Viimeisen sadan vuoden aikana liberaalinen demokratia on ottanut Euroopassa kolme puhdasta selkävoittoa autoritaarisista ja diktatorisista järjestelmistä. Kolme kertaa sen edustajat ovat tosin joutuneet myös pettymään. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti ”suuren ristiretken”, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta parempi paikka demokraattiselle kehitykselle, päättyneen voittoisasti. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien imperiumit olivat kaatuneet, ja länsimaiset demokratiat saivat sanella rauhanehdot hävinneille. Venäjän keisarikunnan kukistumista ja etenkin sen korvautumista bolsevikkien johtamalla ”huligaanijoukolla” pidettiin vain pienenä kauneusvirheenä muuten eheässä kokonaisuudessa.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tilanne oli tyystin toinen ja euforia tipotiessään. Rajat ylittävä hyperinflaatio ja muut talousvaikeudet massatyöttömyyksineen olivat riehuneet hurrikaani Adolfin ja Beniton lailla. Demokraattisia valtiojärjestelmiä oli kaatunut kuin heinää ja korvautunut diktatuureilla ja muilla harvainvaltaan nojaavilla viritelmillä. Vuoden 1938 lopulla demokratioiksi itseään kutsuvia valtioita oli Euroopassa jäljellä enää Iso-Britannia, Ranska, Pohjoismaat, Beneluxmaat ja Sveitsi. Vuotta myöhemmin maanosa oli jälleen suursodassa.
Hyvin pitkälti samanlainen kehityskulku kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytiin vuonna 1945, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot Yhdysvaltain johdolla piirsivät Euroopan rajat uuteen uskoon. Sitä, että länsimaisten demokratioiden rinnalla sanelupolitiikkaa harrasti myös ”huligaanijoukosta” Neuvostoliitto-nimiseksi supervallaksi kohonnut ei-demokraattinen toimija, pidettiin pienenä, joskin kiusallisena hintana niin kutsuttujen akselivaltojen kukistamisesta. Usko demokratian voittokulkuun oli vahva, ja sen uskottiin raivaavan tieltään sille vastakkaiset arvoasetelmat ennemmin tai myöhemmin.
Liki puoli vuosisataa myöhemmin Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtaessa paljastui, että oikea vastaus oli ”myöhemmin”. Sitä ennen monet ihmiset niin meillä kuin muualla olivat ehtineet tosin veikata vaihtoehtoa: ”ei koskaan”. Suomi muun muassa oli vuonna 1983 jatkanut YYA-sopimusta 20 vuodella eteenpäin. Kylmä sota tarkoitti Euroopassa eräänlaisen poikkeustilan jatkumista. Keskusjohtoinen, vahvaan valtioon, usein jopa vahvaan johtajaan nojaava hallintojärjestelmä kukoisti parlamentarismin ja suoran kansalaisvaikuttamisen kustannuksella. Idän ja lännen välisen vastakkainasettelun voitti reissussa rähjääntynyt ja monia mutkia oikomaan joutunut demokratia.
Kylmän sodan jälkeen kiihtyneen Euroopan yhdentymiskehityksen tiellä ei pitänyt olla mitään esteitä. Sodan haamut olivat viimein takanapäin ja voimavarat voitiin keskittää kasvattamaan rajat ylittävää henkistä ja materiaalista hyvinvointia. Sen, että eurooppalaiseen (talous)unioniin otettiin voimavaroiltaan hyvin erilaisia valtioita, ja että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä sovellettiin jäsenvaltioiden sisällä eri tavoin, katsottiin olevan vain pieni ja merkityksetön ryppy suuressa rakkaustarinassa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jälleen kerran, liki pari vuosikymmentä kestäneen nousukauden jälkeen, maanosamme on moraalisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä. Asiantuntijat ovat jäljittäneet syitä ja syyllisiä verikoiran innokkuudella. Osansa on saanut myös eurooppalainen demokratia. Sitä on sanottu olevan LIIKAA!
Mutta onko vallan keskittäminen, jakautuminen aaa- ja ööö-kerhoihin tai ”häirikkömaiden” yksipuolinen rankaiseminen ratkaisu nyt, kun nationalismi nostaa jälleen kerran päätänsä? Voisiko olla niin, että Euroopassa, niin unionissa kuin sen jäsenvaltioissa, demokratiaa ei sinänsä ole liikaa, vaan se nojaa liikaa edustuksellisuuden varaan. Päätöksenteko on keskittynyt turhan vahvasti ammattipoliitikkojen sekä EU:n, valtioiden ja kuntien virkamiesten, tiivistetysti ilmaisten eliitin käsiin. Kansalaisia ei kuunnella riittävästi, ja edustuksellista demokratiaa tukevat suoran (osallistavan) demokratian muodot jäävät ruohonjuuritasolla lähes tyystin hyödyntämättä.
Tästä on seurauksena yleisen uskon rapautuminen demokratiaa kohtaan; haussa on uusi Kekkonen, De Gaulle ja Bismarck, messias joka johdattaisi eksyneet lampaansa Egyptin Tahririn aukiolta luvattuun maahan. Odottavan aika on kuitenkin usein pitkä. Savupiipusta tupruttavaa valkoista savua odotellessa kukin meistä voisi tykönänsä miettiä, että mitä voisimme tehdä naapurimme, taloyhtiömme, kaupunginosamme ja asuinkuntamme hyväksi. Vastaavasti kunnanisät ja -äidit voisivat pohtia, miten ulkomailla hyödynnetyt suoran ja osallistavan demokratian vaikutuskeinot, kuten ”kansalaiskeskustelupäivät” tai "kansalaisraadit” soveltuisivat esimerkiksi täällä käytävään keskusteluun erilaisista energiamuodoista ja niihin liittyvistä kustannuksista.
Tai ainahan voimme pistää hanskat tiskiin ja toivoa, että eteläamerikkalaisten Mayojen ennustus ensi vuonna tapahtuvasta maailmanlopusta pitää sittenkin kutinsa.
Mikko Kohvakka
