtiömme, kaupunginosamme ja asuinkuntamme hyväksi. Vastaavasti kunnanisät ja -äidit voisivat pohtia, miten ulkomailla hyödynnetyt suoran ja osallistavan demokratian vaikutuskeinot, kuten ”kansalaiskeskustelupäivät” tai "kansalaisraadit” soveltuisivat esimerkiksi täällä käytävään keskusteluun erilaisista energiamuodoista ja niihin liittyvistä kustannuksista.

Tai ainahan voimme pistää hanskat tiskiin ja toivoa, että eteläamerikkalaisten Mayojen ennustus ensi vuonna tapahtuvasta maailmanlopusta pitää sittenkin kutinsa.

Mikko Kohvakka