Hilirimpsis ja muita naismaisia letkautuksia miehen suusta

Niin se vaan voi yksi sana herättää suurta hämmennystä pienessä yhteisössä. Tämän sain kokea tänään naispuolisten kollegojeni taholta, kun he kummastelivat käyttämääni huudahdusta Hilirimpsis. Ei kuulemma hevin sovellu tällaisen (muka) karskin heebon sanavarastoon. Pysähdyin miettimään kyseistä episodia hieman tarkemmin. Pienen googlettamisen, joka antaa aina yhtä luotettavan kuvan vallitsevista käytännöistä, jälkeen havaitsin, että totta tosiaan: termiähän käyttää pääasiassa naiset ja nuoret tytöt kuvatessaan ihanaa (taas yksi sana, joka ei sovi miehen suuhun) arkeaan. Itse en kyllä hoksannut kytkeä Hilirimpsistä mihinkään sukupuolikoodistoon ja -normistoon. Tapanani on vähän väliä laukoa ”mielipiteitä” sen kummemmin miettimättä, ja käyttämäni Hilirimpsis nyt sattui tulemaan vain ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä hyvin olisin voinut käyttää nuoremman - ja vähän vanhemmankin - miesväen palvoman sankarin, Super-Hessun, huudahdusta: Heissulivei. Olisiko tämä ollut jollain tavalla tavanomaisempaa tai maskuliinisempaa, ja joka ei olisi herättänyt vastaavanlaista huomiota?

Tasa-arvosta kohkataan harva se päivä ja perinteiset mies-nais -roolit menettävät merkitystään. On sosiaalisesti yhä hyväksyttävämpää puhua mieshoitajista ja -lastentarhanopettajista tai naissotilaista ja -poliiseista. Mutta miten on heidän kielenkäyttönsä laita. Tuovatko miehet oman puhetapansa tarhoihin ja naiset kasarmeihin, vai sosiaalistetaanko, eli ohjataanko, heidät enemmistön tavoille joko tietoisesti tai tiedostamatta? Käytänkö minä sanaa Hilirimpsis sen vuoksi, että olen joutunut, anteeksi siis päässyt, tekemään työtä viimeisen kuuden vuoden ajan työyhteisössä, jossa nais-mies -suhdeluku on 8-2? Ja miksi terveydenhoitaja kysyy minulta aina empaattisella äänellä, kuinka oikein jaksan naisvaltaisessa, pinkinpunaisessa työporukassa? Mitä tähän sanovat Konstaapeli-Kaisa ja Kersantti-Karoliina?

Mikko Kohvakka

Etelä-Karjala-instituutti 

Tuulivoimakeskustelussa tarvitaan uusia tuulia

Miltä tuntuu, jos sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi änkyräksi? Tuskin kovin mieltä ylentävältä. Loukkaantumisen tunne lienee tuttua jo Suomessakin tuulivoimahankkeen vastustajille, kun vastustusta selitetään NIMBY-teorialla. NIMBY-teorian (not in my backyard) mukaan suhtautuminen tuulivoimaan on periaatteessa myönteistä, mutta omaan lähipiiriin tuulivoimaloita ei haluta missään muodossa. Vastustajat nähdään siis itsekkäinä tyyppeinä, jotka ovat valmiita nauttimaan yhteisestä hyödystä, kunhan joku muu kärsii energiantuotantomuodon ympäristöhaitoista.

Tuulivoiman kannattajien näkökulmasta tuulivoima on puhdasta ja uusiutuvaa energiaa, jolla on positiivinen kaiku. Käytännössä ja paikallisesti tuulivoiman rakennushankkeet kohtaavat vastustusta ja viivytyksiä, jotka tulevat yllätyksenä suunnittelijoille, joilla on lähtötietona vain se yleinen hyväksyntä tuulivoiman lisärakentamista kohtaan. Nimby on selityksenä kuitenkin todennäköisesti liian yksinkertainen kuva todellisuudesta, erityisesti ainoana selityksenä. Tätä mieltä on ainakin uusiutuvan energian hyväksyttävyyttä kolmella vuosikymmenellä tutkinut Maarten Wolsink.

Päästäisiinkö parempaan lopputulokseen, jos tuulivoiman vastustajia ei pidettäisikään tietämättöminä; jospa he ovatkin oikeassa? Vastustajilla voi olla paljonkin hankittua tietoa tuulivoimasta, varsinkin suunnittelualueesta ja sen ympäristöstä. Vain paikallisilla ihmisillä on oikea oma näkemys omasta ympäristöstään. Kannattaisiko mieluummin hyväksyä, että tuulivoimahankkeisiin liittyvään keskusteluun kuuluu erilaisista syistä syntyvä vastustus? Tuulivoimarakentamisella on uuden teknologian asema Suomessa, joten kokemusta ei ole vielä tarpeeksi ympäristövaikutuksiin liittyvistä asenteista ja ihmisten sietämisen rajoista. Eikö silloin ole viisautta kuunnella, tutkia ja yrittää ymmärtää, miten paikallinen hyväksyntä tuulivoiman ympäristövaikutuksia kohtaan täällä muodostuu? Tätä ratkoo osaltaan Etelä-Karjala-instituutin hanke ”Millä tuulella tuulivoimasta?”

Sari Janhunen