Tarinat elävöittävät eteläkarjalaisuutta

Tarinat ovat ikivanha tapa kertoa siitä, mikä on yhteistä ja jaettua. Tarinoiden avulla jäsennetään, uusitaan ja siirretään kollektiivista identiteettiä sukupolvilta toisille. Niiden käyttö on luonnollinen tapa ymmärtää sekä selittää elämää. Tarinat koskettavat ja auttavat oivaltamaan. Tarinoiden kautta ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet mennyttä ja tulevaa. Paikkojen ja ihmisten muuttuessa tarinat pysyvät.

Etelä-Karjala-instituutin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa kerätään, dokumentoidaan ja analysoidaan eteläkarjalaista ja karjalaista kulttuuriperintöä. Keräämme Etelä-Karjalan paikkoihin liittyviä tarinoita. Tarinoiden avulla on mahdollista hahmottaa eteläkarjalaista identiteettiä sekä sitä mitkä paikat ja kertomukset luovat maakunnalle sen omat erityispiirteensä. Tarinat nostavat esille mielenkiintoisia kohteita ja ne mahdollistavat uusien asioiden löytämisen omasta tutusta elinympäristöstä. Hankkeen tavoitteena on tallentaa erityisesti maaseudun kulttuuriperintöä.

Tarinoiden myötä Etelä-Karjalaa voidaan myös esitellä muille. Tarinat avaavat alueelle tuleville matkailijoille karjalaisuutta sekä eteläkarjalaista kulttuuria. Matkailuyrittäjät voivat tarinoiden kautta löytää tuoreita tapoja kertoa tuotteestaan. Tarinoiden myötä matkailijalle avautuu uusia näkökulmia paikalliseen elämään ja kulttuuriin. Luomalla sisältöjä tarinat edistävät kulttuurimatkailua.

Jos sinulla on jokin eteläkarjalaiseen paikkaan liittyvä tarina, voit kertoa siitä meille. Tarina voi olla vanha tai uusi, omakohtainen kokemus tai joltain kuultu kertomus mielenkiintoisesta paikasta. Kiinnostuksen kohteena ovat kaikenikäisten ihmisten kertomukset.

Hyvä tarina kertoo mielenkiintoisen tapahtuman, joka on sattunut jossain tietyssä paikassa Etelä-Karjalassa. Tarina voi olla esimerkiksi jokin muisto Saimaan rannalta, hauska sattumus kylältäsi, kertomus lapsuuden leikkipaikalta tai muuten vaan mukava hetki, johon liittyy paikan tunnelma. Meitä kiinnostavat myös ruokaan liittyvät tarinat ja tunnettuun historialliseen tai nykypäivän henkilöön liittyvät tapahtumat. Tällaisia paikan henkeen liittyviä pieniä tai suuria kertomuksia etsimme.

Voit lähettää tarinasi sähköpostitse osoitteeseen heini.kahkonen(ät)lut.fi tai postitse Heini Kähkönen, Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, PL 20, 53851 Lappeenranta. Tarinat voi lähettää nimettöminä tai nimen kanssa. Lähetä tarinasi meille vuoden 2011 loppuun mennessä. Tarinat kerätään tarinaoppaaksi, joka julkaistaan kesällä 2012.

Lisätietoja:
Heini Kähkönen, puh. 040 684 3963, heini.kahkonen(ät)lut.fi
Kristiina Korjonen-Kuusipuro, puh. 040 357 86 95, korjonen(ät)lut.fi
http://www.lut.fi/fi/eki/culture/projects/maaseudunmerkkipaalut/Sivut/Default.aspx

Samaa seittiä kutomaan

Olin eilen puhumassa Hämeen taideviikoilla kuvataiteilijoille suunnatussa INTO-vertaisfoorumissa. Kerroin kuulijoille VISTA-hankkeen tuloksista ja tulin maininneeksi, että kulttuuriantropologina olen suhtautunut visuaalisen alan taiteilijoihin kuin johonkin uuteen ”heimoon”. Tämä herätti kuulijoissa hieman hilpeyttä, mutta tavallaan se on totta. Kun olen hankkeen aikana haastatellut taiteilijoita ja keskustellut heidän kanssaan, kuinka tarkkana omien asenteiden ja käsitysten kanssa tutkimusta tehdessä on oltava. Itseä on tarkkailtava tutkimusta tehdessä koko ajan, jotta asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopputulokseen.

Tätä minulle uutta heimoa on ollut antoisa tutkia ja olen oppinut paljon. Olen myös saanut omin silmin nähdä kuinka suuria väliinputoajia useat visuaalisen alan ammattitaiteilijat ovat yhteiskunnassa. Ympäröivä yhteisö ei aina ymmärrä, että taiteen tekeminen on ammatti siinä missä insinööri, putkimies tai postinjakaja. Stereotyyppisesti taiteilijaa pidetään ihmisenä, joka omasta luomisen pakostaan luo teoksiaan eikä tarvitse rahaa elääkseen. Taiteilija elää oravanpyörässä, jossa taiteen tekemisellä ja sen myymisellä ei elä ja elääkseen on tehtävä muita hommia. Kaikki muuhun työhön käytetty aika (vaikka työ itsessään olisikin mielekästä) on pois taiteen tekemisestä ja kuitenkin vain taidetta tekemällä taiteilija ansaitsee kannuksensa taiteen kentällä.

Taiteilijat tekevät töitä usein yksin ja heidän ammatillinen verkostonsa voi jäädä entisten opiskelukavereiden varaan. Verkostoituminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta taiteilijoiden ääni kuuluisi kauemmas, sillä massasta syntyy voimaa. VISTA-hanke on selvittänyt visuaalisten taiteilijoiden verkostoitumistarvetta Kaakkois-Suomessa. Verkostoitumisen rakenteet ovat kunnossa: alueelta löytyy kolme taiteilijaseuraa, korutaiteen ja taidekäsityön yhdistykset sekä kaksi valokuvakeskusta. Lisäksi alueella on alan koulutusta ja kolme taidemuseota, jotka omalla työllään tukevat paikallisia taiteilijoita. Verkosto ei kuitenkaan pyöri pelkkien rakenteiden varassa, vaan se tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät siitä toimivan. Ammattitaiteilijoita alueella on noin 150. Aktiivisista ihmisistä on silti pulaa, sillä tekemisellä on usein taipumusta kasaantua muutamille henkilöille ja pitkässä juoksussa he uupuvat. Jos verkoston toiminnalla halutaan nähdä tuloksia, vapaamatkustajia ei voida sallia. Siksi olisikin tärkeätä, että kaakon kulman visuaalisten alojen ammattitaiteilijat päättäisivät puhaltaa yhteen hiileen. Heidän olisi tehtävä tietoinen päätös siitä, että nyt unohdetaan taiteenlajien väliset erot, keskinäinen kilpailu ja mahdolliset vanhat henkilökohtaiset kaunat. Olisi toimittava päämäärä kirkkaana mielessä ja voitettava eteen tulevat esteet yhteisesti toimimalla. Totta kai verkosto tarvitsee rahaa, sillä verkoston pyörittämiseen tarvitaan vähintään yksi ihminen. Toimitusjohtaja Kira Sjöberg sanoikin eilisessä seminaarissa osuvasti, että raha on kulttuurialalla toimivan suurin ongelma ja samalla suuri vahvuus, sillä missään ei saada niin pienellä rahalla aikaan niin suuria asioita. Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan Taidelinkki-hanke on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka pienelläkin panostuksella voidaan saada paljon aikaan, kun tekijään luotetaan. Rahaa tuntuu löytyvän, kun aktiivisesti tehdään eikä vain voivotella rahan puutetta.

Eilisessä seminaarissa ei voivoteltu. Siellä hehkui hyvä henki ja naurukin oli herkässä. Erittäin hyvältä tuntui, kun esitelmäni jälkeen joku kysyi, missä Hämeessä olisi tällainen instituutti, joka paikallisesti tutkisi näitä asioita. Huomasin taas, että kyllä sitä tutkimustakin tarvitaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

korjonen(ät)lut.fi