Kaikki virtaa

”Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan”, totesi aikoinaan antiikin filosofi Herakleitos. Hän ajatteli, että pysyväisyys on vain näennäinen harha, sillä muutosta tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Työskennellessäni Etelä-Karjala-instituutin rakennemuutosprojektissa viime vuoden ja osan tätä vuotta ajattelin tätä Herakleitoksen lausahdusta usein. Rakennemuutoksesta on tullut pelottava sana. Valtio nimeää vuosittain erityisiä ”äkillisen rakennemuutoksen” alueita, joka tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensimmäinen, nimetyn alueen kannalta hyvä asia on se, että tämä status oikeuttaa valtion lisätukiin. Toinen, imagollisesti ja henkisesti huono asia on se, että äkillisen rakennemuutoksen alueita pidetään joko puhjenneina tai piilevinä kriisialueina.

Rakennemuutos ja kriisi ovatkin rakennemuutoskeskustelussa kietoutuneet yhteen. Seuratessa eteläkarjalaista rakennemuutoskeskustelua, jonka keskiössä on muuttuva metsäteollisuus, en ole kuitenkaan voinut olla pohtimatta, maksimoidaanko keskustelussa kurjuutta tarpeettomasti. Toki rakennemuutoksella, joka näyttäytyy pahimmillaan irtisanomisina ja supistuksina, on äärimmäisen ikäviä vaikutuksia, joihin on syytä kiinnittää huomiota ja ennen kaikkea tarjota tukea. On tärkeää lieventää rakennemuutoksen synkimpiä vaikutuksia, mutta voidaanko niitä kokonaan välttää? Miten? Miten muutoksen tapahtumista voidaan estää muuten kuin keinotekoisella hengittämisellä? Kuinka paljon ylipäätään muutosta (tässä tapauksessa metsäteollisuuden muutosta) on tarpeellista ylipäätään estää, hidastaa tai peruuttaa? Muutoksen vastustaminen on helppoa, mutta vaikeaa sen sijaan on keksiä muutokselle vaihtoehtoja.

Onko rakennemuutos sitten pelottava kriisi, vaiko vain osa jatkuvaa muutosta, jossa kaikki virtaa? Suomessa on jo vuosikausia tehty siirtymää, jossa teollisuuden työpaikkojen suhteellinen osuus pienenee palvelualan työpaikkojen suhteellisen määrän kasvaessa. Metsäteollisuutta tarkastellessa sen rakenteet ovat ”virranneet” jo kauan: monet tehtaat ovat aloittaneet paikallisina pienyrityksinä, jonka jälkeen ne ovat yhdistyneet synnyttäen yhä isompia konserneja ja lopulta nämä konsernit ovat kansainvälistyneet siinä mittakaavassa, että alkujaan paikallisen pikkutehtaan toimintakenttänä on nyt koko maailma.

Sinänsä ei siis pitäisi olla kovin yllättävää, että monia edeltäviä muutoksia seuraavat uudet muutokset. Kaikki muutokset eivät toki ole yhtä miellyttäviä kuin toiset, mutta jokaisesta muutoksesta voi löytää jotakin positiivista. Etelä-Karjalan kannalta positiivista rakennemuutoksessa on se, että se on nostanut esiin uutta osaamista esimerkiksi uusiutuvan energiantuotannon saralta. Tätä osaamista on löytynyt sekä olemassa olevan metsäteollisuusosaamisen sisältä että sen ulkopuolelta. Rakennemuutos on myös opettanut, että vaikka ennakointi on myöhäistä siinä vaiheessa kun tämän päivän muutokset jo tapahtuvat, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautumaan seuraavaan muutokseen. Herakleitos opetti myös, että virta johon astumme, ei ole koskaan kahta kertaa samanlainen. Toivon rakennemuutoksen virran tuovan Etelä-Karjalalle lisää hyviä asioita vuonna 2011.

Rakennemuutoksen kaikki puolet

Rakennemuutos – suuri sana. Suomessa rakennemuutoksella on viitattu viime vuosina pääasiassa metsäteollisuuden toimipaikkojen alasajoihin ja niiden seurauksiin. Metsäteollisuuden alan sisäinen rakennemuutos siis aiheuttaa rakennemuutosta myös paikallisissa elinkeinorakenteissa. Kun yksi pääelinkeino häviää, alkaa kiivas työ tämän tyhjiön täyttämiseksi. Tähän työhön kuuluu olennaisimmin tukitoimien ja muiden resurssien suuntaaminen yritystoiminnan vilkastamiseen ja uhkaavan työttömyyden hoitoon. Rakennemuutos ei kuitenkaan ole vain talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Se on alueelle hetki, jolloin on arvioitava kaikin puolin sekä nykytilaa että tulevaa suuntaa. Kattavasti.

Etelä-Karjala on rakentunut pitkälti metsäteollisuuden ympärille. Ensimmäinen tehdas aloitti maakunnan alueella 1800-luvun lopulla ja Saimaan tarjoamat kuljetusmahdollisuudet sekä Vuoksen tarjoama voima yhdessä houkuttelivat alueelle muitakin. Ajan mittaan alueelle kehittyi kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä metsäteollisuuskeskittymä nykyaikaisine tutkimus- ja kehitysyksiköineen. Pitkän, yli satavuotisen historiansa aikana metsäteollisuus on jättänyt jälkensä eteläkarjalaisten mieliin ja sydämiin. Etelä-Karjala on elänyt ja hengittänyt metsäteollisuutta, joten nyt edessä oleva rakennemuutos on myös yhteiskunnallinen, henkinen ja psykologinen asia. Se on sitä, vaikka eteläkarjalainen metsäteollisuus säilyisi alueella ja muotoutuisi uudenlaiseksi bio- ja älymetsäteollisuudeksi, sillä aika, jolloin sukupolvet toisensa jälkeen kulkivat samoja tehtaanportteja, on joka tapauksessa jäämässä taakse. Niin yritystoiminnasta kuin työskentelystäkin on tullut yhä enemmän projektimaista toimintaa, jossa tarvittava osaaminen ja painopisteet voivat vaihtua tiuhaankin tahtiin.

Rakennemuutostilanteista ja niiden suunnista tarvitaan siten tietoa myös talouden sfäärien ulkopuolelta. Metsäteollisuuden lihavina vuosina maakuntaan on rakentunut kokonaisia metsäteollisuudesta eläviä verkostoja, erityisesti metalliteollisuuteen mutta myös moniin alihankintoihin ja palveluihin. Näiden verkostojen ja organisaatioiden takana on ihmisiä – yksilöitä, jotka joutuvat muutoksessa tavalla tai toisella arvioimaan uudelleen omaa osaamistaan ja omia resurssejaan. Laajuudessaan rakennemuutos onkin pitkälti maakunnan yhteinen asia ja sitä on voitava tarkastella myös kokonaisuuden tasolla. Ei riitä, että voimavaroja suunnataan vain tukitoimiin, yksittäisiin kehittämishankkeisiin ja kriisivalmiuden pystyttämiseen. Rakennemuutosta on katsottava kokonaisuutena ja suhteessa myös muihin samanaikaisiin muutosprosesseihin (esim. väestörakenteet ja kuntarakenteet). Rakennemuutosta on voitava katsoa kokonaisen maakunnan silmin.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Etukäteisvastuuta

Etelä-Karjalassa käydään kuumaa keskustelua metsäteollisuuden rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksista. Muualla Suomessa suljettujen tehtaiden kohtalot herättävät sekä myötätuntoa että huolta. Rakennemuutoksen rytinässä metsäyhtiöitä vaaditaan kantamaan yhteiskuntavastuutaan Suomessa; pitämään suomalaiset tehtaat toiminnassa tai vähintäänkin huolehtimaan, etteivät irtisanonut jää puille paljaille. Tämä metsäteollisuuden yhteiskuntavastuukeskustelu on hyvin tuttua – mutta eikö se keskity liikaa vain vastuullisuuden negatiiviseen puoleen? Siis kaavaan, jossa tapahtuu jotain negatiivista jonka jälkeen sen aiheuttajaa vaaditaan paikkaamaan mahdolliset vahingot.

Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.

Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?

Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi