Historian yksi keskeisimmistä opetuksista on se, että menneisyyteen ei ole paluuta. Tämä varsin aukottomasti todistettu fakta pätee myös yliopistoihimme. Tästä huolimatta monet tutkijat haikailevat takaisin ”vanhoihin hyviin aikoihin” ennen länsimaisen yliopistolaitoksen ”rappiotilaa”; aikaan, jolloin ei ollut suunnitteluvaltaisuutta, markkinointihybristä, ilmat keuhkoista lyövää hallinnollista kontrollia tai yhteisöllisyyden rikkovaa tieteen eriytymistä ja urasuuntautuneisuutta. Nostalgiaan taipuvaiset muistelevat kaiholla aikaa, jolloin yliopisto oli kompaktin sympaattinen, helposti haltuun otettava kokonaisuus; organisaatio, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa kaikki tervehtivät toisiaan. Tällaisessa yliopistossa oli romantikkojen mielestä iloa, älyllisyyttä ja vilpittömyyttä.
Saksalaisen filosofin Klaus Heinrichin mukaan yliopisto on hengellisesti surkastunut, se on joutunut luopumaan ”eroottisuudestaan”. Sitä ei vihata eikä liioin rakasteta. (Post-)Moderni yliopisto ei herätä intohimoja. Siitä on tullut projektimylly, jossa – jos ei nyt tylsät, niin ainakin tylsistyneet – tutkijat suunnittelevat ja toteuttavat omissa pienehköissä suljetuissa tutkimusryhmissään helposti mitattavissa olevia, mutta samalla hengettömiä, projektejaan täyttämään suunnittelun, tehokkuuden ja tulosjohtamisen kriteerit. Tällaisesta ”de-erotisoituneesta” toiminnasta puuttuvat mieltä stimuloivat signaalit. Kiire ja suunnitelmallisuus eivät mahdollista monipuolisista näkö- ja kuulohavaintojen kavalkadia tai positiivista kokemusta luovia mielikuvia synnyttävistä lukemattomista tuoksuista.
Täytyy kuitenkin muistaa, että nykyiseen tilanteeseen johtanut kehityskulku on looginen seuraus teknologiseen vallankumoukseen kytkeytyvästä tiedon lisääntymisestä. Jotta kaaos olisi ylipäätään jotenkin hallittavissa, tiedon hallintaan tarvitaan byrokratiaa, erikoistumista ja jakautumista ”meihin sekä ”muihin”. Tästä on valitettavasti ollut seurauksena yliopiston ”heimoutuminen”, kuten yksi kansainvälisesti tunnetuimmista korkeakoulututkijoista, Tony Becher, yliopiston pirstoutumista kuvaa. Erilaisista tieteenaloista, oppiaineista ja tutkimusryhmistä koostuvat akateemiset heimot vartioivat omaa reviiriään ja toimintatapojaan mustasukkaisesti. Kilpailijaksi koetun tunkeutujan saapuminen yksittäisen heimon alueelle johtaa usein väistämättä menneen ajan kylätappeluita muistuttavaan kärhämöintiin.
Suomessa kylätappeluita harjoitettiin etenkin Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa. Aihetta tutkineen Elina Haavio-Mannilan mukaan kylätappeluiden voidaan katsoa lisänneen kylän yhteishenkeä ja ryhmän kiinteyttä sekä toimineen kylän sisäisen avioliittojärjestelmän dynaamisen tasapainon säilyttäjänä. Suomessa tiiviin ja suljetun eroottissävytteisen ryhmädynamiikan negatiivinen ilmentymä on 36 harvinaisesta perinnöllisestä taudista koostuva tautiperintö, joka selittyy nimenomaan pitkään jatkuneella eristäytyneisyydellä. Tässä mielessä poikki- ja monitieteisyys sekä yliopistojen kansainvälistymiskehitys ovat mitä tervetulleimpia ilmentymiä.
Kunhan opimme rohkeasti tutustumaan naapurissa vaikuttavan tieteenalan tai tutkimusryhmän toimintaan ja otamme ulkomaalaiset tutkijat aidosti osaksi arkeamme, sanan laajassa merkityksessä, niin on käytännössä väistämätöntä, että ”erotisoituminen” tekee viimeistään tuolloin Klaus Heinrichin peräänkuuluttaman paluun tieteeseen.
Mikko Kohvakka
