Vahva identiteetti on heikkona muutoksiin

Etelä-Karjalassa on haikailtu vuosikymmenten ajan vahvan maakuntaidentiteetin perään. Onkin hyvä, että ihmisiä kiinnostavasta asiasta jaksetaan puhua. Mutta mitä vahva identiteetti tarkoittaa? Tätä pitäisi tohtia pohtia hieman tarkemmin. Jyväskylässä ilmestyvä sanomalehti Keskisuomalainen riemuitsi tämän kuun alussa (2.5.) maakunnan vahvalla identiteetillä, johon ulkopuolistenkin on helppo samaistua. Keskisuomen vahvan identiteetin perustana pidetään luontoa, turvallisuutta, vapaa-aikaa ja ystävällisiä ihmisiä. Ei tarvitse olla kovinkaan tarkkaavainen lukija huomatakseen, että nämä piirteet sopivat yksi yhteen ”heikon identiteetin” Etelä-Karjalan ja monen muun maakunnan kanssa. Näillä kriteereillä mitattuna lähestulkoon koko Suomi on vahvan identiteetin aluetta – ja hyvä niin.

Vahvan identiteetin kriteereinä on pidetty myös yksituumaisuutta, paikallisuutta ja perinteitä. Valitettavasti näillä positiivisuutta huokuvilla ilmiöillä on pimeät puolensa, jotka liian usein saavat ylivallan. Yksituumaisuus muuttuu tällöin yhdeksi ”oikeaksi” totuudeksi, paikallisuus vieraan peloksi ja perinteet vaatimuksiksi säilyttää asiat niin kuin ne mukamas ovat aina olleet. Historian professori Jukka Korpelan mukaan (ks. teos Monenkirjava rasismi: Joensuu University Press ,2003) 1800-luvulta ponnistavassa maakuntahengessä on määrittävänä tekijänä syntyperä, joka mystifioidaan. Tällöin esiin nousee helposti ajatus ”valitusta kansasta”, jolla on oikeus – ehkä jopa pyhä velvollisuus – määrittää se mikä on oikea tie, totuus ja elämän sisältö. Korpela nimittääkin maakuntahenkeä erääksi rasismin muodoksi.

Maakuntaliittoja on historian saatossa pidetty maakuntahengen tärkeimpinä vahvistajina ja vaalijoina. ”Heikon identiteetin” Etelä-Karjalassa maakuntaliitolla ei ole koskaan ollut merkittävää yksituumaisuutta vahvistavaa roolia. Tässä se poikkeaa suuresti Pohjois-Karjalasta, jossa maakuntaliitolla on ollut keskeinen asema koottaessa alueen voimia erilaisiin (alue)poliittisiin ponnistuksiin. Toisaalta yhden dominoivan yhdistyksen puuttuminen on antanut Etelä-Karjalassa tilaa muille toimijoille ja lisännyt sitä kautta moniäänisyyttä alueella. Etelä-Karjalan vahvuus saattaa piillä myös tulevaisuudessa sen ”heikossa” identiteetissä, joka mahdollistaa erilaisten ihmisten ja näkemysten esiin nousun. On tärkeää, että Etelä-Karjalaa ja eteläkarjalaisuutta ei määritellä valmiiksi ylhäältä, vaan jokainen täällä asuva ja täällä pistäytyvä ihminen saa vapaasti päättää sen, mitä Etelä-Karjala ja eteläkarjalaisuus hänelle merkitsevät.    

Mikko Kohvakka

Tuulivoimakeskustelun déjà vu

Tuulivoimakeskusteluissa toistuvat usein samat argumentit: tuulivoimarakentaminen on verovarojen tuhlausta, energian tuotto on tehotonta, voitot menevät ulkomaisille sijoittajille, tuulivoimatuotanto häiritsee asutusta, melu häiritsee, välke häiritsee, yövalot häiritsevät. Joku sanoo, että tuulivoima on ympäristöystävällistä energiantuotantoa ja sellaisenaan hyväksyttävää, mutta tätä seuraa usein se kuuluisa ”mutta”. Tuulivoimakeskusteluja lukiessani minulle tuleekin usein déjà vu. Ihan kuin olisin tämän lukenut jossakin ennenkin. Sama tunne tuli myös Yle Etelä-Karjalan verkkosivuilla 25.3.2013 avatusta ”Mikä mättää tuulivoimassa” -keskustelusta. Aihe näyttää kiinnostavan, sillä keskustelu onnistui keräämään runsaasti kommentteja. Tämä jo kertoo siitä, että ihmisillä on tarve kertoa mielipiteensä tuulivoimasta. Mutta miksi keskustelu silti toistaa samoja ongelmia nettikeskustelusta toiseen?

Olisiko jonkun tehtävä jotakin asioiden muuttamiseksi, epäkohtien korjaamiseksi? Ensin olisi kai ymmärrettävä, mistä ongelmasta nyt puhutaan. Keskustelu näyttää voimakkaasti jakautuneelta ja ihmiset ryhmittyneeltä joko tuulivoiman vastustajiin tai kannattajiin. Näistä ääripäistä on vaikea rakentaa yhteisymmärrystä.
Pitäisikö kansalaisten siis opiskella uutta tuulivoimatietoa, perehtyä fysiikkaan ja liiketalouden teorioihin? Ei sentään. Tai saa perehtyä, mutta ei ole pakko. Keskustelijat kyllä vaikuttavat jo aiheeseen perehtyneiltä. Kansalaisten ja kuntalaisten pitää voida luottaa saamaansa tietoon, ja ennen muuta tietää, mistä luotettavaa tietoa tarvittaessa saa.

Pitäisikö tuulivoimayritysten tai viranomaisten muuttaa toimintatapojaan? Tämä on jo monimutkaisempi kysymys, mutta lähtökohtaisesti toimintamallit ovat olemassa.  Projektien läpiviemistä ohjaa lainsäädäntö ja sitä valvovat viranomaiset. Yrityksillä on omat strategiansa viestinnän toteutuksessa. Joku yrityksistä ja joku projekteista onnistuu aina toista paremmin.

Pitäisikö median tehdä erilaisia juttuja? Tiedonvälityksen pitäisi kai nähdä todellisuus ja kertoa siitä. Onko meillä syytä epäillä muuta? Ei. Näkökulman valinta on sallittua ja sen huomaaminen kuuluu aikuisen mediankäyttötaitoihin.

Yhden avainryhmän osaan sentään nimetä tuulivoimakeskustelun uudistajana. Tällä ammattiryhmällä on vielä paljon tehtävää: olisi ymmärrettävä ihmisen kykyä hahmottaa tuulivoiman hyötykäyttöä, mikä hyväksyntään vaikuttaa, hyväksytäänkö Suomessa tuulivoimatuotantoa ylipäätään millekään sijoituspaikalle, voidaanko ympäristövaikutuksia sietää, miksi. Tämän nimenomaisen avainryhmän pitää osata tulkita juuri suomalaisia, sillä ympäristö liittyy aina tarkasteltavaan ihmiseen, joka määrittää ympäristölleen merkityksen. Ymmärrys pitäisi osata kirjoittaa ja kertoa niin, että kaikki tuulivoimatoimijat* saavat uutta tietoa, uusia ajatuksia ja ideoita vuorovaikutuksen kehittämiseksi tai arvioinnin työkaluiksi päätöksentekovaiheisiin silloin, kun päätetään kannattaako tuulivoimaa rakentaa. Tarkoitan tällä avainryhmällä meitä kaikkia tuulivoimatutkijoita. Ilmoittaudun mukaan urakkaan!

Sari Janhunen

* Tarkoitan toimijalla asukkaita, maanomistajia, tuulivoimayhtiöitä, viranomaisia, tiedotusvälineitä, järjestöjä ja kaikkia tuulivoimahankkeeseen osallistuvia osapuolia. 

Arjen energia

Energia voidaan määritellä erilaisten abstraktioiden avulla. Energiaa kuvaavat esimerkiksi kaavat E= mc2 tai E= T+V+U. Kuudesluokkalaisen tyttäreni fysiikan kirjassa kirjoitetaan energiasta seuraavasti:

”Energiaksi kutsutaan kaikkea sellaista, joka ei vie tilaa, mutta joka voidaan kuitenkin havaita. Energian muodoiksi lasketaan esimerkiksi valo, ääni, lämpö ja liike. Energiaa tulee maapallolle koko ajan Auringosta, se viipyy täällä aikansa ja häipyy sitten lämpönä avaruuteen. Energiaa ei voidakaan hävittää, ainoastaan sen muotoa voidaan muuttaa. Aineet kiertävät jatkuvasti maapallolla, mutta energia vain virtaa sen kautta. Eliöiden kannalta Auringon säteilyn tärkeimmät energiamuodot ovat lämpö ja valo.”

Aikanaan antropologi Leslie White piti energian käytön määrän osoituksena yhteisöjen kehittyneisyyden asteesta: evoluutiossa pidemmällä olevat yhteisöt hyödynsivät enemmän energiaa kuin vähemmän kehittyneemmät yhteisöt. Kulttuurievolutionistiset näkemykset ovat jääneet jo taakse, mutta energiakysymykset kiinnostavat myös antropologeja yhä. Tästä osoituksena on uutukainen Cultures of Energy -teos. Sen toimittajat Strauss, Rupp ja Lowe ovat sitä mieltä, että käsityksemme energiasta muovaavat energian käyttöä ja energian käyttö puolestaan muovaa kulttuurisia käsityksiämme. Ihmiset tiedostavat energian läsnäolon silloin, kun he käyttävät sitä omien päämääriensä saavuttamiseen.

Energia ympäröi meitä kaikkialla, mutta se on varsin huomaamatonta. Energia on myös jotakin sellaista, jota pidämme itsestäänselvyytenä. Aika-ajoin se muistuttaa meitä olemassaolostaan vaikkapa sähkölaskun tai lämpimän veden muodossa. Aivan erityisesti energian huomaa silloin, kun sitä ei ole. Tyypillisin tällainen hetki lienee sähkökatkos.

Mitä kaikkea energia omassa elämässämme tarkoittaa?

Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa puhutaan tulevaisuuden energiaratkaisuista: Olkiluodon rakenteilla oleva reaktori myöhästyy, uusiutuvien energioiden määrää tulisi lisätä ja energian omavaraisuusastetta kasvattaa. Omassa arjessamme mietimme mistä saisimme lämmitysenergiaa ja millä hinnalla. Tulevaisuuden energiaratkaisujen vaikutus voi olla suurempi kuin osaamme vielä ajatella. On kiinnostavaa seurata mitä tapahtuu, jos kansalaiset yksi toisensa jälkeen ryhtyvätkin energian tuottajiksi sen sijaan, että olisivat vain energian kuluttajia.

Miten Sinä kuvaisit energiaa ja sen merkitystä omassa arjessasi? Valokuvaa ja/tai kirjaa ylös oma ajatuksesi energiasta ja lähetä ne minulle osoitteeseen korjonen(ät)lut.fi.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

PS. New Yorkin asukkaiden energiakäsityksiä tutkinut kulttuuriantropologi Stephanie Rupp kirjoittaa energian kaavan olevan seuraava: E= ∫ (agency + currency) x (magic + faith) x (science + society).

Yritysvastuuta yläkoululaisille

Molemmilla kerroilla luokkaan pyrähtää reppujaan ja laukkujaan kantavia nuoria. Toiset tervehtivät reippaasti, toiset katselevat vähän epäillen uutta tulijaa, joka on tutun opettajan paikalla. Pulpetti toisensa jälkeen täyttyy, viereisestä luokasta haetaan lisää tuoleja. Joku kysyy, onko paperia. Olen tullut pitämään yläkoululaisille oppituntia yritysvastuusta osana Etelä-Karjala-instituutin ja Centre for Independent Social Researchin yhteishanketta Cross-Border Citizen Scientists. Hankkeeseen osallistuvilla oppilailla sekä Suomessa että Venäjällä on menossa raja-alueeseen liittyvä kolmas teema, jossa mietitään yritysten roolia raja-alueella.

Kertominen yleistajuisesti omasta tutkimusaiheesta ei ole tutkijalle ihan helppoa. Syynä on se, että akateemisessa työssä täytyy omaksua teorian ja tieteen kieli ja käsitellä joskus monimutkaisiakin teoreettisia kokonaisuuksia. Kun samaa tutkimusaihetta pyörittelee monta vuotta, saattaa siitä tietää jo niin paljon eriäviä näkökulmia, että on vaikea selittää perusasioita muutamassa kymmenessä minuutissa. Yleistajuisen esitelmän pitäminen on kuitenkin äärimmäisen hyödyllistä, sillä se palauttaa tutkijan perusasioiden äärelle ja pakottaa katsomaan vähän kauempaa, mistä tässä kaikessa nyt olikaan kyse. Se on myös äärimmäisen palkitsevaa, kun huomaa, että oppilaat sekä Suomessa että Venäjällä oivalsivat mistä on kyse ja osasivat soveltaa oppitunnilla käsiteltyjä asioita tuttuihin yrityksiin. Sitä ei kuitenkaan voi laskea kuin parhaimmillaan osittain omaksi ansiokseni, sillä nykynuoret sekä Suomessa että Venäjällä tuntuivat todella välittävän siitä, vastaavatko yritykset heidän arvoihinsa ja toimivatko ne vastuullisesti vai vastuuttomasti.

Tunnin aikana käytiin läpi yritysvastuun erilaisia muotoja. On esimerkiksi eri asia antaa osa voitoista hyväntekeväisyyteen, kuin todella keskittyä siihen tehdäänkö voittoja kestävästi ja eettisesti. On myös olemassa yhteiskunnallisia yrityksiä, joiden toiminnan ytimessä on jonkun sosiaalisen ongelman ratkaiseminen tai yhteiskunnan hyvinvoinnin edistäminen. Väliin mahtuu kuitenkin monenlaisia muotoja, joissa vastuu on eriasteinen osa liiketoimintaa. Se voi esimerkiksi tarkoittaa työntekijöiden yhdenmukaista kohtelua, ympäristöystävällisten tuotteiden valmistamista, tai paikallista kulttuuria tukevaa liiketoimintaa. Tunnilla katsottiin myös netistä löytyviä videoita siitä, miten yritykset kertovat omasta vastuustaan. Oppilaat nappasivat esimerkeistä nopeasti kiinni ja esimerkiksi sellaiset asiat kuin työntekijöiden olot ja osallistuminen ilmastonmuutoksen torjuntaan nousivat pintaan.

Osana oppituntia oppilaat kertoivat omia ajatuksiaan yritysvastuusta: miltä se näyttää esimerkiksi oman lempikaupan, kotimatkalla olevan tehtaan tai vanhempien työpaikan näkökulmasta? Oppilaat eivät pelkästään osanneet tunnistaa vastuita ja yritysten alueellisia vaikutuksia, vaan he huomasivat myös miten yritysvastuu ei ole mitenkään mustavalkoinen asia. Samalla yrityksellä voi hyvinkin olla sekä positiivisia (esim. paikalliset työpaikat) että negatiivisia (esim. saastuttaminen) vaikutuksia. Tunnin viimeisenä asiana käytiinkin läpi vastuullista kuluttamista, jolla jokainen koululainenkin voi jo nyt vaikuttaa yrityksiin. Pian Cross-Border Citizen Scientist -hankkeen nuoret pääsevät pohtimaan yritysvastuuta myös osana omia kuvitteellisia yrityksiään. Tutkijana on mielenkiintoista nähdä, millaisia vaikutuksia omalla lyhyellä oppitunnilla on lopputulokseen. Parhaassa tapauksessa se kantaa pidemmällekin kuin hankkeen aikana toteutettaviin tehtäviin.

Laura Olkkonen
laura.olkkonen(a)lut.fi

Uussuomalaisissako jälleen kerran Etelä-Karjalan toivo?

Kunnallisvaalit tulivat ja menivät. Opiskelijavaltaisella Skinnarilalla (äänestysprosentti 44) oli kyseenalainen kunnia pokata laiskimman äänestysalueen titteli. Tapahtunutta Ylen Etelä-Karjalan radiolle kommentoinut LUT:n naisopiskelija nosti esille yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen kannalta katsottuna kiusallisen ongelman toteamalla, että lukuisat Etelä-Karjalan ulkopuolelta tulevat opiskelijat eivät nähtävästi koe opiskelupaikkakuntansa asioita, kuten kunnallispolitiikkaa, kovinkaan tärkeäksi. Heille elämä, niin arki kuin juhlakin, asemoituu tutulle ja turvalliselle kampusalueelle. Valmistuttuaan suurin osa näistä ”muukalaisista” palaa takaisin kotiseudulleen, mikä monen kohdalla tarkoittaa Kehä III:n välitöntä ympäristöä.

LUT, joka vielä muutama vuosikymmen sitten tunnettiin kansallisen tason vaikuttavuuteen keskittyneenä korpikampuksena, on monessa mielessä avautunut ja lähentynyt ympäröivän yhteiskunnan suuntaan. Yliopistolaisia istuu Etelä-Karjalan kuntien valtuustoissa, maakuntaa sivuavaa ja hyödyttävää tutkimusta valmistuu kasvavalla vauhdilla ja tänään perjantaina polkaistaan liikkeelle jo lähes perinteeksi muodostunut Tieteen ilta, joka esittelee tieteen tekemistä ja yliopiston muuta toimintaa siitä kiinnostuneille. Näistä positiivisista signaaleista huolimatta jotain oleellista puuttuu vielä, jotta LUT olisi muutakin kuin omavarainen, tiedon muokkaamiseen ja levittämiseen erikoistunut ”kaupunki” – tai ”vapaavaltio” – kaupungin (ja maakunnan) sisällä. Se jokin voisi ehkä olla uussuomalaisten, tai suomalaiseen yhteiskuntaan halajavien yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden perustamien yritysten invaasio.

Suomen teollistumisen ja kaupallistumisen suurnimet 1800-luvun jälkipuoliskolla, kuten Starckjohann, Hackman, Fazer ja Sergejeff ovat monella tapaa merkittäviä nimiä sekä Etelä-Karjalan menneisyyden että nykyisyyden kannalta. Yhteistä näille nimille oli se, että niiden takaa löytyi innokkaan yritteliäitä henkilöitä, joiden tausta ulottui Suomen rajojen ulkopuolelle: Saksaan, Sveitsiin ja Venäjälle. Se, että ihminen ylipäänsä lähtee kotiseudultaan etsimään parempaa elämää synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle, kertoo paitsi rohkeudesta ja jonkinasteisesta avoimuudesta monikulttuurisuuteen, myös usein kyvykkyydestä rikkoa vakiintuneita käytäntöjä ja luoda uutta. Nämä kaikki seikat ovat keskeisiä onnistuneen yrittäjyyden tunnusmerkkejä. Starckjohannit, Hackmanit, Fazerit ja Sergejeffit kotiutuivat Suomeen ja loivat tänne menestyksekkään yritysryppään synnyttämään yleistä vaurautta. Yhteisenä nimittäjänä heillä oli myös halu maksaa takaisin suomalaiselle yhteiskunnalle. Tämä tapahtui niin lahjoitusten kuin erilaisten rahoitusta jakavien säätiöiden kautta. LUT:ssa voisi tässä mielessä olla aivan hyvin Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran alkutaipaleen suuren nimen, kauppias Feodor Sergejeffin mukaan nimetty luentosali.

Tavan takaa mediasta saa lukea uutisia, joissa Suomeen ulkomailta saapuneet toitottavat palavaa halua integroitua osaksi yhteiskuntaamme. Yliopistomme, LUT etunenässä, pitävät kirjoilla lukuisia lahjakkaita ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka parhaassa tapauksessa voisivat perustaa tänne uutta korkean teknologian yritystoimintaa. Kysymys kuuluukin, mikä on suomalaisen yhteiskunnan, ja tarkemmin sanottuna Etelä-Karjalan maakunnan, kyky ja halu auttaa näitä vieraasta kulttuurista saapuneita ihmisiä yritysambitioissaan? Onko uussuomalaisen ja suomalaiseksi halajavan yrittäjähenkisen ihmisen edessä ylittämätön ja ohittamaton byrokratiahetteikkö?

LUT:n karismaattinen strategiajohtaja J-M Saksa perusteli Etelä-Saimaan kolumnissaan jokunen viikko takaperin EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille kohdistettuja lukukausimaksuja retorisella kysymyksellä: miksi meidän pitäisi lahjoittaa arvokasta koulutuspääomaa EU:n ulkopuolelle. Ottamatta mitenkään kantaa tähän kysymykseen, heitän ilmoille samaan teemaan liittyvän, mutta hieman eri maantieteelliseltä tasolta lähestyvän provosoivan kysymyksen: miksi LAPPEENRANNAN teknillinen yliopisto lahjoittaa arvokasta koulutus- ja tietopääomaa pääkaupunkiseudun käyttöön?

LUT on yliopistojemme eturintamassa osallistunut lukukausimaksukokeiluun. Sen yhteydessä ollaan luomassa apurahajärjestelmää vähävaraisia opiskelijoita varten. Näin ollen, jos järjestelmä vain toimii, varallisuus ei muodostune ongelmaksi houkuteltaessa opiskelijalahjakkuuksia Euroopan ulkopuolelta. Mutta voitaisiinko samanlaista apurahajärjestelmää kuvitella myös niille LUT:sta valmistuneille ulkomaalaisille, joilla on intressejä yrityksen perustamiseen yliopiston välittömään läheisyyteen? Vai onko olemassa joitain parempiakin keinoja siihen, että 10–20 vuoden päästä Etelä-Karjalassa toimii menestyviä yrityksiä, joiden takaa löytyy yhtä ”epäsuomalaisia” nimiä kuin aikanaan olivat Starckjohann, Hackman, Fazer ja Sergejeff.            

Mikko Kohvakka

Etelä-Karjala-instituutti       

    

Hilirimpsis ja muita naismaisia letkautuksia miehen suusta

Niin se vaan voi yksi sana herättää suurta hämmennystä pienessä yhteisössä. Tämän sain kokea tänään naispuolisten kollegojeni taholta, kun he kummastelivat käyttämääni huudahdusta Hilirimpsis. Ei kuulemma hevin sovellu tällaisen (muka) karskin heebon sanavarastoon. Pysähdyin miettimään kyseistä episodia hieman tarkemmin. Pienen googlettamisen, joka antaa aina yhtä luotettavan kuvan vallitsevista käytännöistä, jälkeen havaitsin, että totta tosiaan: termiähän käyttää pääasiassa naiset ja nuoret tytöt kuvatessaan ihanaa (taas yksi sana, joka ei sovi miehen suuhun) arkeaan. Itse en kyllä hoksannut kytkeä Hilirimpsistä mihinkään sukupuolikoodistoon ja -normistoon. Tapanani on vähän väliä laukoa ”mielipiteitä” sen kummemmin miettimättä, ja käyttämäni Hilirimpsis nyt sattui tulemaan vain ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä hyvin olisin voinut käyttää nuoremman - ja vähän vanhemmankin - miesväen palvoman sankarin, Super-Hessun, huudahdusta: Heissulivei. Olisiko tämä ollut jollain tavalla tavanomaisempaa tai maskuliinisempaa, ja joka ei olisi herättänyt vastaavanlaista huomiota?

Tasa-arvosta kohkataan harva se päivä ja perinteiset mies-nais -roolit menettävät merkitystään. On sosiaalisesti yhä hyväksyttävämpää puhua mieshoitajista ja -lastentarhanopettajista tai naissotilaista ja -poliiseista. Mutta miten on heidän kielenkäyttönsä laita. Tuovatko miehet oman puhetapansa tarhoihin ja naiset kasarmeihin, vai sosiaalistetaanko, eli ohjataanko, heidät enemmistön tavoille joko tietoisesti tai tiedostamatta? Käytänkö minä sanaa Hilirimpsis sen vuoksi, että olen joutunut, anteeksi siis päässyt, tekemään työtä viimeisen kuuden vuoden ajan työyhteisössä, jossa nais-mies -suhdeluku on 8-2? Ja miksi terveydenhoitaja kysyy minulta aina empaattisella äänellä, kuinka oikein jaksan naisvaltaisessa, pinkinpunaisessa työporukassa? Mitä tähän sanovat Konstaapeli-Kaisa ja Kersantti-Karoliina?

Mikko Kohvakka

Etelä-Karjala-instituutti 

Tuulivoimakeskustelussa tarvitaan uusia tuulia

Miltä tuntuu, jos sinut leimataan yhteistyökyvyttömäksi änkyräksi? Tuskin kovin mieltä ylentävältä. Loukkaantumisen tunne lienee tuttua jo Suomessakin tuulivoimahankkeen vastustajille, kun vastustusta selitetään NIMBY-teorialla. NIMBY-teorian (not in my backyard) mukaan suhtautuminen tuulivoimaan on periaatteessa myönteistä, mutta omaan lähipiiriin tuulivoimaloita ei haluta missään muodossa. Vastustajat nähdään siis itsekkäinä tyyppeinä, jotka ovat valmiita nauttimaan yhteisestä hyödystä, kunhan joku muu kärsii energiantuotantomuodon ympäristöhaitoista.

Tuulivoiman kannattajien näkökulmasta tuulivoima on puhdasta ja uusiutuvaa energiaa, jolla on positiivinen kaiku. Käytännössä ja paikallisesti tuulivoiman rakennushankkeet kohtaavat vastustusta ja viivytyksiä, jotka tulevat yllätyksenä suunnittelijoille, joilla on lähtötietona vain se yleinen hyväksyntä tuulivoiman lisärakentamista kohtaan. Nimby on selityksenä kuitenkin todennäköisesti liian yksinkertainen kuva todellisuudesta, erityisesti ainoana selityksenä. Tätä mieltä on ainakin uusiutuvan energian hyväksyttävyyttä kolmella vuosikymmenellä tutkinut Maarten Wolsink.

Päästäisiinkö parempaan lopputulokseen, jos tuulivoiman vastustajia ei pidettäisikään tietämättöminä; jospa he ovatkin oikeassa? Vastustajilla voi olla paljonkin hankittua tietoa tuulivoimasta, varsinkin suunnittelualueesta ja sen ympäristöstä. Vain paikallisilla ihmisillä on oikea oma näkemys omasta ympäristöstään. Kannattaisiko mieluummin hyväksyä, että tuulivoimahankkeisiin liittyvään keskusteluun kuuluu erilaisista syistä syntyvä vastustus? Tuulivoimarakentamisella on uuden teknologian asema Suomessa, joten kokemusta ei ole vielä tarpeeksi ympäristövaikutuksiin liittyvistä asenteista ja ihmisten sietämisen rajoista. Eikö silloin ole viisautta kuunnella, tutkia ja yrittää ymmärtää, miten paikallinen hyväksyntä tuulivoiman ympäristövaikutuksia kohtaan täällä muodostuu? Tätä ratkoo osaltaan Etelä-Karjala-instituutin hanke ”Millä tuulella tuulivoimasta?”

Sari Janhunen