Otsikko lupaa liikoja. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus käsitellä kattavasti viime kuukausina kuumana käynyttä mediakeskustelua suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuudesta (tai sen puutteesta). Nostan esille vain yhden seikan, joka kaipaa mielestäni oikaisua. Otan seuraavassa kantaa väitteeseen, jonka mukaan media on alkanut käsitellä monikulttuurisuutta aiempaa kielteisemmässä valossa.
Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.
Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.
Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.
Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.
Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.
Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.
Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.
Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.
Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto
*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen
Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.
Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.
Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.
Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.
Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.
Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.
Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.
Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.
Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto
*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen
