Luovuuden mylläreitä

"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?

Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.

Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.

Mediakuvia monikulttuurisesta Suomesta

Otsikko lupaa liikoja. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus käsitellä kattavasti viime kuukausina kuumana käynyttä mediakeskustelua suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuudesta (tai sen puutteesta). Nostan esille vain yhden seikan, joka kaipaa mielestäni oikaisua. Otan seuraavassa kantaa väitteeseen, jonka mukaan media on alkanut käsitellä monikulttuurisuutta aiempaa kielteisemmässä valossa.

Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.

Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.

Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.

Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.

Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.

Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.

Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.

Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.

Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto

*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen