Kun arvot muuttuvat mutta rituaalit eivät

Kuva: Janne Karaste

Kesälomien jälkeen työpaikan kahvipöytäkeskustelut pyörivät lomatapahtumissa. Kuka on käynyt missäkin, ovatko kelit suosineet ja minkälaisia elämyksiä on kertynyt jälkikäteen muisteltavaksi. Niin meilläkin. Tutkijoiden keskuudessa jutut vaan usein kääntyvät pohdinnoiksi siitä, miten omat kokemukset liittyvät pinnalla oleviin käsitteisiin ja tutkimusaiheisiin.

Tällä kertaa päädyimme puhumaan erilaista rituaaleista, joihin osa meistä oli osallistunut. Rituaalit ovat ihmisten toistuvaa, hyvin säännönmukaista ja usein myös ulospäin näkyvää toimintaa, jolla on jonkinlainen merkitys suorittajalleen. Rituaaleilla ajatellaan usein olevan jokin ylevämpi, pyhä merkitys ja tästä syystä ne yhdistetään usein uskonnolliseen käyttäytymiseen. Rituaaleja kuitenkin liittyy kaikkiin ihmisen toimintoihin, niin arkeen kuin juhlaankin. Esimerkiksi syntymä- ja nimipäivien vietto voidaan nähdä rituaalina. Usein rituaalit ovat kokemuksellisia ja kehollisia. Rituaalit ovat aina kulttuurisidonnaisia ja paras esimerkki tällaisesta on keväisin toistuva suvivirsi koulujen päättäjäisjuhlissa. Alun perin uskonnollinen virsi, joka on aikojen saatossa vakiintunut koulujen kevätrituaaliksi ja menettänyt uskonnollista merkitystään.

Rituaalit ympäröivät meitä kaikkialla, mutta meidän keskusteluissamme nousi esille se, kuinka suhtautua rituaaliin, jolla ei ole itselle merkitystä tai joka herättää jopa negatiivisia tunteita. Onko rituaaliin osallistujan alistuttava kaavaan? Onko mahdollista puhua jopa pakotetuista rituaaleista, koska poistuminen tulkittaisiin hyvin epäkohteliaaksi, jopa vihamieliseksi?

Rituaalit, joista keskustelimme pitkään, koettiin kesäleirillä Suomen lipun edessä, sotilasvala-tilaisuudessa ja kotiseutumatkalla Karjalankannaksella. Kesäinen urheiluleiri käynnistyi lipunnostolla ja Suomen lipun noustessa salkoon lapset ja nuoret seisoivat rivissä ja kajauttivat ilmoille laulun ”Siniristilippumme”. Kokijassa, jonka lapset osallistuivat leiriin, tilanne aiheutti monia ristiriitaisia tunteita: ”Mikä leiri tämä olikaan? Miksi laulu pitää laulaa ja onko tämä oikea tapa opettaa isänmaallisuutta? Pitäisikö minun olla isämaallisempi, enhän edes osaa laulun sanoja. Haluanko, että lapseni oppivat tämänkaltaista isänmaallisuutta? Olisinko valmis kuolemaan lippuni edestä? Olisipa tilanne äkkiä ohi.” Ristiriitaisista tunteista huolimatta kokija oli pakotettu ottamaan rituaaliin osaa ja osaltaan näyttämään lapsille ja nuorille, miten heidän tulee tilanteessa käyttäytyä. ”Lakit pois päästä, ryhti suoraksi, katseet lippuun ja pulinat pois.”  

Isänmaallisuuden rituaalin lipun edessä kohtasi myös tutkija-kollega, joka oli äitinä seuraamassa sotilaiden valatilaisuutta. Rituaalina tilaisuus oli virallinen, perinteinen, ylevä. Kaiuttimista kajahteli: ”… Milloinkaan en sukulaisuuden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi enkä myöskään lahjojen tai muun syyn tähden toimi vastoin palvelusvelvollisuuttani...” Läheisiä kehotettiin tukemaan sotilasta tämän valan noudattamisessa. Kokija oli jälleen rituaali-ristiriidassa: ”Mitä minulta odotetaan? Tuenko poikaani väärin jos ymmärrän isänmaallisuuden ja palvelusvelvollisuuden toisin?”

Kolmas rituaali oli seppeleen lasku karjalaisella kotiseutumatkalla, joilla seppeleitä lasketaan kaatuneiden sotilaiden muistomerkeille ja hautausmaille korostamaan sitä, että me vielä muistamme. Tapahtuma on sinänsä kaunis ja kunnioitettava, mutta kun rooli muuttuu katsojasta rituaalin suorittajaksi, ei tilanne olekaan niin helppo: ”Me ollaan ajateltu, että nyt on teidän nuorempien vuoro laskea seppele.” Kokija tuntee selviävänsä seppeleen laskusta kunnialla, mutta hänen päässään pyörii kysymyksiä. ”Miksi minä? Miksei joku muu, jolla olisi oikeanlainen suhde tähän paikkaan, tähän asiaan?” Ja kuitenkin – onhan kokijallakin omanlaisensa suhde tuohon paikkaan. Rituaaliin osallistuminen vahvistaa yhteenkuuluvuutta toisten osallistujien kanssa, vaikka rituaali itsessään tuntuukin oudolta ja ehkä hieman pakotetulta.

Rituaalien kokemuksellinen tulkinta on sidoksissa vallitsevaan arvomaailmaan. Arvojen muuttuminen tarkoittaa väistämättä muutosta myös rituaalien yksilöllisessä merkityksessä. Vuosisadan alun perinteiset talonpoikaiset käsitykset arvojen ohjaajina (ahkeruus, avioliitto ja perhe) ovat nyt saaneet rinnalleen vahvasti yksilöllisiin valintoihin keskittyviä elämän ohjastajia. Jos ajatellaan valatilaisuutta, voidaan pohtia, mitä vala merkitsi sotilaille ja miten valapäivän osallistujat katsomossa ymmärsivät tuon isänmaallisen rituaalin vuonna 1918 vuoteen 2014 verrattuna.

Mihin rituaaleja sitten tarvitaan? Tarvitaanko vanhoja rituaaleja enää lainkaan, jos ihmisten arvomaailma muuttuu? Rituaalit ovat kommunikaatiota, viestin välittämistä toisille, ja ne lujittavat osallistujien kuulumista tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen on ihmiselle tärkeää, osaan elämän rituaaleista onkin siis mukavaa ja helppoa osallistua. Paras tapa suhtautua hämmentäviin rituaaleihin on ehkä ihmettely ja tarkkailu. 

Sari Janhunen, Virpi Kaisto ja Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Stereotypioiden musertava voima

Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat asenteet ovat opittuja. Ne syntyvät ryhmissä, jonka vaikutuspiirissä elämme. Perhe, ystävät, koulu ja media ovat pitkälti luoneet meistä sellaisia kuin olemme. Vähätellä ei sovi myöskään äkkinäisten historiallisten tapahtumien ja pitkään jatkuneiden historiallisten prosessien merkitystä asenteiden synnyssä. Nimenomaan aika vaikuttaa asenteiden pysyvyyteen. Mitä pidempään tiettyjä käsityksiä kuulee toistettavan, sitä hankalampaa syntynyttä mielikuvaa on muuttaa. Aika synnyttääkin stereotypioita, laajasti jaettuja uskomuksia jonkin ihmisryhmän tai asiantilan luonteesta. Vuosikymmenten mittaan olemme saattaneet omaksua käsityksen siitä, että pojat ovat tyttöjä parempia matematiikassa tai että ”pakonomainen” ruotsin kielen opiskelu haittaa muiden, tärkeämmiksi koettujen kielten omaksumista.

Stereotypioiden voima on kuitenkin kulttuurisidonnaista ja sen haitallisilta ilmentymiltä voi myös suojautua. Ruotsalaiset matematiikkaan ja psykologiaan perehtyneet tutkijat Kimmo Eriksson ja Torun Lindholm ovat tutkimustulostensa perusteella esittäneet, että ruotsalaiset naiset ovat immuunimpia mielikuville miesten ylemmyydestä matematiikan rintamalla kuin heidän yhdysvaltalaiset siskonsa. Luomassaan sekä miehiä että naisia sisältäneessä koeasetelmassa tutkijat luetuttivat osalla opiskelijoista esseen, jossa korostettiin naisten miehiä huonompaa menestystä matematiikassa. Essee vaikutti kokonaisvaltaisesti positiivisesti miesopiskelijoiden suoriutumiseen. Ruotsalaisiin naisopiskelijoihin esseellä oli paljon vähemmän vaikutusta kuin yhdysvaltalaisiin naisopiskelijoihin, joiden tulokset jäivät paljon miesopiskelijoiden saavutuksista. Syntynyttä eroa tutkijat selittivät Ruotsin pitkään jatkuneella, sukupuolten tasa-arvoon tähtäävällä yhteiskuntapolitiikalla. Yhdysvalloissa vahvemmin vaikuttavat stereotyyppiset käsitykset sukupuolten ”luontaisista” eroavaisuuksista näkyivät ruotsalaistutkijoiden mukaan testissä selvästi.

Tutkimuksen tulokset antavat aihetta pohdintaan siitä, miten stereotypiat ohjaavat käsityksiämme täällä Suomessa. Yksi tutkimisen arvoinen tapaus voisi olla stereotypioiden vaikutus ruotsin kielen koetuloksiin. Suomessa on jo yli sadan vuoden ajan noussut säännöllisin väliajoin pintaan kiivaita kielikiistoja suomen ja ruotsin kielen asemasta. Olisikin mielenkiintoista selvittää, miten vanhempien, ystävien, koulun ja laajemmin yhteiskunnan välittämä puhe ruotsin kielestä ja ruotsalaisuudesta vaikuttavat lasten asenteisiin ja koetuloksiin heidän kasvaessa kohti aikuisuutta.   

Mikko Kohvakka

Antropologi aurinkopaneelityömaalla

Vietin viime viikonloppuna kaksi upeaa aurinkoista päivää osallistumalla aurinkopaneelitalkoisiin. Talkoiden – tai oikeammin oppimistyömaiden – tarkoituksena oli välittää osallistujille tietoa siitä miten aurinkopaneelit asennetaan erilaisille katoille ja mitä tässä työssä tulee huomioida. Osallistujat ovat mukana järjestyksessä jo toisessa eteläkarjalaisessa aurinkopaneelien yhteistilauksessa (katso lisää Aurinkosähköä Suomeen).

Työmaiden tavoitteena on, että osallistujat oppivat sekä tekemällä itse että myös jakamalla omaa osaamistaan ja näkemyksiään. Samalla oppimistyömailla ylläpidetään talkooperinnettä ja rakennetaan yhteisöllisyyttä. Talkooisäntä saa samalla työvoimaa asennukseen.

Vaikka olen kasvanut perheessä, jossa on harrastettu käsillä tekemistä, kaikenlaista rakentamista ja näpertelyä, olen itse rakennushommissa aika avuton – en erota pulttia mutterista, momenttiavainta lenkkiavaimesta enkä varsinkaan tiedä mitä on pianolanka. Siksipä jännitin talkoisiin osallistumista aika lailla. Pelkoni oli kuitenkin täysin turhaa ja minut otettiin joukkoon siinä missä muutkin.

Erityisen vaikuttunut olin siitä, kuinka turvallisuustekijät oli työmailla huomioitu. Katoilla oli turvaköydet, osallistujilla oli turvavaljaat ja kypärät päässä. Turvallisuusasiat käytiin läpi ja talkoopaikan koordinaatit oli kiinnitetty näkyvälle paikalle, mikäli jotakin sattuisi. Kun seuraavana päivänä sain haavan sormeeni, sain samalla läksytystä siitä, etten käyttänyt suojakäsineitä vaikka piti. Olihan minulla ne hanskat, mutta olin ottanut ne pois, koska tunsin olevani tosi kömpelö niiden kanssa. Eipä olisi pitänyt. Kuumana päivänä aurinkorasva ja vesi kuuluivat myös turvallisuustekijöihin.

Oma tavoitteeni oli kerätä tutkimusaineistoa osallistuvan havainnoin keinoin. Mukanani oli monenlaista varustusta, kamera sekä perinteinen kynä-paperi -yhdistelmä olivat jälleen kerran ne toimivimmat. Valokuvia kertyikin lähes pari sataa, videoklippejä muutamia. Muistiinpanoja kirjoittelin kotona vielä pitkälle iltaan. Päivien parasta antia oli ehdottomasti se, että sain itse nähdä ja myös kokeilla mitä kaikkea asennustyömailla tehdään. Aurinkopaneelien asennus vaatii monta erilaista työvaihetta ja työ on varsin ruumillista – korkean paikan kammosta ei ole hirveästi apua, jos paneeleita asentaa katolle. Vaikka aiemmin haastattelemani ihmiset ovatkin kertoneet, että paneelien asennus on lasten leikkiä, on kuitenkin totta, että se vaatii monenlaista osaamista, eikä rakennuskokemuksestakaan ole haittaa. Loogisen ajattelun on myös syytä olla kohdillaan, jotta säästytään suuremmilta virheiltä ja tietenkin myös turhilta rei’iltä katossa. Oppimistyömaat palvelivat juuri tätä tarkoitusta. Oppimistyömailla näytti syntyvän myös monenlaisia tarvelähtöisiä, tilanteeseen sopivia arjen innovaatioita.

Omat kokemukseni olivat molemmilla työmailla erittäin hyvät ja samalla hyvin erilaiset. Ensimmäisenä päivänä talkooväkeä oli 10 henkilöä ja oma työni painottui enemmän havainnointiin kuin osallistumiseen. Ihmisten kanssa oli helpompi jutella varsinaista oppimista häiritsemättä, sillä joku oli aina vähän sivussa varsinaisesta työstä. Toisena päivänä talkooväkeä oli puolet vähemmän ja oppimistilanne oli selkeästi tiiviimpi, jopa intiimimpi. Omaa kokemusta pulttien rasvauksesta ja mutterien kiinnittämisestä tuli enemmän, mutta samalla kuvaaminen ja keskustelu osallistujien kanssa jäivät vähemmälle. Kameraa käyttävä tutkija ei tällä työmaalla hävinnyt yleiseen hälinään, vaan kameran laukaisimen rasahdus kuului joka kerta selvästi. En tiedä johtuiko se edellisen päivän opeista, mutta toisena päivänä olin kyllä jo itse vähän paremmin kartalla niistä pulteista ja muttereista.

Ilokseni toisella työmaalla oli myös energiakysymyksistä ja paneelien asennuksesta kiinnostuneita naisia. Lähes kaikki aurinkoenergiaan liittyvät tilaisuudet, joihin olen osallistunut, ovat olleet hyvin miesvaltaisia. Haastatteluissa on kuitenkin tullut esille, että paneelien hankintapäätös tehdään yleensä yhteisesti ja nyt tapasin ensimmäisen naisen, joka tässä asiassa sanoi olevansa se primus motor.

Lämpimät kiitokset kaikille, että sain olla mukana. Toivotaan, että aurinkoiset säät jatkuvat.
Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Mitä rajoillemme on tapahtumassa?

Kaikki me olemme varmasti lukeneet tai käytännössä nähneet, miten Kaakkois-Suomen raja-asemia laajennetaan vastaamaan kasvavaa matkailijamäärää. Rajoja ylitetään ja matkailijavirrat näkyvät kaupunkikuvassa. Mahdollisesta viisumivapaudesta ja sen vaikutuksista rajapaikkakuntiin puhutaan. Mutta olemmeko muutosten kanssa yksin ja mitä rajoillemme on tapahtumassa?

Kävin tammikuun lopussa Joensuussa kuuntelemassa, miten EU:n ulkorajavalvonta on muuttumassa. Europarlamentaarikko Tarja Cronberg puhui Itä-Suomen yliopiston Venäjä- ja rajatutkimuskeskus VERA:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa EU:n uusista kehitteillä olevista rajavalvontajärjestelmistä. Järjestelmät liittyvät EU:n tavoitteisiin yhtenäistää rajatarkastusjärjestelmät kaikilla ulkorajoillaan, mukaan lukien niin maa- ja merirajat kuin lentoliikenteen rajanylityspaikat. 

Toinen uusista järjestelmistä on nk. Entry Exit -järjestelmä, jota kutsutaan myös ’älykkääksi rajaksi’. Älykäs raja tarkoittaa sitä, että rajatarkastukset automatisoidaan, eivätkä rajavartijat enää hoida matkustajien passintarkastusta tai haastattele heitä. Kolmansien maiden kansalaiset (ml. venäläiset) saapuvat EU:n alueelle biotunnisteella, joka on siirtymävaiheen jälkeen sormenjälkitunniste. Passin leimaus tapahtuu sähköisesti. Uusi automatisoitu järjestelmä tulee koskemaan niitä matkustajia, jotka hakeutuvat mukaan Registered Traveller Programme -ohjelmaan ja sen tarkoitus on nopeuttaa rajanylitystä kahdesta minuutista 20 sekuntiin matkustajaa kohti. Matkustajat, jotka eivät kuulu ohjelmaan käyvät läpi normaalin rajatarkastuksen. Toinen EU:n uusista järjestelmistä on Eurosur, jonka avulla valvotaan raja-alueita ja estetään laittomia rajanylityksiä Euroopan ulkorajoilla.

Cronbergin tarkoituksena ei ollut mainostaa uusia rajavalvontajärjestelmiä, vaan kasvattaa kansalaisten tietoutta niistä ja herättää keskustelua järjestelmien mielekkyydestä. Järjestelmät kustantavat EU:lle 1,3 miljardia euroa, jonka lisäksi jäsenvaltiot joutuvat sijoittamaan uuteen rajavalvontatekniikkaan huomattavia euromääriä. Cronberg on huolissaan, että valvontajärjestelmien yhtenäistämisessä jää huomiotta EU:n ulkorajojen moninaisuus. Jos meillä puhutaan rajanylitysliikenteen sujuvoittamisesta, EU:n eteläisillä rajoilla taistellaan Välimeren ylitse tehtävien usein hengenvaarallisten laittomien maahantuloyritysten kanssa. Eurosur-järjestelmään liittyvät automaattilennokit voivat etelärajoilla pelastaa ihmishenkiä, mutta ovat tuskin tarpeellisia Suomen ja Venäjän välisellä rajalla.

Tilaisuudessa puhunut Pohjois-Karjalan rajavartioston majuri Jukka Lukkari yhtyi Cronbergin mielipiteeseen, mutta kannatti Entry Exit -järjestelmän käyttöönottoa. Suomen ja Venäjän välisellä rajalla suurimmat haasteet liittyvät tasapainoiluun leikkausten ja laajennusten välillä. Kun rajanylitysliikenne kasvaa, mutta palkkarahat kaventuvat, tuo uusi tekniikka tuo apua resurssipulaan. Mahdollinen viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä moninkertaistaa liikenteen Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla. Entry Exit -järjestelmää kehitetään viisumivapautta silmälläpitäen, mutta niitä ei ole sidottu toisiinsa.

Tutkijan näkökulmasta EU:n moninaiset rajat ja uudistuvat rajavalvontajärjestelmät tarjoavat paljon hedelmällisiä tutkimusaiheita. Kyse on itse asiassa laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ihmisoikeuksista ja eri maiden kansalaisten välisestä tasa-arvosta. Oulun yliopiston maantieteilijä Eeva-Kaisa Prokkola liittää uudet valvontajärjestelmät ”Linnoitus-Euroopan” käsitteeseen. EU, jonka kantava ajatus on vapaa liikkuvuus rajojen ylitse, kasvattaa ympärilleen muuria. Rajojen sisälle pääsy on yhä hankalampaa monille kolmansien maiden kansalaisille ja järjestelmät voivat vaikeuttaa esimerkiksi turvapaikan tarpeessa olevien ihmisten pääsyä EU:n alueelle. Prokkolan mukaan uudet järjestelmät vievät myös EU:ta kohti valvontayhteiskuntaa. Entry Exit -järjestelmän tiedot kerätään EU:n rajaturvallisuusviraston Frontexin tietopankkiin, josta tulee kaikkien jäsenmaiden yhteinen maailman suurin tietopankki. Prokkola asettikin kuulijoille kysymyksen, haluammeko liikkua kohti tällaista yhteiskuntaa.

Jos keskustelutilaisuudesta voi tehdä yhden johtopäätöksen, on se, että rajat eivät ole katoamassa mihinkään. Rajoilla on myös aina kaksi puolta, mikä edellyttää sujuvaa yhteistyötä rajaviranomaisten kesken ja rajanylitysjärjestelmien kehittämistä myös toisella puolella. Tavallisen tallaajan näkökulmasta on kai tärkeintä, että raja-alueilla on turvallista asua ja että rajanylitys on sujuvaa. 

Virpi Kaisto

Oikeuksista, velvollisuuksista ja kohtuudesta

Suomessa monet keskeisimmistä velvollisuuksista ovat kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion peruja, ja niissä on huokunut pyrkimys suomalaisuudeksi nimitetyn yhteisöllisyyden vaalimiseen. Vuonna 1809 Venäjän helmaan siirtynyt Suomen suuriruhtinaskunta sai oman keskushallinnon, joka keräsi alueen verotulot yksinomaan Suomen omiin tarpeisiin. Tätä ”valtiojohtoista” verotusta vahvisti Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädetty progressiivinen tulo- ja varallisuusverolaki. Verovelvollisuuden lisäksi suomalaisuutta vahvistettiin myös oppivelvollisuuslain (1921) ja pysyvän asevelvollisuuslain (1922) kautta.

Edellä mainitut velvollisuudet olivat myös alueelliseen tasaamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Kansalainen oli velvollinen maksamaan tuloihin suhteutetut veronsa, asuipa hän sitten Helsingin hienostoalueella tai Lapissa vaivaiskoivujen ympäröimänä. Oppivelvollisuus ulotti vuosikymmenten saatossa kouluverkon ympäri laajaa valtakuntaa, tuoden sen viimeisimpänä Tunturi-Lapin syrjäkyliin 1950-luvulla. Oppivelvollisuutta myös muutettiin vähitellen tasa-arvoisempaan suuntaan, jolloin varallisuus ei enää säädellyt mahdollisuutta kivuta koulutushierarkiassa ylemmäs. Asevelvollisuuslaki saattoi varallisuuteen katsomatta miespuolisen ikäluokan vielä kerran yhteen ja enemmän tai vähemmän samalle viivalle. Vastaavasti puolustusdoktriini nimettiin 1960-luvulta lähtien koko maan kattavaksi aluepuolustukseksi. Vuosien 1931 ja 1959 siviilipalveluslait avasivat myös aseistakieltäytyjille – hyvin pitkään ohdakkeisen mutta pikku hiljaa tasaantuneen – polun täyttää kansalaisvelvollisuutensa turvallisuuspolitiikan saralla. Viime kädessä alueellis-sosiaalinen eheys, yhteiskuntarauha ja aktiivinen kansalaisuus pyrittiin siis takaamaan ulottamalla sosiaalinen ja materiaalinen turvallisuusverkko ympäri valtakunnan ja koskemaan sen kaikkia kansalaisia.

Nyt, niin kutsutulla globalisaation aikakaudella keskustelussa päähuomion ovat vallanneet oikeudet. Globaaleilla markkinoilla toimivilla monikansallisilla yrityksillä sekä varakkaimmilla kansalaisilla on lain suoma oikeus harjoittaa verosuunnittelua ja siirtää varallisuuttaan sinne päin maailmaa, missä se on veroteknisesti edullisinta. Oppivelvollisuuden yhteydessä puhutaan yhä useammin pakkojen poistamisesta ja valinnaisuuden lisäämisestä. Uusi kuningas ei ole mikään kollektiivi, vaan luova, kansainvälinen ja innovatiivinen yksilö, jonka toimintaa ei sovi rajoitettavan kansallisen lainsäädännön voimin. Tällaista vapaata yksilöä ei pidä myöskään velvoittaa ase- tai siviilipalvelukseen, tuohon vielä henkitoreissaan olevaan kansallisen velvollisuusyhteiskunnan viimeiseen linnakkeeseen. Päinvastoin, kansalaisia laajalla rintamalla yhteen kokoava järjestelmä on yksilövapautta korostavien mielestä korvattava yhteiskunnasta eriytyneemmällä ammattilaisista koostuvalla ja huipputeknologiaan nojaavalla pienellä asejoukolla, jonka toiminnan mittakaava on kansallisen sijasta kansainvälisessä.

Velvollisuusyhteiskunnan pahimmat ilmenemismuodot ovat tulleet esille nationalistisissa diktatuureissa. Toisaalta puhtaalla yksilönvapaudella ratsastava oikeusyhteiskunta ei ole välttämättä yhtään sen oikeudenmukaisempi. Ääripäiden aikakaudella olisikin hyvä pysähtyä miettimään sitä, kuinka saattaa oikeudet ja velvollisuudet sellaiseen tasapainoon, että ne tuottavat turvallisuutta ja hyvinvointia mahdollisimman laajalle kansanjoukolla - eikä vain Suomessa vaan myös globaalissa mittakaavassa. Tässä pohdinnassa yksi avainsanoista on kohtuus.  

Mikko Kohvakka

”Meitä uhkaa komeetta, jonka nimi on globaali vesikriisi”

Posti toi muutama viikko sitten yllätyspaketissa arvosteltavaksi Maude Barlowin kirjan Veden varassa – Globaali kamppailu oikeudesta veteen. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2007 nimellä Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water. Nyt teos on suomennettu osana Maan ystävät ry:n Globaali vesikriisi -viestintähanketta. Maude Barlow on kanadalainen tietokirjailija, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ”vesisoturi”. Hän on puolustanut ihmisten vesioikeuksia jo pitkään ja hänelle on myönnetty 11 kunniatohtorin arvoa.

Veden varassa on ahdistava kirja. Kirja alkaa sitaatilla ”Yhtäkkiä onkin täysin selvää: maailmasta loppuu puhdas vesi”.  Kirjan alussa Barlow nostaa esille vesikamppailun kaksinapaisuuden: Yhdellä puolella ovat voimakkaat yksityiset intressit, ylikansalliset vesi- ja ruokayhtiöt, useat ensimmäisen maailman hallitukset ja suuret kansainväliset instituutiot. Toisella puolella on suuri maailmanlaajuinen vesioikeudenmukaisuuden liike, joka koostuu erilaisista ruohonjuuritason yhteisöistä, jotka taistelevat paikallisten vesilähteiden puolesta. Tästä näkökulmasta oma puoli on helppo valita – kukapa ei asettuisi pienen ihmisen puolelle. Kun lukija on puolensa valinnut, teos esittelee kolme skenaariota katastrofiin. Makea vesi on loppumassa, yhä useammat ihmiset elävät ilman puhdasta vettä ja voimallinen vesikartelli on ilmestynyt valvomaan veden kaikkia puolia omien voittojensa hyväksi. Käy siis hyvin selväksi, että me ihmiset olemme pilanneet ja tuhlanneet arvokkaimman luonnonvaramme ja kun vesi loppuu, ei elämä ole enää mahdollista. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan luonto lyö lopulta takaisin.

Kirjan alun välittämä kuva on lohduton. Meille runsaiden vesivarojen ääressä eläville suomalaisille akuutti vesikriisi on vaikea ymmärtää, mutta juuri tästä syystä asiaan kannattaa kiinnittää huomiota. Onko meillä varaa olla piittaamatta? Tiedämmekö kuka omistaa tämän arvokkaimman luonnonvaramme? Miksi törsäämme puhdasta vettä vetämällä sitä litroittain alas WC:stä? Miksi emme huolehdi vesistöjemme puhtaudesta vaan vuosi toisensa jälkeen kiistelemme vain siitä kuka on syyllinen vesistöjen huonoon tilaan? Keskustelu on kaavamaista ja toistaa itseään niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Veden varassa -teos esittelee mihin kaikki vesi on joutunut. Pullovesiteollisuus kukoistaa, me ihmiset saastutamme vesistöjä yhä varsin surutta ja pilaamme jatkuvasti makeaa vettä, kun annamme sen valua suolaiseen mereen. Barlow näkee myös korkean teknologian ratkaisut, kuten padot, vesien keinotekoiset siirrot ja suolanpoiston, osana ongelmaa. Hänen mukaansa kalliit teknologiat kärjistävät vesikriisiä ja vahingoittavat ekosysteemejä siellä mihin niitä sijoitetaan. Esimerkiksi suolanpoisto on kallista ja vaatii paljon energiaa. Se saattaa vain lisätä kasvihuonekaasujen määrää ja näin vain kiihdyttää vesikriisiä. Barlow suomii poliittisia johtajia, jotka bisneskiilto silmissään menevät halpaan: he seuraavat nopeiden teknologioiden kikkojen pettäviä lupauksia ja luovuttavat samalla päätöksenteon ylikansallisille yhtiöille.

Kirjan loppu tuo lohtua ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta, sillä vesisoturit levittävät jo sanomaa vesioikeudenmukaisuudesta ja vesidemokratiasta, ja ruohonjuuritaso on alkanut toimia eri maissa, jotta vesikriisin kiertokulku saataisiin poikki. Vaikka vedellä on taloudellisia ulottuvuuksia, meidän on ymmärrettävä, että vesi ei ole kaupallinen hyödyke. Oikeus veteen -sitoumusta ei vielä ole olemassa, mutta Barlowin mukaan se on aate, jonka aika tulee vielä.

Veden varassa -teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on uskollinen omalle tyylilleen, joka voi suomalaiselle lukijalle olla hieman vieras, jopa liian kärjistävä, mutta Barlow perustelee tekstinsä hyvin ja esittää sen tueksi raportteja ja kirjallisuutta. Mikäli lukija haluaa tietää aiheesta lisää, on teoksen lopussa esitelty runsaasti kirjallisuutta. Kirjan suomenkielinen käännös on paikka paikoin kankea: lauseet ovat koukeroisia ja sanavalinnoissa ja sanajärjestyksessä olisi ollut jonkin verran korjaamisen varaa. Käännös paranee alun jälkeen ja arvostan sitä, että teoksen kääntäjä on etsinyt lisätietoa monista kirjan käsitteistä ja lisännyt selventäviä alaviitteitä.

Vaikka minusta Veden varassa kirja on lohdutonta luettavaa, uskon Maude Barlowin sanoihin siitä, ettei kukaan ole liian vähäinen toimiakseen hyvän asian puolesta. ”Tehtävänämme on palauttaa vesi yhteisvarantona sekä Maalle että ihmisille jaettavaksi ja hallinnoitavaksi viisaasti ja kestävällä tavalla mikäli mielimme selviytyä.” Siispä vesisoturiksi mars, mars!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
PS. Lue myös professori Mika Sillanpään kirjoitus Vesi – syy sotia? Suomen Kuvalehden Energiamurros-blogista.

Puhdasta energiaa henkilöauton hinnalla

Suomessa lähes kaikki energia tuotetaan suurissa voimalaitoksissa. Tämä on ollut osaltaan myötävaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen, jossa energiantuotanto on paitsi spatiaalisesti myös psykologisesti etäistä valtaosalle kuluttajista. Eteisen lamppu syttyy katkaisijaa painamalla. Uutistenlukija kertoo päivän tapahtumat ilman, että sohvalta tarvitsee nousta. Ajastettu sauna on valmiiksi kuumana, kun lokakuiset jalkapalloharjoitukset loppuvat. Harva kuitenkaan osaa tarkasti eritellä miten omaan kotiin tuleva sähkö on tuotettu tai paljonko sitä kuluu kodin eri toiminnoissa.

Keskitetty tuotantojärjestelmä nojautuu pääasiassa historiaan ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Suomeen tuotiin – ja tuodaan edelleen – valtavat määrät energiaa. Historian saatossa energian tuotanto ja jakelu on ajautunut suurten, pääosin valtiojohtoisten, yritysten käsiin. 1900-luvun keskeisimmät energiaraaka-aineet ovat varsin luonnollisista syistä vauhdittaneet keskitetyn mallin syntymistä. Kivihiili, öljy ja maakaasu on ollut monessa suhteessa järkevintä muuttaa energiaksi suurissa ja tehokkaissa voimalaitoksissa. Uraanista puhumattakaan. Puujohdannaiset energiaraaka-aineet ovat Suomessa siinä mielessä poikkeus, että niillä on suuri merkitys sekä keskitetyssä että hajautetussa energiantuotannossa.

Ilmastonmuutokseen reagoiminen uusiutuvalla energiantuotannolla avaa mahdollisuuden suureen muutokseen. Tuuli- ja aurinkoenergian pienvoimalat sijoittuvat hintaluokkaan, jossa ei tarvita valtion rahoitusta tai miljoonien lainaa. Vähän käytetyn henkilöauton hinnalla saa oman aurinkosähkövoimalan, joka kykenee kattamaan karkeasti viidenneksen omakotitalon vuosittaisesta sähkönkulutuksesta. Jokaisella henkilöautoinvestointiin kykenevällä ihmisellä on siis mahdollisuus investoida omaan pienenergiantuotantoon. Tärkeässä osassa hajautetun tuotannon murroksessa on uusiutuvien energialähteiden poikkeava luonne. Aurinko, tuuli tai maalämpö eivät ole varastoitavia raaka-aineita, eivätkä ne aiheuta ihmisille haitallisia hiukkaspäästöjä. Ne ovat puhtaita ja kaikkialla läsnä. Tästä syystä uusiutuvan energian pienvoimalat voivat luontevasti integroitua osaksi ihmisten päivittäisiä elinympäristöjä.

Aurinkopaneelien teknologinen kehitys on mennyt viime vuosina huimaa vauhtia eteenpäin. Hinnat ovat laskeneet samalla kun hyötysuhde on hiljalleen hivuttautunut parempaan suuntaan. Aurinkopaneelien etuna on, että ne ovat todella toimintavarmoja, eivätkä ne tarvitse juurikaan huoltoa. Pienet huoltotoimenpiteet liittyvät lähinnä puhdistamiseen. Toiminta on automatisoitua ja paneelit kestävät käytössä jopa 30 vuotta. Tämä tarkoittaa paneeleihin investoineen kotitalouden kannalta sitä, että viidennes kodin sähköstä tulee kolmen vuosikymmenen ajan omalta katolta energialla, joka on paitsi puhdasta myös riippumatonta sähkön yleisestä hintakehityksestä.

Ilmastonmuutos vaatii yhteiskunnalta kokonaisvaltaisia toimia. Olemme hitaassa rakenteellisessa murroksessa kohti kestävämpää tapaa elää ja tuottaa energiaa. Kysymys ei ole kuitenkaan vain energiantuotannon muuttamisesta. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että mitä, miten ja kuinka paljon kulutamme. Nämä kaksi lankaa yhdistämällä pääsemme tärkeään kysymykseen: voisiko ihmisiä lähelle sijoittuva pienenergiantuotanto yhdistettynä älykkäisiin tuotantoa ja kulutusta mittaaviin laitteisiin johtaa tiedostavampaan energia-asenteeseen ja muuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan? Jos ihmisiä lähelle sijoittuvalla energian pientuotannolla on ilmastonmuutoksen kannalta positiivisia kuluttajaan kohdistuvia vaikutuksia, valtiovallan on syytä miettiä tarkasti uusiutuvan energian tuen laajentamista Saksan mallin mukaisesti myös pientuotannon piiriin.

Iiro Grönberg
iiro.gronberg(a)helsinki.fi