Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. toinen luento "Luovat yksilöt luovat kulttuuria" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 29.9. klo 18.
VAPAAPUDOTUS:
ke 29.9.2010 klo 18 Luovat yksilöt luovat kulttuuria
kirjailija, kulttuurivaikuttaja Claes Andersson
muusikko, taitelija Sari Kaasinen
toiminnanjohtaja Minna Pirilä-Martti
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
tiistai 28. syyskuuta 2010
perjantai 24. syyskuuta 2010
"Luovat alueet, alueet luovat" studia generalia -yleisöluento 24.9.2010
Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. avausluento Luovat alueet, alueet luovat järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa (Skinnarilankatu 34) Tutkijoiden yön yhteydessä 24.9. klo 18–20:
ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.
ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen
Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen
Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Turha tutkija?
Tutkijan ammattikunnan edustajat, oli sitten projektitutkija, tutkijatohtori tai ihan erikoistutkija, joutuvat vähän väliä legitimoimaan oman olemassaolonsa. Asiaan vihkiytymättömille ja muille epäileville tuomaille tutkijuus ja tutkimustoiminta näyttäytyvät usein hämäränä, jopa mystisenä toimintana. Minne ne meidän verorahat oikein joutuvatkaan?
Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.
Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.
Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.
Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.
Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.
Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.
Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.
Mikko Kohvakka
Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.
Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.
Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.
Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.
Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.
Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.
Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.
Mikko Kohvakka
tiistai 7. syyskuuta 2010
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen?
Harmaantunut laiha mies, joka on pukeutunut nuhruisiin farkkuihin, mustaan poolopaitaan ja kuluneisiin lenkkareihin. Näillä ansioilla ei yleensä pääse amerikkalaisen julkisuusmyllyn keskiöön, jossa pärjäävät vain kauniit ja rohkeat.
Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.
Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.
Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.
Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.
Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.
Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.
Kalle Michelsen
Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.
Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.
Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.
Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.
Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.
Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.
Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.
Kalle Michelsen
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Varrella Virran
Kesänviettoni perinteisiin kuuluu joka vuosi käydä Torniojokilaaksossa Kukkolankoskella syömässä varrassiikaa tai tikkusiikaa, kuten lapseni ovat tuota herkkua nimittävät. Heille kesämatka ilman tikkusiikaa ei tunnu miltään.
Tornionjoki eli Väylä on hyvin tärkeä osa paikallista kulttuuria ja sen arvo tunnustetaan kiistattomasti. Kukkolankoskea mainostetaan matkailijoille nykyisyyden ja elävän historian tiivistymänä. Tornionjoessa valtakunnan raja kulkee joen keskellä. Rajaan tai sen ylittämiseen ei Peräpohjolassa liity minkäänlaista dramatiikkaa, ja väkeä koskenpartaalla näyttää riittävän molemmin puolin. Aina silloin tällöin rohkeimmat laskevat koskea myös kumiveneellä. Tänä kesänä mediassa sai runsaasti huomiota ”Jokinainen”, 20 000 muovipullosta rakennettu lautta, jolla ryhmä taiteilijoita seilasi Muonion- ja Tornionjokea alas noin 400 kilometriä.
Kukkolassa on molemmilla rannoilla matkailijoille tarkoitettuja palveluja. Ravintolapalvelujen lisäksi löytyy majoitusta, erilaisia jokeen liittyviä aktiviteetteja, kuten kalastusta sekä ostosmahdollisuuksia. Suomen puolella on pieni ravintola, jäätelökioski sekä muutamia aittoja joissa myydään matkamuistoja. Monet tulevat myös seuraamaan kalastajia, jotka perinteisin menetelmin lippoavat koskesta siikaa. Sitä samaista siikaa, jota ravintolassa sitten eri muodoissa nautitaan. Kalastuksen lisäksi vahvimmin paikan historiaan liittyy hopeaseppä Smedsin myymälä. Seppä itse työskentelee usein aitan nurkassa ja työskentelyn lomassa hän kertoo kiinnostuneille miten keskeinen osa paikan historiaa hopea ja hänen tekemänsä tuotteet edelleenkin ovat.
Joka vuosi Kukkolankosken kuohuja katsellessani ja kuunnellessani mietin myös Vuoksea, sillä paikkoihin liittyy hyvin paljon samankaltaisuutta. Molemmilla joilla on pitkä ja merkittävä historia, ja jo nimeäminen kertoo näiden jokien tärkeästä merkityksestä paikallisille ihmisille. Tornionjoki on Väylä, Vuoksi on aina Vuoksi, ei joki. Valtakunnan rajakin on elävästi läsnä molemmissa paikoissa, joskin vähän eri tavalla. Kukkolankoskella rajan ylitystä tuskin huomaa, mutta Vuoksella rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman lupaa. Raja myös katkaisee Vuoksen kahtia, kun taas Torniojoessa valtakunnan raja kulkee joen keskikohtaa.
Historia ja paikallinen kulttuuri ovat myös läsnä hieman eri tavoin. Kukkolankoskella ja Torniojokilaaksossa yleensäkin korostetaan Väylän merkitystä tavallisille ihmisille. Imatralla puolestaan joen paikallinen merkitys ei oikeastaan näy, vaan esille on nostettu joen loistonpäiviä, ulkomaisen ja kotimaisen yläluokan vierailuja. Joskus vaikuttaa vähän siltä, ettei paikallisuuteen oikein uskalleta luottaa. Vuoksen matkailua on viimeisten vuosien aikana pyritty kehittämään ja elävän historian tuntu on pikku hiljaa tullut yhä lähemmäksi. Työtä on kuitenkin vielä paljon tehtävänä, sillä Vuokseen liittyy niin monia tarinoita, niin monia kokemuksia ja niin monia tasoja.
Olisi hienoa, jos joen merkitys paikallisille ihmisille nostettaisiin kehittämistyössä keskeiseksi. Aina ei tarvitse osoittaa kuinka ”hienoa” historia onkaan ollut, vaan tärkeätä on myös se mitä Vuoksi on ennen ja tänä päivänä merkinnyt meille tavallisille ihmisille. Suomen matkailuhistoriassa Vuoksi hakee vertaistaan, mutta arkikokemuksiakaan ei kannata väheksyä. On totta, että voimalaitosrakentaminen on katkaissut Vuoksen kalastusperinteen, mutta silti haluaisin lähitulevaisuudessa lukea Vuoksea esittelevältä sivustolta ”Vuoksen partaalta voi ihailla elävää imatralaista kalastusperinnettä” tai että mottona ylipäätään olisi samanlainen lause, joka Torniojokilaakson meänkielellä sanottuna kuuluu ”Meän arki on teän fästi”!
Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen@lut.fi
Teksti on julkaistu myös Uutisvuoksen kolumnina 2.9.2010
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Luovuuden mylläreitä
"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"
Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?
Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!
Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.
Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.
Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.
Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.
Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.
*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.
Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.
Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?
Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!
Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.
Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.
Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.
Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.
Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.
*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.
Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Lisää ihmisnäkökulmaa myös LUT:n tutkimukseen
Kaakkoiseen Suomeen on eksynyt vain muutamia antropologeja ja siksi onkin aika ajoin varta vasten lähdettävä omiensa pariin. Tämä on tärkeää, jotta oman tieteellisen ajattelun lähtökohdat ja opetukset eivät aivan painuisi unholaan. Samanlaisen koulutuksen saaneet ihmiset katsovat maailmaa samasta näkövinkkelistä, ja keskustelu heidän kanssaan tuntuu luontevalta. Tästä syystä matkasin viime viikolla Suomen Antropologisen seuran (http://www.antropologinenseura.fi/) järjestämille Antropologipäiville, joiden yleisenä teemana oli arvon käsite. Tätä tarkasteltiin myös talouden ja tekniikan näkökulmista. Talouden ja tekniikan aiheita tosin lähestyttiin kuitenkin hieman toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin esimerkiksi LUT:ssa. Antropologinen näkökulma painottaa usein ihmisten arkea ja ruohonjuuritasoa. Näitä ei kuitenkaan saisi väheksyä.
Yksi antropologipäivien pääpuhujista oli emeritusprofessori Keith Hart Lontoon yliopistosta. Hän pohti puheessaan human economy –käsitettä. Pääpiirteissään human economy painottaa arkipäiväisiä taloudellisia tekoja, joita ihmiset tekevät itsensä vuoksi. Professori Hart kysyikin heti puheensa alussa eikö olisi parempi, jos talous nähtäisiin persoonattoman koneiston sijaan tekoina, joita ihmiset tekevät itselleen. Professori Hartin mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajatuksia löytyy ”The Memory Bank” –sivustolta (http://thememorybank.co.uk/). Myös suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet taloutta antropologisesta näkökulmasta. Teos ”Rahan kulttuuri” (2009, toim. Minna Ruckenstein & Timo Kallinen) esittelee mielenkiintoisia, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta hieman kaukaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä rahasta.
Mielenkiintoinen näkökulma talouteen oli myös konferenssin työryhmän ”the Value of Gambling” tutkijoilla. Vaikka rahapelien pelaaminen voidaan nähdä pelkästään pienen ihmisen arkipäiväisenä puuhasteluna, ei kai kukaan voi väittää, etteikö sillä olisi laajempaa taloudellista merkitystä. Suomessakin Raha-automaattiyhdistyksen kautta liikkuvan rahan määrä on huikea (vuonna 2009 tuotto 6508 miljoonaa euroa), samoin Veikkaus Oy:n merkitys suomalaiselle kulttuurille (tulos tammi-maaliskuussa 2010 141,0 miljoonaa euroa), puhumattakaan Las Vegasin kaltaisen ”pelihelvetin” rahamääristä.
Antropologit ovat tarkastelleet myös tekniikan vaikutuksia ihmisten elämään eri puolilla maailmaa. Antropologeille tekniikka on aina jotakin ihmisten tekemää ja sitä hyödynnetään ihmisten tarpeita silmällä pitäen. Tekniikka muokkaa ja muuttaa ihmisten toimintaa ja arvoja arkielämän tasolla, ja yksi Antropologipäivien mielenkiintoisimmista työryhmistä olikin ”New technologies – New values”, jossa pohdittiin uusien teknologioiden merkitystä niin taiteen, kuolleiden muistelun, politiikan tekemisen kuin oman ruumiimmekin kannalta. Sessiossa pohdittiin myös mitä on Human Driven Design ja kuinka ubiteknologia muokkaa käsityksiämme tilasta ja paikasta. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita kaikki.
Junassa kohti Lappeenrantaa pohdin mitä annettavaa ihmisten arkielämän, heidän arvojensa ja käyttäytymisen tutkimuksella olisi myös LUT:ssa tehtävälle tutkimukselle. Moni tutkimusryhmä ansaitsisi oman antropologinsa, jotta täällä tutkimus tulisi lähemmäs alueen ihmisiä ja heidän arkeaan. Näin siitä huolimatta, että monitieteinen näkökulma hankkeissa saattaisi pidentää projekteja ja tehdä niistä monimutkaisempia ja tietenkin lisätä hankkeen kustannuksia. Monitieteiset hankkeet ovat tämän päivän todellisuutta kaikilla tieteenaloilla, mutta silti ihmisläheisen näkökulman painottaminen vaatii uskallusta!
Yksi antropologipäivien pääpuhujista oli emeritusprofessori Keith Hart Lontoon yliopistosta. Hän pohti puheessaan human economy –käsitettä. Pääpiirteissään human economy painottaa arkipäiväisiä taloudellisia tekoja, joita ihmiset tekevät itsensä vuoksi. Professori Hart kysyikin heti puheensa alussa eikö olisi parempi, jos talous nähtäisiin persoonattoman koneiston sijaan tekoina, joita ihmiset tekevät itselleen. Professori Hartin mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajatuksia löytyy ”The Memory Bank” –sivustolta (http://thememorybank.co.uk/). Myös suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet taloutta antropologisesta näkökulmasta. Teos ”Rahan kulttuuri” (2009, toim. Minna Ruckenstein & Timo Kallinen) esittelee mielenkiintoisia, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta hieman kaukaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä rahasta.
Mielenkiintoinen näkökulma talouteen oli myös konferenssin työryhmän ”the Value of Gambling” tutkijoilla. Vaikka rahapelien pelaaminen voidaan nähdä pelkästään pienen ihmisen arkipäiväisenä puuhasteluna, ei kai kukaan voi väittää, etteikö sillä olisi laajempaa taloudellista merkitystä. Suomessakin Raha-automaattiyhdistyksen kautta liikkuvan rahan määrä on huikea (vuonna 2009 tuotto 6508 miljoonaa euroa), samoin Veikkaus Oy:n merkitys suomalaiselle kulttuurille (tulos tammi-maaliskuussa 2010 141,0 miljoonaa euroa), puhumattakaan Las Vegasin kaltaisen ”pelihelvetin” rahamääristä.
Antropologit ovat tarkastelleet myös tekniikan vaikutuksia ihmisten elämään eri puolilla maailmaa. Antropologeille tekniikka on aina jotakin ihmisten tekemää ja sitä hyödynnetään ihmisten tarpeita silmällä pitäen. Tekniikka muokkaa ja muuttaa ihmisten toimintaa ja arvoja arkielämän tasolla, ja yksi Antropologipäivien mielenkiintoisimmista työryhmistä olikin ”New technologies – New values”, jossa pohdittiin uusien teknologioiden merkitystä niin taiteen, kuolleiden muistelun, politiikan tekemisen kuin oman ruumiimmekin kannalta. Sessiossa pohdittiin myös mitä on Human Driven Design ja kuinka ubiteknologia muokkaa käsityksiämme tilasta ja paikasta. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita kaikki.
Junassa kohti Lappeenrantaa pohdin mitä annettavaa ihmisten arkielämän, heidän arvojensa ja käyttäytymisen tutkimuksella olisi myös LUT:ssa tehtävälle tutkimukselle. Moni tutkimusryhmä ansaitsisi oman antropologinsa, jotta täällä tutkimus tulisi lähemmäs alueen ihmisiä ja heidän arkeaan. Näin siitä huolimatta, että monitieteinen näkökulma hankkeissa saattaisi pidentää projekteja ja tehdä niistä monimutkaisempia ja tietenkin lisätä hankkeen kustannuksia. Monitieteiset hankkeet ovat tämän päivän todellisuutta kaikilla tieteenaloilla, mutta silti ihmisläheisen näkökulman painottaminen vaatii uskallusta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
