Mediakuvia monikulttuurisesta Suomesta

Otsikko lupaa liikoja. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus käsitellä kattavasti viime kuukausina kuumana käynyttä mediakeskustelua suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuudesta (tai sen puutteesta). Nostan esille vain yhden seikan, joka kaipaa mielestäni oikaisua. Otan seuraavassa kantaa väitteeseen, jonka mukaan media on alkanut käsitellä monikulttuurisuutta aiempaa kielteisemmässä valossa.

Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.

Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.

Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.

Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.

Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.

Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.

Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.

Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.

Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto

*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen

Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa

Lappeenranta, kulttuurikaupunki 2016

Etelä-Karjala-instituutti/LUT julkaisi raportin Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Raportti koostuu kahdesta osasta: Lappeenrannan kulttuuripalvelustrategiasta sekä strategian selvitysosasta. Strategia toimii Lappeenrannan kaupungin julkisen palvelutuotannon ohjausjärjestelmänä vuosina 2009–2016. Selvitys on puolestaan taustoittamassa, perustelemassa ja selventämässä strategian painopistealueita ja tehtyjä valintoja.

Vaikka raportissa tarkastellaan kulttuuripoliittista kenttää myös laajemmassa mittakaavassa, on painopiste kuitenkin kunnan harjoittamassa kulttuuripolitiikassa.

Raportti on tarkoitettu lappeenrantalaisille kulttuuritoimijoille sekä kaikille kulttuurista ja lappeenrantalaisesta kulttuuripoliittisesta kentästä kiinnostuneille. Sen toivotaan kiinnittävän huomiota Lappeenrannan monipuoliseen ja laadukkaaseen kulttuurielämään, sekä tutustumaan siihen ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit lappeenrannassa. Selvitys ja strategia
Tiedote raportista: Instituutissa julkaistu raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Tehokkuus kulttuurisena ilmiönä

Meidän ajallemme on ominaista tehokkuuden vaatimus, joka on läpäissyt kaikki yhteiskuntamme kerrokset. Suomalaiset pitävät itseään ahkerina ja tehokkaina työntekijöinä, mutta mitä tehokkuus oikeastaan on? Vaihteleeko tehokkuuden vaatimus maasta ja kulttuurista toiseen?

Pohdimme tehokkuutta (effectiveness) Etelä-Karjala-instituutin Cross Cultural Encounters -kurssin kansainvälisten opiskelijoiden kanssa luennolla, joka liittyi kulttuurin vaikutuksiin organisaatioissa. Opiskelijoiden tehtävänä oli miettiä, minkälainen toiminta heidän omassa kulttuurissaan mielletään tehokkaaksi, millainen on tehokas ihminen ja mitä pidetään tehokkuuden mallimaana.

Tehtävä oli yllättävän vaikea, sillä asiaa on laajemmin tarkasteltu lähinnä organisaatioiden tehokkuuden tasolla. Opiskelijoiden vastaukset olivat hyvin yksilöllisiä, mutta opiskelijan oman mielipiteen ohella ne peilasivat myös kulttuurisia arvoja. ”Suomalainen tehokkuus” oli tullut opiskelijoille jo tutuksi ja moni pitikin suomalaisia hyvin tehokkaina. Tehokkuuden mallimaina pidettiin myös muita Pohjoismaita, Japania ja Yhdysvaltoja. Opiskelijat hakivat mallimaita pitkälti tuloksen perusteella – jos maalla menee taloudellisesti hyvin, sen kansalaisten täytyy olla tehokkaita.

Luennon aikana espanjalainen opiskelija herätti muissa kuulijoissa hilpeyttä kysyessään mitä sana tehokkuus tarkoittaa. Muiden naureskellessa espanjalaiselle kulttuurille, jossa ei tehokkuuden sanaakaan tunneta, alkoi käsitteen vaikeus pikku hiljaa paljastua. Tämän espanjalaisen opiskelijan mukaan tehokkuus ei liity lainkaan ahkeraan työn tekemiseen. Muutamat venäläisopiskelijat nostivat esille jopa laiskuuden ja tehokkuuden yhdistämisen: työt tehdään viime tingassa, mutta niihin paneudutaan 100 %:sti hyödyntäen kaikki mahdolliset voimavarat ystävistä ja sukulaisista alkaen. Myös riskinotto oli venäläisestä näkökulmasta osa tehokkuutta, sillä ”se joka ei ota riskejä, ei koskaan saa samppanjaa juodakseen”.

Tehokkuus on tietysti sidoksissa tavoitteisiin ja työhön käytettyyn aikaan. Monien opiskelijoiden mielestä työ on tehokasta, jos sen kautta saavutetaan ennalta asetetut tavoitteet. Työn tekemiseen voidaan kuitenkin toisissa kulttuureissa kuluttaa enemmän aikaa kuin toisissa. Tehokas ihminen tekeekin työnsä optimaalisessa ajassa ja useat opiskelijat korostivat, että viime tingassa asioiden tekeminen voi joskus jopa näyttää tehokkaammalta kuin sellainen tekeminen, johon kulutetaan paljon aikaa.

Itsenäinen työskentely mainittiin usein yhtenä tehokkuuden elementtinä. On kuitenkin kulttuureja, joissa arvostetaan korkeaa hierarkiaa, ja työntekijä usein tekee sen mitä hierarkiassa häntä ylempänä olevat määräävät. Silloin työntekijä ei pysty tehokkaasti hyödyntämään omaa tietotaitoaan tehtävän suorittamisessa, koska erilainen tekotapa saattaisi johtaa konfliktiin hierarkiassa ylempänä olevan henkilön kanssa.

Tehokkaiden ihmisten malleja oli useita, mutta kaikista eniten mieltäni lämmitti italialainen tehokkuuden ruumiillistuma: isoäiti. Perhe on italialaisille erittäin tärkeä ja perheen keskeinen hahmo on isoäiti, joka huolehtii koko perheensä tarpeista aina yhtä vahvana, sydämellisenä ja tehokkaana. Italialaiset ovat myös huolissaan myös tulevaisuudesta. Kuinka tämän päivän naisista saadaan uusia vastuuntuntoisia isoäitejä?

Tehokkuuden pohtiminen oli yksi pieni tehtävä osana kulttuuristen kohtaamisten merkitystä avaavaa luentosarjaa. Uskon kuitenkin, että tehtävä osaltaan avasi opiskelijoita näkemään, kuinka kulttuurisidonnaista ajattelumme on. Monikulttuurisissa organisaatioissa ongelmat voivat syntyä juuri tämän kaltaisista pienistä näkemyseroista.

Etelä-Karjalassa julkaistiin uusi virtuaalinen oppimisympäristö, Älyopisto

”Hengeltään ÄO on suvaitsevainen, monikulttuurinen, vilkas sivistyselämän laitos, jossa kunnioitetaan akateemista vapautta, itsenäistä ajattelua, kaiken kyseenalaistamisen mahdollisuutta ja suuria persoonallisuuksia.”

Joukko eteläkarjalaisia koulutusorganisaatioita on toteuttanut Opetushallituksen rahoituksella yhteishankkeen, jossa rakennettiin verkkoon virtuaalimaailmoja ja verkko-opetusta yhdistävä pelinomainen oppimisympäristö. Opiskelija voi kotikoneella surffaillessaan tavata muita opiskelijoita ja saada opintoneuvontaa päivystävältä tutorilta, sekä kuunnella oppilaitosten tarjoamia luentoja.

Etelä-Karjala-instituutti/LUT on mukana hankkeen ohjausryhmässä, ja myös instituutilla on Älyopistossa oma huone.

Älyopisto: http://www.alyopisto.com/index.html

Lue tästä linkistä koko tiedote: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news16032010.aspx. Linkki johtaa Etelä-Karjala-instituutin/LUT kotisivuille.

Open Your Mind – What Does It Mean?

Juuri 40-vuotisjuhlavuotensa päättänyt Lappeenrannan teknillinen yliopisto ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Skinnarilan kampuksella on parhaillaan käynnissä kampanja, jonka tarkoituksena on luoda tiedeyhteisölle uusi, entistä kansainvälisempi imago. Aikaisemmin yliopiston (markkinointi)viestinnän yhteydessä käytetty lyhenne LTY, joka turhan usein yhdistettiin paikalliseen työväenyhdistykseen, korvataan englanninkielisellä versiolla LUT (Lappeenranta University of Technology). Muutoksella yliopisto haluaa korostaa monikansallisuutta hohkavaa LUT-brändiä, ja lisätä tunnettuuttaan erityisesti maamme rajojemme ulkopuolella. Ratkaisu on looginen, sillä tiede ja siitä kumpuava uusi tieto eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja. Toisekseen yhteistyökumppaneiden hakeminen vain toisista suomalaisista yliopistoista johtaa turhan usein tilanteeseen, jossa korulausein alkanut yhteistyö muuttuu hetkessä nurkkakuntaiseksi oman pesän varjeluksi.

LUT onkin halunnut erottautua nimenomaan muista suomalaisista yliopistoista. Itsevarma asenne näkyy monessa yhteydessä niin yliopiston uudessa, valkoista, mustaa, vihreää, oranssia ja punaista yhdistävässä värimaailmassa kuin markkinointisloganissa, Open Your Mind. LUT on tehnyt, näin ainakin uskon, tietoisen valinnan jättäessään iskulauseensa tarkemmin määrittelemättä. Näin ollen Skinnarilan kampukselle toivon mukaan hakeutuu tulevaisuudessa mahdollisimman monenlaisia, -näköisiä ja monella tapaa ajattelevia opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita, joille mielenmaiseman avaaminen on henkilökohtainen kokemus eikä mitään valmiiksi annettua.

Yliopiston kampanjavastaavat ansaitsevat ehdottomasti hatunnoston rohkeudesta, sillä ajattelua, toisinajattelusta puhumattakaan, ei suomalaisessa yliopistomaailmassa ole totuttu laajassa mitassa näkemään. Turhan usein opiskelijat istuvat pukahtamatta luentosaleissa ja tutkijat tyytyvät toistamaan ”suurten gurujen” luomia vakiintuneita käytänteitä. Kysymykset ovat harvinaisia ja värikäs kyseenalaistava keskustelu jotain ennenkuulumatonta. Mikäli LUT onnistuu tekemään iskulauseestaan kaikkien tunteman hyveen, se kiilaa jo pelkästään tätä kautta yliopistojemme kärkikastiin. Haaste on kuitenkin melkoinen. Ainainen kiire, rahapulasta johtuvat lyhyet tutkimushankkeet ja suomalaisille yliopistoille ominainen uskomattoman ra(s)kas byrokratia asettavat omat vaikeasti luovittavat karikkonsa.

Omassa päässäni Open Your Mind kääntyy kehotukseksi hyödyntää jokaista viittä perusaistiani, jotta kykenen hahmottamaan ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa mahdollisimman moniulotteisesti. Aistit kaipaavat harjoitusta, monipuolisia ärsykkeitä. Hissimusiikin, einesvalmisteiden ja tusinasaippuasarjojen luvatussa maassa, jossa koskettaminen koetaan useammin ahdisteluksi kuin välittämisen eleeksi, monipuolisten ärsykkeiden löytäminen on tehty vaikeaksi. Toisaalta tämänkin tilanteen voi helposti kääntää voitokseen. Sitä suurempi on voitonriemu, kun onnistuu vaivannäön kautta löytämään jotain uutta ja virkistävää makujen, värien, tuoksujen, äänien ja tuntemusten laajasta kirjosta. Etsivä löytää aina jotain ja kysyvä eksyy harvoin tieltä. Navigaattoriin ja ylempiin auktoriteetteihin sokeasti uskova sitä vastoin menettää väistämättä jotain keskeistä, nimittäin kyseenalaistamisen taidon ja sitä kautta vähitellen itsemääräämisoikeutensa. Tosin tätä hän tuskin edes itse huomaa.

Pessimisti ei pety – mutta ei saavuta paljon muutakaan

”Tehokkaiden ihmisten 7 toimintatapaa” kehittänyt Stephen Covey kehottaa lukijaansa keskustelemaan toimintatapojen sisällöistä muiden kanssa kotona, töissä, tai satunnaisissa tilanteissa – miksei siis myös blogissa. Oma matkani Coveyn oppilaana ei ole ehtinyt vielä kovin pitkälle ja toisinaan omaksumista vaikeuttaa amerikkalainen positiivisuus, jota voi olla vaikea sulatella kritiikittä. Silti Covey onnistuu muistuttamaan monista pienistä, lähinnä omaan asenteeseen liittyvistä asioista, joilla voi saada omasta arjesta antoisampaa. Perustavanlaatuisimpia näistä ovat kyky keskittyä niihin asioihin, jotka ovat omassa vaikutuspiirissä, pyrkimys ja tahto laajentaa omaa vaikutuspiiriään, sekä proaktiivinen suhtautuminen asioihin ylipäätään. Reaktiiviset ihmiset, joilla Covey tarkoittaa niitä jotka käsittävät itsensä olosuhteiden uhreina, käsittelevät ongelmaa vasta kun se kolkuttaa oveen ja syyttävät elämänsä ongelmista helposti muita ihmisiä tai ulkoa tulevaa ”pakkoa”. Proaktiiviset ihmiset (eli juuri tehokkaat ja menestyvät) lähestyvät ongelmia omasta vaikutuspiiristään käsin ja miettivät, voiko asialle tehdä itse jotain, tai mitä pitäisi muuttaa, jotta pystyisi itse vaikuttamaan asiaan. Oman vaikutuspiirin ulkopuolella olevien asioiden murehtiminen on ajan tuhlaamista, sillä silloin energiaa kanavoituu väärään paikkaan ja haluttu tavoite pysyy tavoittamattomissa. Coveyn mukaan siis kannattaa lähteä liikkeelle sieltä mihin pystyy itse vaikuttamaan ja muistuttaa itseään matkan varrella myös tavoitteistaan.

Sananlaskun mukaan pessimisti ei pety, mutta toisaalta ”mitäs minä sanoin” tarjoaa harvoin eteenpäin vieviä vaihtoehtoja ja ideoita. Siinä missä kyynisyys on turvallista, optimismi ja proaktiivisuus vaativat kanttia, sillä silloin asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Mutta alttius koskee myös alttiutta saavuttaa jotain merkittävää. Jokaisen henkilökohtaiseen elämään, jokaiseen työyhteisöön tai mihin tahansa ihmisten muodostamaan kokonaisuuteen mahtuu varmasti mukaan isompi ripaus positiivisuutta. Covey saa myös miettimään proaktiivisuuden merkitystä esimerkiksi aluekehittämisessä. On helppoa sanoa, että ulkopuoliset voimat ovat niin voimakkaita, että yksittäinen pieni alue ei voi omaan kohtaloonsa vaikuttaa, mutta onko se totta? Totta luultavasti on, että yksittäisellä alueella ei ole paljon valtaa globaalien trendien ja markkinavoimien kehittymisessä, mutta aina voi vaikuttaa johonkin pienempään kokonaisuuteen, mikä onnistuessaan voi parhaimmillaan laajentaa omaa vaikutuspiiriä. Isot asiat alkavat usein pienestä, eikä se, että ei saa kerralla aikaan ihmeitä, ole syy lamaantua ja vain seurata vierestä. Silloin joutuu sivurooliin asioissa, jotka vaikuttavat itseensä.

Proaktiivisuuden riskiä on siedettävä, sillä virhe ei ole varsinainen virhe, jos siitä on oppinut jotain. Kantapään kautta ei ehkä ole paras oppimismetodi, mutta sitä ei myöskään kannata turhaan pelätä tai antaa lannistaa. Covey muistuttaa, että virhe muuttuu miinusmerkkiseksi vasta jos saman virheen toistaa. Suomen kilpailu- ja innovaatiokykyä arvostelleissa kirjoituksissa on viime aikoina toistunut samankaltainen viesti – Suomen potentiaalia uhkaa eniten se, että riskejä ei siedetä (esimerkiksi Jorma Ollila Helsingin Sanomissa). Tuttuun ja turvalliseen tukeutuminen tuntuu järkevämmältä, kuin suurien suunnanmuutosten tekeminen. Covey tarjoaa tähän kuitenkin miettimisen arvoisen kuvauksen: ei auta, jos koko ryhmä raivaa tietään määrätietoisesti tiiminä viidakon läpi, jos itse viidakko on väärä.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Tappeluverta, tappeluverta?

Matkailu on ollut viime aikoina moneen otteeseen positiivisessa mielessä esillä Etelä-Karjalassa. Ensin saatiin uutisia Lappeenrannan lentokentästä, josta lentoyhtiö Air Baltic päätti aloittaa lennot Riikaan ja edelleen Keski-Eurooppaan. Vähän myöhemmin seurasi perässä Ryan Air ja ilmoitti aloittavansa lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin Saksaan vielä tänä keväänä. Viimeisimpänä suurena uutisena saatiin kuulla pari viikkoa sitten, että hotelli- ja matkailuyhtiö Holiday Club Resorts oli saanut kokoon rahoituksen Rauhan alueen kylpylähotellia varten ja maakunnan suurin matkailukeskittymä siirtyisi suunnitelmista toteutusvaiheeseen. Pitkään on Etelä-Karjalassa kasattu toiveita matkailun osalle ja ainakin nyt tulevaisuus näyttää lupaavalta.

Kävimme eilen työporukalla tutustumassa Etelä-Karjalan matkailun tämänhetkiseen vetonaulaan Imatran kylpylään. Meitä oli vastassa ja opasti aina niin ystävälliseen tapaansa kylpylän myyntipäällikkö Rauni Aineslahti. Hän kertoi, että kylpylässä uutiset Rauhan hankkeesta oli otettu myönteisesti vastaan. Vaikka kilpailua on luvassa ja veturiyrityksen paikka Rauhaan kaikella todennäköisyydellä menetetäänkin, tuo Rauhan hanke maakunnan matkailulle kaivattua lisävoluumia ja tunnettavuutta. Uusien matkailuyritysten ja matkailupalvelujen tuottajien lisäksi suurhanke tuo alueelle työtä, aluksi rakentajille ja myöhemmin matkailu- ja palvelualan työntekijöille. Iloisin mielin poistuimme kylpylästä, vaikka ilonpisaroista emme käyneetkään allasosastolla nauttimassa.

Tänään avasin Etelä-Saimaan ja silmiini osui mielipidepalstan otsikko ”Imatra vie hyödyn Rauhan matkailijoista”. Ihmetellen luin eteenpäin Lappeenrannan kaupunginvaltuutettu Teppo Puhakan kirjoitusta, jossa hän epäili, että hyöty Rauhan matkailukeskuksesta kohdistuu sijaintikunta Lappeenrannan sijaan Imatralle: ”Olemme tekemässä hyvän palveluksen Imatran kauppiaille ja matkailulle. Imatra varmaan ottaa kiitollisena vastaan tämän Lappeenrannan tekemän päätöksen, nyt voi vain toivoa että yhteistyö alkaa myös jätevesiasioissa.” Puhakan mukaan kylpylän tuleva asiakaskunta vie roponsa Imatran keskustaan tutustumalla siellä matkailunähtävyyksiin ja hoitamalla siellä tuliaisostoksensa. Lappeenranta jää nuolemaan näppejään jos ei ydinkeskustaa saada nopeasti elinvoimaisemmaksi.

Kirjoituksesta jäi tyhjä olo. Puhakka ajaa varmasti tärkeää asiaa, Lappeenrannan ydinkeskustan elävöittämistä ja palvelujen, kuten monitoimihallin saamista kaupunkiin. Onko sitä kuitenkaan pakko tehdä vanhan Imatra-Lappeenranta kaksinkamppailun nojalla? Pitääkö näinkin positiivisesta asiasta hakea tieten tahtoen jotakin negatiivista? Tulevia matkailijoita riittää varmasti molempiin kaupunkeihin ja vaurautta virtaa niin Rauhasta pohjoiseen kuin etelään. Olkoon rauha Rauhassa ja sitä ympäröivässä maakunnassa.