Oikeuksista, velvollisuuksista ja kohtuudesta

Suomessa monet keskeisimmistä velvollisuuksista ovat kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion peruja, ja niissä on huokunut pyrkimys suomalaisuudeksi nimitetyn yhteisöllisyyden vaalimiseen. Vuonna 1809 Venäjän helmaan siirtynyt Suomen suuriruhtinaskunta sai oman keskushallinnon, joka keräsi alueen verotulot yksinomaan Suomen omiin tarpeisiin. Tätä ”valtiojohtoista” verotusta vahvisti Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädetty progressiivinen tulo- ja varallisuusverolaki. Verovelvollisuuden lisäksi suomalaisuutta vahvistettiin myös oppivelvollisuuslain (1921) ja pysyvän asevelvollisuuslain (1922) kautta.

Edellä mainitut velvollisuudet olivat myös alueelliseen tasaamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Kansalainen oli velvollinen maksamaan tuloihin suhteutetut veronsa, asuipa hän sitten Helsingin hienostoalueella tai Lapissa vaivaiskoivujen ympäröimänä. Oppivelvollisuus ulotti vuosikymmenten saatossa kouluverkon ympäri laajaa valtakuntaa, tuoden sen viimeisimpänä Tunturi-Lapin syrjäkyliin 1950-luvulla. Oppivelvollisuutta myös muutettiin vähitellen tasa-arvoisempaan suuntaan, jolloin varallisuus ei enää säädellyt mahdollisuutta kivuta koulutushierarkiassa ylemmäs. Asevelvollisuuslaki saattoi varallisuuteen katsomatta miespuolisen ikäluokan vielä kerran yhteen ja enemmän tai vähemmän samalle viivalle. Vastaavasti puolustusdoktriini nimettiin 1960-luvulta lähtien koko maan kattavaksi aluepuolustukseksi. Vuosien 1931 ja 1959 siviilipalveluslait avasivat myös aseistakieltäytyjille – hyvin pitkään ohdakkeisen mutta pikku hiljaa tasaantuneen – polun täyttää kansalaisvelvollisuutensa turvallisuuspolitiikan saralla. Viime kädessä alueellis-sosiaalinen eheys, yhteiskuntarauha ja aktiivinen kansalaisuus pyrittiin siis takaamaan ulottamalla sosiaalinen ja materiaalinen turvallisuusverkko ympäri valtakunnan ja koskemaan sen kaikkia kansalaisia.

Nyt, niin kutsutulla globalisaation aikakaudella keskustelussa päähuomion ovat vallanneet oikeudet. Globaaleilla markkinoilla toimivilla monikansallisilla yrityksillä sekä varakkaimmilla kansalaisilla on lain suoma oikeus harjoittaa verosuunnittelua ja siirtää varallisuuttaan sinne päin maailmaa, missä se on veroteknisesti edullisinta. Oppivelvollisuuden yhteydessä puhutaan yhä useammin pakkojen poistamisesta ja valinnaisuuden lisäämisestä. Uusi kuningas ei ole mikään kollektiivi, vaan luova, kansainvälinen ja innovatiivinen yksilö, jonka toimintaa ei sovi rajoitettavan kansallisen lainsäädännön voimin. Tällaista vapaata yksilöä ei pidä myöskään velvoittaa ase- tai siviilipalvelukseen, tuohon vielä henkitoreissaan olevaan kansallisen velvollisuusyhteiskunnan viimeiseen linnakkeeseen. Päinvastoin, kansalaisia laajalla rintamalla yhteen kokoava järjestelmä on yksilövapautta korostavien mielestä korvattava yhteiskunnasta eriytyneemmällä ammattilaisista koostuvalla ja huipputeknologiaan nojaavalla pienellä asejoukolla, jonka toiminnan mittakaava on kansallisen sijasta kansainvälisessä.

Velvollisuusyhteiskunnan pahimmat ilmenemismuodot ovat tulleet esille nationalistisissa diktatuureissa. Toisaalta puhtaalla yksilönvapaudella ratsastava oikeusyhteiskunta ei ole välttämättä yhtään sen oikeudenmukaisempi. Ääripäiden aikakaudella olisikin hyvä pysähtyä miettimään sitä, kuinka saattaa oikeudet ja velvollisuudet sellaiseen tasapainoon, että ne tuottavat turvallisuutta ja hyvinvointia mahdollisimman laajalle kansanjoukolla - eikä vain Suomessa vaan myös globaalissa mittakaavassa. Tässä pohdinnassa yksi avainsanoista on kohtuus.  

Mikko Kohvakka

”Meitä uhkaa komeetta, jonka nimi on globaali vesikriisi”

Posti toi muutama viikko sitten yllätyspaketissa arvosteltavaksi Maude Barlowin kirjan Veden varassa – Globaali kamppailu oikeudesta veteen. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2007 nimellä Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water. Nyt teos on suomennettu osana Maan ystävät ry:n Globaali vesikriisi -viestintähanketta. Maude Barlow on kanadalainen tietokirjailija, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ”vesisoturi”. Hän on puolustanut ihmisten vesioikeuksia jo pitkään ja hänelle on myönnetty 11 kunniatohtorin arvoa.

Veden varassa on ahdistava kirja. Kirja alkaa sitaatilla ”Yhtäkkiä onkin täysin selvää: maailmasta loppuu puhdas vesi”.  Kirjan alussa Barlow nostaa esille vesikamppailun kaksinapaisuuden: Yhdellä puolella ovat voimakkaat yksityiset intressit, ylikansalliset vesi- ja ruokayhtiöt, useat ensimmäisen maailman hallitukset ja suuret kansainväliset instituutiot. Toisella puolella on suuri maailmanlaajuinen vesioikeudenmukaisuuden liike, joka koostuu erilaisista ruohonjuuritason yhteisöistä, jotka taistelevat paikallisten vesilähteiden puolesta. Tästä näkökulmasta oma puoli on helppo valita – kukapa ei asettuisi pienen ihmisen puolelle. Kun lukija on puolensa valinnut, teos esittelee kolme skenaariota katastrofiin. Makea vesi on loppumassa, yhä useammat ihmiset elävät ilman puhdasta vettä ja voimallinen vesikartelli on ilmestynyt valvomaan veden kaikkia puolia omien voittojensa hyväksi. Käy siis hyvin selväksi, että me ihmiset olemme pilanneet ja tuhlanneet arvokkaimman luonnonvaramme ja kun vesi loppuu, ei elämä ole enää mahdollista. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan luonto lyö lopulta takaisin.

Kirjan alun välittämä kuva on lohduton. Meille runsaiden vesivarojen ääressä eläville suomalaisille akuutti vesikriisi on vaikea ymmärtää, mutta juuri tästä syystä asiaan kannattaa kiinnittää huomiota. Onko meillä varaa olla piittaamatta? Tiedämmekö kuka omistaa tämän arvokkaimman luonnonvaramme? Miksi törsäämme puhdasta vettä vetämällä sitä litroittain alas WC:stä? Miksi emme huolehdi vesistöjemme puhtaudesta vaan vuosi toisensa jälkeen kiistelemme vain siitä kuka on syyllinen vesistöjen huonoon tilaan? Keskustelu on kaavamaista ja toistaa itseään niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Veden varassa -teos esittelee mihin kaikki vesi on joutunut. Pullovesiteollisuus kukoistaa, me ihmiset saastutamme vesistöjä yhä varsin surutta ja pilaamme jatkuvasti makeaa vettä, kun annamme sen valua suolaiseen mereen. Barlow näkee myös korkean teknologian ratkaisut, kuten padot, vesien keinotekoiset siirrot ja suolanpoiston, osana ongelmaa. Hänen mukaansa kalliit teknologiat kärjistävät vesikriisiä ja vahingoittavat ekosysteemejä siellä mihin niitä sijoitetaan. Esimerkiksi suolanpoisto on kallista ja vaatii paljon energiaa. Se saattaa vain lisätä kasvihuonekaasujen määrää ja näin vain kiihdyttää vesikriisiä. Barlow suomii poliittisia johtajia, jotka bisneskiilto silmissään menevät halpaan: he seuraavat nopeiden teknologioiden kikkojen pettäviä lupauksia ja luovuttavat samalla päätöksenteon ylikansallisille yhtiöille.

Kirjan loppu tuo lohtua ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta, sillä vesisoturit levittävät jo sanomaa vesioikeudenmukaisuudesta ja vesidemokratiasta, ja ruohonjuuritaso on alkanut toimia eri maissa, jotta vesikriisin kiertokulku saataisiin poikki. Vaikka vedellä on taloudellisia ulottuvuuksia, meidän on ymmärrettävä, että vesi ei ole kaupallinen hyödyke. Oikeus veteen -sitoumusta ei vielä ole olemassa, mutta Barlowin mukaan se on aate, jonka aika tulee vielä.

Veden varassa -teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on uskollinen omalle tyylilleen, joka voi suomalaiselle lukijalle olla hieman vieras, jopa liian kärjistävä, mutta Barlow perustelee tekstinsä hyvin ja esittää sen tueksi raportteja ja kirjallisuutta. Mikäli lukija haluaa tietää aiheesta lisää, on teoksen lopussa esitelty runsaasti kirjallisuutta. Kirjan suomenkielinen käännös on paikka paikoin kankea: lauseet ovat koukeroisia ja sanavalinnoissa ja sanajärjestyksessä olisi ollut jonkin verran korjaamisen varaa. Käännös paranee alun jälkeen ja arvostan sitä, että teoksen kääntäjä on etsinyt lisätietoa monista kirjan käsitteistä ja lisännyt selventäviä alaviitteitä.

Vaikka minusta Veden varassa kirja on lohdutonta luettavaa, uskon Maude Barlowin sanoihin siitä, ettei kukaan ole liian vähäinen toimiakseen hyvän asian puolesta. ”Tehtävänämme on palauttaa vesi yhteisvarantona sekä Maalle että ihmisille jaettavaksi ja hallinnoitavaksi viisaasti ja kestävällä tavalla mikäli mielimme selviytyä.” Siispä vesisoturiksi mars, mars!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
PS. Lue myös professori Mika Sillanpään kirjoitus Vesi – syy sotia? Suomen Kuvalehden Energiamurros-blogista.

Puhdasta energiaa henkilöauton hinnalla

Suomessa lähes kaikki energia tuotetaan suurissa voimalaitoksissa. Tämä on ollut osaltaan myötävaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen, jossa energiantuotanto on paitsi spatiaalisesti myös psykologisesti etäistä valtaosalle kuluttajista. Eteisen lamppu syttyy katkaisijaa painamalla. Uutistenlukija kertoo päivän tapahtumat ilman, että sohvalta tarvitsee nousta. Ajastettu sauna on valmiiksi kuumana, kun lokakuiset jalkapalloharjoitukset loppuvat. Harva kuitenkaan osaa tarkasti eritellä miten omaan kotiin tuleva sähkö on tuotettu tai paljonko sitä kuluu kodin eri toiminnoissa.

Keskitetty tuotantojärjestelmä nojautuu pääasiassa historiaan ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Suomeen tuotiin – ja tuodaan edelleen – valtavat määrät energiaa. Historian saatossa energian tuotanto ja jakelu on ajautunut suurten, pääosin valtiojohtoisten, yritysten käsiin. 1900-luvun keskeisimmät energiaraaka-aineet ovat varsin luonnollisista syistä vauhdittaneet keskitetyn mallin syntymistä. Kivihiili, öljy ja maakaasu on ollut monessa suhteessa järkevintä muuttaa energiaksi suurissa ja tehokkaissa voimalaitoksissa. Uraanista puhumattakaan. Puujohdannaiset energiaraaka-aineet ovat Suomessa siinä mielessä poikkeus, että niillä on suuri merkitys sekä keskitetyssä että hajautetussa energiantuotannossa.

Ilmastonmuutokseen reagoiminen uusiutuvalla energiantuotannolla avaa mahdollisuuden suureen muutokseen. Tuuli- ja aurinkoenergian pienvoimalat sijoittuvat hintaluokkaan, jossa ei tarvita valtion rahoitusta tai miljoonien lainaa. Vähän käytetyn henkilöauton hinnalla saa oman aurinkosähkövoimalan, joka kykenee kattamaan karkeasti viidenneksen omakotitalon vuosittaisesta sähkönkulutuksesta. Jokaisella henkilöautoinvestointiin kykenevällä ihmisellä on siis mahdollisuus investoida omaan pienenergiantuotantoon. Tärkeässä osassa hajautetun tuotannon murroksessa on uusiutuvien energialähteiden poikkeava luonne. Aurinko, tuuli tai maalämpö eivät ole varastoitavia raaka-aineita, eivätkä ne aiheuta ihmisille haitallisia hiukkaspäästöjä. Ne ovat puhtaita ja kaikkialla läsnä. Tästä syystä uusiutuvan energian pienvoimalat voivat luontevasti integroitua osaksi ihmisten päivittäisiä elinympäristöjä.

Aurinkopaneelien teknologinen kehitys on mennyt viime vuosina huimaa vauhtia eteenpäin. Hinnat ovat laskeneet samalla kun hyötysuhde on hiljalleen hivuttautunut parempaan suuntaan. Aurinkopaneelien etuna on, että ne ovat todella toimintavarmoja, eivätkä ne tarvitse juurikaan huoltoa. Pienet huoltotoimenpiteet liittyvät lähinnä puhdistamiseen. Toiminta on automatisoitua ja paneelit kestävät käytössä jopa 30 vuotta. Tämä tarkoittaa paneeleihin investoineen kotitalouden kannalta sitä, että viidennes kodin sähköstä tulee kolmen vuosikymmenen ajan omalta katolta energialla, joka on paitsi puhdasta myös riippumatonta sähkön yleisestä hintakehityksestä.

Ilmastonmuutos vaatii yhteiskunnalta kokonaisvaltaisia toimia. Olemme hitaassa rakenteellisessa murroksessa kohti kestävämpää tapaa elää ja tuottaa energiaa. Kysymys ei ole kuitenkaan vain energiantuotannon muuttamisesta. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että mitä, miten ja kuinka paljon kulutamme. Nämä kaksi lankaa yhdistämällä pääsemme tärkeään kysymykseen: voisiko ihmisiä lähelle sijoittuva pienenergiantuotanto yhdistettynä älykkäisiin tuotantoa ja kulutusta mittaaviin laitteisiin johtaa tiedostavampaan energia-asenteeseen ja muuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan? Jos ihmisiä lähelle sijoittuvalla energian pientuotannolla on ilmastonmuutoksen kannalta positiivisia kuluttajaan kohdistuvia vaikutuksia, valtiovallan on syytä miettiä tarkasti uusiutuvan energian tuen laajentamista Saksan mallin mukaisesti myös pientuotannon piiriin.

Iiro Grönberg
iiro.gronberg(a)helsinki.fi

Tuulihuulesta takamatkalle – yksi näkökulma suomalaiseen energiakeskustelun historiaan

Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) yhtenä strategisena painopistealana on vihreä energia ja teknologia, joka pitää sisällään uusiutuvat energiavarat (aurinko- ja tuulivoiman), puhtaan hiilen polton ja superturvalliseksi kehutun ydinvoiman. Näiden strategisten valintojen kautta LUT haluaa – Green Campus hengessä – olla eturintamassa ratkaisemassa ekologisia ongelmia ja rakentamassa kestävää maailmaa. Tavoite on ylevä ja mitä kannatettavin. Mutta onko LUT – ja laajemmin ajateltuna suomalainen yliopistolaitos – kuitenkaan soihdunkantaja ja huimapäinen pioneeri uusiutuvia energiavaroja tutkittaessa? Tällainen kysymys nousi väistämättä mieleeni, kun ulotin katseeni menneisyyteen, tarkemmin sanottuna 1980-luvun alkuvuosiin.

1980-luvun alussa suomalainen yhteiskunta oli juuri selvinnyt edellisen vuosikymmenen öljy- ja energiakriisien (1973–74 ja 1979–80) synnyttämästä säikähdyksestä. Useat siihen asti itsestäänselvyyksinä pidetyt fundamentit, kuten jatkuva taloudellinen kasvu ja sen mahdollistanut halpa energia tulivat haastetuiksi. Uusia näkemyksiä toivat esiin erityisesti radikaalin leiman otsaansa saaneet yhteiskuntatieteilijät. He korostivat uusiutuvien energiamuotojen, kuten auringon, tuulen, veden ja puuhakkeen muodostamien niin sanottujen pehmeiden energiapolkujen merkitystä. Nämä sopivan kokoiset monihaaraiset energiapolut muodostaisivat hajautetun energiajärjestelmän, jossa minkään osatekijän merkitys ei ylikorostuisi, eikä mitään niistä ryöstöviljeltäisi. Ne nojaisivat kohtuullisuuteen, monipuolisia ja -arvoisia elämäntyylejä huomioon ottavaan ja paikallista ruohonjuuritason aloitteellisuutta arvostavaan toimintalogiikkaan. Tiivistettynä, monihaaraiset energiapolut loisivat ”pehmeän linjan”, joka syrjäyttäisi tuolloin vallinneen, jatkuvaa voimakasta taloudellista kasvua painottaneen ja keskusjohtoisia energiavaihtoehtoja, etunenässä ydinvoimaa, korostaneen ”kovan linjan”.    

Suomessa kansainvälisiin tieteellisiin auktoriteetteihin, kuten yhdysvaltalaiseen fyysikkoon ja energiatehokkuuden asiantuntijaan Amory Lovinsiin, vedonneet ”pehmoradikaalit” saivat tyrmäävän vastaanoton paitsi valtiovallan ja valtiojohtoisen elinkeinoelämän (etunenässä Neste ja Imatran Voima) edustajilta myös tekniikan alan asiantuntijoiden enemmistön taholta. Tuolloin toisen toimintavuosikymmenensä avannut LUT suhtautui niin ikään hyvin skeptisesti moniin uusiutuviin energialähteisiin, eritoten aurinko- ja tuulivoimaan. Se yhtyi vahvoihin kansallisiin äänenpainoihin, jotka nimittivät tuulivoimaa ”tuulihuuleksi” ja aurinkoenergiaa eksotiikaksi, jota oli realismin nimissä vältettävä tutkimuskohteena. LUT panostikin 1980-luvulla vahvasti ydinvoimaan ja vahvisti sitä kautta entisestään keskusjohtoista Suomea, jota symboloi valtiojohtoinen, muutamaan isoon toimijaan nojannut keskitetty energiapolitiikka. Valintaa on turhaa jälkiviisaasti sen enemmin kritisoida, sillä keskusjohtoisuuden ja ulkomailta tuodun teknologian ja energiaraaka-aineen soveltamisen kulttuuri eli tuolloin hyvin vahvana Suomessa. Valtiojohtoisessa tiede- ja korkeakoulupolitiikassa yksittäisen korkeakoulun oli hyvin vaikeaa (joskaan ei täysin mahdotonta) potkia aisan yli ja erottua joukosta, vaikka se sitä olisi tahtonutkin.

Joka tapauksessa 1980-luvun valinnat tarkoittivat sitä, että muut länsimaat saivat vahvan etumatkan vihreän energian kehittämisessä. Kun suomalaiset yliopistot, LUT etunenässä, ovat viime vuosien aikana heränneet puhumaan ”pehmeitä”, on siitä radikaalius ja uutuuden viehätys kaukana. Vihreästä energiasta on tullut monessa maassa valtavirtaa. Laajalla skaalalla, kuten vaikkapa Iso-Britanniassa, on ollut jo pitkään suuria moni- ja poikkitieteellisiä energiakysymyksiin keskittyneitä tutkimusryhmiä, joilla on perinteitä, resursseja ja tärkeää kriittistä massaa tutkia ja opettaa. Suomi joutuu kirimään kärkeä kiinni takamatkalta kompastuneen Lasse Virenin hengessä. Tähän on syynä paitsi pitkään vallinnut varman päälle pelaamisen kulttuuri, myös tapa pitää energiakysymykset pienen, tekniikan alan ammattilaisista koostuvan piirin yksinoikeutena. Olisiko aika raottaa ovea myös humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille? Tai vaihtoehtoisesti, olisiko ”pehmoilevien” humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden vihdoin aika kovettaa luonteensa ja ottaa oma heille kuuluva (ja kauas näkyvä) paikka energiakysymysten keskiössä?       

Mikko Kohvakka

Monikulttuurisuus on tasa-arvoisten rinnakkaiseloa

Monikulttuurisuus terminä sekä ilmiönä on nostattanut tunteita Lappeenrannan valtuutettujen keskuudessa. Keskustelun yhteydessä monikulttuurisuudelle on esitetty myös erilaisia määritelmiä. Samalla on väitelty siitä, pitäisikö monikulttuurisuutta kaupungin toimin edistää vai padota. Kysymys on jotensakin turha, sillä kulttuurinen moninaisuus on jo täällä. Sen kanssa on vain opittava elämään. Paljon hedelmällisempää onkin kysyä, kuinka suhtaudumme ja reagoimme ympärillämme vaikuttavaan kulttuurien kirjoon. Tässä kysymyksessä poliitikoilla ja poliittisella päätöksenteolla on myös roolinsa.

Monikulttuurisuutta tutkivien piirissä on viime aikoina korostettu näkemystä, jonka mukaan monikulttuurisuus ei tarkoita kulttuurien sekoittumista uudeksi, yhdeksi ja yhtenäiseksi monokulttuuriseksi. Monikulttuurisuus on kulttuurien rauhaisaa rinnakkaiseloa, joita yhdistää toisiinsa eräät demokratian ominaispiirteet, kuten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Toisin sanoen monikulttuurisuudessa nivoutuvat toisiinsa erottautuminen ja yhdistyminen. Vähemmistöjen pakottaminen enemmistön kaltaiseksi johtaa ainoastaan vähemmistöjen vieraantumiseen yhteiskunnasta. Tämä puolestaan lisää levottomuuksien riskiä, joka puolestaan ruokkii enemmistön tunnetta siitä, että oma kulttuuri on uhattuna.

Kuinka tällaisen vaarallisen vihan ja epäluulon kierteen voi pysäyttää? Yhtäältä on tärkeää, että vähemmistöjen edustajat saavat erottautua ja toteuttaa kulttuurilleen ominaisia tapoja ja perinteitä, kunhan ne eivät ole ristiriidassa demokraattista yhteiskuntaa koossapitävien tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden kanssa. Toisaalta erilaisten kulttuurien edustajia on saatettava yhteen yhteiskunnan avainalueilla, kuten asumis-, koulutus-, ja työllisyyskysymyksissä. Tässä korostuvat myös poliitikkojen tekemät päätökset.

Asuntopolitiikassa on tärkeää, että saman kulttuuripiirin edustajat voivat kohdata sekä hakea turvaa ja sosiaalisia verkostoja toisistaan. Tällaista kehitystä on kuitenkin suitsittava siten, että ghettoutumista ei pääse syntymään. Koulutuspolitiikassa yhdistyminen ja erottautuminen toteutuvat, kun korostamme suomen kielen opetuksen keskeisyyttä sekä toisaalta kaikkien oikeutta itseilmaisuun. Työpolitiikassa on tuettava kaikkien etnisten ryhmien työllistymistä, jotta eristäytymisen tunnetta ei pääse syntymään. Tutkimusten mukaan näiden kriteerien täyttyessä on usein seurauksena se, että erilaisten vähemmistöjen edustajat ja erityisesti heidän lapsensa osoittavat tyytyväisyyttään yhteiskuntaan vähintään yhtä patrioottisesti kuin valtaväestö.           

Mikko Kohvakka

Rikastavaa visiointia

Kuka ostaa tuotteitani? Kuinka löytää yhteistyökumppaneita? Miten yhdistää sekä erotella työ- ja vapaa-aika? Tämänkaltaisiin pienyrittäjiä askarruttaviin kysymyksiin kuusi eteläkarjalaista luovan alan toimijaa työsti yhdessä vastauksia Rikastamo-tehovalmennuksessa kevään aikana.

Rikastamo-ryhmiä järjestää valtakunnallinen Luovien alojen verkosto ja niiden tarkoituksena on tarjota tehokasta ja konkreettista valmennusta luoville yrityksille ja yhdistyksille. Etelä-Karjalaan Rikastamo-ryhmän toi Etelä-Karjala-instituutin Kulttuurikutinaa-hanke. Itse toimin ryhmän paikallisena koordinaattorina ja kokoon kasaajana. Ryhmä koottiin avoimen haun kautta siten, että mukana oli useita eri aloja edustettuna, mutta toisaalta kaikilla oli jonkinlainen yhteinen päämäärä ja punainen lanka toiminnassaan. Mukana oli puutarha/elämystila, teatteriyhdistys, majoitus- ja ravintolapalveluja tarjoava kartano, sisustussuunnittelutoimisto, lähiruokamyymälä/kahvila sekä majoituskäyttöön kunnostettu, tyky-palveluja tarjoava vanha raja-asema. 

Ryhmän monialaisuudesta ja maantieteellisistä etäisyyksistä huolimatta jo alusta lähtien oli selvää, että yhteisen sävelen löytymisessä ei ollut ongelmia. Ideat yhteistyön mahdollisuuksista ja toisten sekä oman toiminnan kehittämisestä lähtivät pulppuamaan heti ensimmäisessä tapaamisessa. Yhdessä kouluttajana toimineen Arto Vidgrenin (Intotalo Oy) kanssa rikastamolaiset hioivat muun muassa yrittäjäpolkuaan, markkinointistrategiaa, kumppanuuksia ja tuotekehittelyä. PPY:n eli ”pirun pienen yrittäjän” toiminta purettiin koulutuksessa osiksi minän, yrityksen ja asiakkaiden näkökulmasta. Kaikkien palasten on oltava tasapainossa, jotta kokonaisuus toimii. 

Välimatkat maakunnan sisällä eivät ole suuria ja kontaktit oman paikkakunnan ulkopuolelle avartavat toimintaa uudella tavalla. Tapaamiset järjestettiin vuorotellen kunkin ryhmäläisen toimipaikassa ja näin kaikki pääsivät tutustumaan toistensa toimintaan konkreettisesti. Koulutuspäivien yhteydessä esimerkiksi maisteltiin biisoniburgereita Koitsanlahdella ja ihailtiin Vuoksi-maisemia Neitsytniemen kartanolla. Viimeisessä tapaamisessa todettiin, että nämä yli kuntarajojen ulottuneet uudet kontaktit olivat yksi suurin ryhmässä mukana olon anneista. 

Rikastamoon osallistujilla sekä minulla paikallisena koordinaattorina ei ollut ennen ryhmän alkua tarkkaa kuvaa mitä kaikkea koulutuksen sisältö pitää sisällään. Kouluttaja Arto Vidgren toi meille käyttöön monia selkeitä työvälineitä, joiden avulla koulutuksesta muodostui näin lyhyessä ajassakin antoisa kokonaisuus. Lopputuloksena oli monia uusia visioita ja oman toiminnan tutkailua. Visioiden käytäntöön vientiä ei vielä näin lyhyessä ajassa, muutaman kuukauden koulutusjakson aikana, ehtinyt tapahtua, joten kehityskulut jatkuvat vielä. Itselleni ryhmän koordinaattorina oli antoisaa nähdä jo lyhyessä ajassa tapahtuneet kehityksen suunnat ja visioiden kirkastuminen. 

Etelä-Karjalassa nosteessa olevalla matkailualalla palveluja tuottavat usein erittäin pienet, yhden tai muutaman hengen yritykset. Myös erilaiset yhdistykset tuovat merkittävän osansa palvelutarjontaan. Jotta palvelu-, matkailu- ja kulttuuriala on jatkossa yhtä merkittävä osa Etelä-Karjalan taloudellista kehitystä kuin on kaavailtu, on tärkeää tutkia kuinka pienten toimijoiden tukiverkosto koostuu, miten toiminta kehittyy ja kuinka toimijat verkostoituvat keskenään. Tämä ei onnistu pelkkiä numeroita tutkimalla, sillä pienten toimijoiden tapauksessa liiketoimintaan vaikuttavat hyvin henkilölähtöiset, yksilötason tekijät. Ilman näiden moninaisten polkujen ja jo olemassa olevien voimavarojen tuntemusta uudenlaisen kasvun kehittäminen on vaikeaa.

Heini Kähkönen

heini.kahkonen(ät)lut.fi

Lisätietoa Rikastamoista Luovien alojen verkoston –nettisivuilta.

Imatrankoskesta pecha kuchan ehdoin

Eilen olin vielä pecha kucha -neitsyt, mutta en ole enää. Imatralla ensimmäistä kertaa vietetyn Suomen Suurin Taidekoski -tapahtuman päätti illanvietto Osmos Cosmos -ravintolassa, johon minut oli Juha Iso-Ahon ja Jukka Moilasen ohella kutsuttu puhumaan. Tapahtumaan luonteeseen sopien pohdin Imatrankoskea käyttäen apunani tilan käsitellä. Yhteiskuntatieteissähän tuo tilallinen ajattelu sai alkunsa 1960-luvun lopulla ja yleistyi 1980 luvulla, jolloin puhuttiin jo tilallisesta käänteestä. Tämä tarkoitti sitä, että teoreetikot ja tutkijat huomasivat, miten merkittävä ihmisen ymmärrys ja käsitys itseään ympäröivästä tilasta on.

Pecha kucha pakotti minut puristamaan viestini lyhyeen muotoon, eikä jaarittelulle jäänyt aikaa. Pecha kuchahan on japanilaisten vuosituhannen alussa kehittämä esitysmuoto, jossa esitykset ovat 20 dian ja noin 6 minuutin mittaisia. Jokaisen dian kohdalla on aikaa puhua 20 sekunnin ajan. Kuulostaa helpolle, mutta itse asiassa esityksen valmisteluun saa helposti uppoamaan pari päivää. Loppuaika menee esityksen harjoitteluun, sillä esityksen aikana ei kannata alkaa takkuilemaan; dia vilahtaa ohi hetkessä ja hienot ideat jäävät jakamatta. Onneksi oma ensimmäinen kertani meni suhteellisen sujuvasti ja Imatrankosken tarkastelu Edward Sojan tilan kolmijaon kautta onnistui.

Sojan tilan kolmijaossa ensimmäinen tila tarkoittaa materiaalista havaittavaa ja aistittavaa tilaa. Kun ajatellaan Imatrankoskea se tarkoittaa itse fyysistä koskea, joka on kokenut suuria muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. Imatrankoskihan syntyi 4000–5000 vuotta sitten kun maa kohosi Salpausselän länsipuolella ja Saimaan vesimassat mursivat Salpausselän purkautuen Imatran kohdalla kohti Laatokkaa. Ensimmäinen pysyvä muutos kosken ympäristössä tapahtui vuonna 1893, kun kosken yli rakennettiin silta. Vielä suuremman muutoksen kosken fyysinen tila koki 1920-luvulla, jolloin koski padottiin ja Imatrankosken voimalaitos rakennettiin. Jylhä luonnonmaisema muuttui ihmisen muokkaamaksi teollisuusmaisemaksi.

Tilan kolmijaossa toinen tila on meidän ajatuksissamme syntyvä yksilöllinen tila. Tämä tila syntyy kun me teemme havaintoja ja toimimme ympäristössämme. Imatrankoski voi yksilöllisenä tilana tarkoittaa hyvin eri asioita eri ihmisille ja esimerkiksi turisti kokee kosken eri tavalla kuin voimalaitoksen työntekijä. Ihmisillä on usein toive välittää omaa tilakokemustaan muille. Taiteilijat, joita myös Suomen Suuri Taidekoski tapahtuma toi Imatrankoskelle useampia kymmeniä, välittävät kokemaansa taiteen keinoin. Ehkä kuuluisin Imatrankoskesta maalattu teos on ”Imatrankoski talvella”, jonka Akseli Gallen-Kallelan ikuisti vuonna 1893 ja jota voi ihailla Ateneumin taidemuseossa Helsingissä. Ruokolahtelainen Ismo Aavaharju on puolestaan ikuistanut koskimaiseman kuluvana vuonna legoista. Nykykeinot mahdollistavat yhä nopeamman ja helpomman tilakokemuksen jakamisen. Koskella käyneiden lataamia valokuvia ja videoita löytyy roppakaupalla muun muassa Google Earth ja YouTube -palveluista.

Sojan määrittelemä kolmas tila kytkee fyysiseen ja yksilölliseen tilakokemukseen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ideat ja arvot. Tämä symbolinen tila selittää sen, miksi Imatrankoskikin on suomalaisille paljon muuta kuin pelkkä vesiputous tai yksilölliset kokemukset sen juurella. Koski on osa suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria. Se mainitaan jo Kalevalassa ylitsepääsemättömänä mahtavana koskena jaTopeliuksen vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme-kirjassa yhtenä merkittävänä suomalaismaisema. Symbolinen tila on sidoksissa myös arvoihin, eikä Imatrankoski ole välttynyt arvokeskusteluilta. 1900-luvun alun vahva teollistuminen ja teollisten arvojen nostaminen luontoarvojen edelle mahdollisti kosken kahlitsemisen. Yhä meidän päivinämme ”puhdas” vesivoima nähdään yhteiskunnalle merkittävämpänä kuin vapaasti virtaava koski (näkökulma, jota kyseenalaistettiin Etelä-Karjala-instituutin vuonna 2007 ilmestyneessä ”Koska meillä on koski” raportissa).

On selvää, ettei mikään tila ole ajalle ja muutokselle immuuni. Me usein toivomme, etteivät meille tärkeät paikat muuttuisi. Niinpä me ripustamme vapaana virtaavan Imatrankosken kuvia seinillemme tai käymme katsomassa koskinäytöstä, jossa vesi päästetään vanhaan koskiuomaan näytöksen tavoin. Toisaalta harvassa ovat ne imatralaiset, jotka ovat nähneet vapaan Imatrankosken. Näin ollen suurimmalle osalle kaupunkilaisista padottu koski on se pysyvä tila, johon ei haluta tai ei osata toivoa muutosta.

Pecha kucha -esitykseni lopussa toivoin, että olin pystynyt tuomaan kuulijoille uusia tapoja tarkastella Imatrankoskea tai mitä tahansa heille tärkeää paikkaa. Huh, ehdinpä sanoa lähes kaiken minkä halusin. Kokeilkaa tekin pecha kuchailua, se oli hauska ja opettava kokemus.

Lähteet: Soja, Edward (1996). Thirdspace. Journey to Los Angeles and other real-and-imagined places. Oxford, Blackwell.
Raittila, Raija (2008). Retkellä: lasten ja kaupunkiympäristön kohtaaminen. Jyväskylän yliopisto.
Korjonen-Kuusipuro, Kristiina (2012). Yhteinen Vuoksi. Ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus Vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin. Oulun yliopisto.