Lappeenranta rajalla

Raja antaa osansa Lappeenrannan henkeen

Lappeenranta on pienehkö vihreä karjalaiskaupunki Saimaan rannalla Venäjän rajalla. Lappeenrannan kaupunkikeskusta sijaitsee vain noin 25 kilometriä valtakunnan rajalta, Pietariin Lappeenrannasta on sama matka kuin Helsinkiin.

Venäjän raja on maantieteellinen pysähdyspaikka, mutta historialliset ja kulttuuriset tekijät ovat muovanneet rajasta myös eräänlaisen mentaalisen pysäkin. Suomen ja Venäjän, ja nykyään myös EU:n ja Venäjän raja, kantaa mukanaan pitkää yhteistä historiaa, jossa on ollut monenlaisia vaiheita. Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää.

Lappeenrannan sijainti rajalla on yksi kaupunkia ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Lappeenrannassa elellään Helsingin ja Pietarin vaikutusalueella, monien eri rajanylityspaikkojen solmukohdassa. Venäjälle johtavat Vainikkala, Nuijamaa ja Saimaan kanava. Lappeenrannan lentokenttä on kansainvälinen, Helsingin ja Pietarin vilkkaat kansainväliset lentokentät ovat vieressä; Eurooppa on lähellä ja muukin maailma helposti saavutettavissa.

Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Lappeenranta sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy Lappeenrannassa vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.

Paikalle henkeä luovat näkyvät elementit, kuten ihmiset, rakennettu ympäristö, luonnonympäristö, ilmasto – mutta mielen tasolla elementtejä on lisää. Paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sanonta Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä. Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta, välittämisestä; paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, että se voi saada hengen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu mielikuviin, tietoihin, tunteisiin ja kokemuksiin.

Lappeenrannan satamassa, jos missä, voidaan puhua myös kollektiivisesta paikan hengestä. Satama edustaa merkityksellistä lappeenrantalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa, hiekkalinna sekä tapahtumia. Iloinen monikielinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Ylväästi kaupungin historiaa huokuva linnoitus seisoo valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä. Satama elää.

Satama on näin katsottuna nykyisen Lappeenrannan sydän, jossa myös matkailija voi aistia paikan hengen. Sataman eloisasta kansainvälisestä ilmapiiristä, leppoisasta tunnelmasta, kauniista kaupunginlahdesta ja muista sataman eri elementeistä muodostuu ”se jonkin”, joka tekee paikasta erityisen. Ihminen kokee paikan hengen, kun hänellä on hyvä suhde senhetkiseen ympäristöönsä.

Lappeenrannan ”se jokin” saa vahvoja vaikutteita rajan läheisyydestä. Alueen asema suhteessa Venäjään tuo pikantin lisänsä paikan henkeen, ja tästä erityispiirteestä paikan henki ammentaa rikkautta, monimuotoisuutta ja omalaatuisuutta.

Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä. Erkki Jokisen kirjassa Näkymätön kaupunki todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.

Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa kaupunkiimme positiivista henkeä.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Etelä-Saimaan Näkökulmassa 30.1.2011.

Luovuuden mylläreitä

"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?

Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.

Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.