Sivistyksen kehto

Hovin hengessä keskustellaan Etelä-Karjalasta tutkimuskohteena

2012-02-12T16:28:00.000+02:00

Hovin hengen luento- ja keskusteluilta 13.2. klo 18–20
”Etelä-Karjala tutkimuskohteena”
Paikka: Skinnarilan hovi (Skinnarilankatu 36)

Hovin henki -tilaisuudessa 13.2.2012 klo 18 Skinnarilan hovissa julkistetaan hiljattain perustetun Etelä-Karjalan tiedeseuran kokoama Etelä-Karjalan opinnäytebibliografia ja keskustellaan Etelä-Karjalasta tutkimuskohteena. Illan toisena aiheena Pertti Kolari kertoo entisen Viipurin lääninarkiston Viipuriin vuonna 1944 jääneestä aineistosta. Samalla julkistetaan Etelä-Karjala-instituutin toimittama ensimmäinen osa arkistoluettelosta, johon on koottu tätä illassa esiteltyä Viipurin lääninhallituksen aineistoa.

Lisätietoja: www.lut.fi/eki

Erotiikkaa yliopistoihin

2012-01-19T13:44:00.001+02:00

Historian yksi keskeisimmistä opetuksista on se, että menneisyyteen ei ole paluuta. Tämä varsin aukottomasti todistettu fakta pätee myös yliopistoihimme. Tästä huolimatta monet tutkijat haikailevat takaisin ”vanhoihin hyviin aikoihin” ennen länsimaisen yliopistolaitoksen ”rappiotilaa”; aikaan, jolloin ei ollut suunnitteluvaltaisuutta, markkinointihybristä, ilmat keuhkoista lyövää hallinnollista kontrollia tai yhteisöllisyyden rikkovaa tieteen eriytymistä ja urasuuntautuneisuutta. Nostalgiaan taipuvaiset muistelevat kaiholla aikaa, jolloin yliopisto oli kompaktin sympaattinen, helposti haltuun otettava kokonaisuus; organisaatio, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa kaikki tervehtivät toisiaan. Tällaisessa yliopistossa oli romantikkojen mielestä iloa, älyllisyyttä ja vilpittömyyttä.

Saksalaisen filosofin Klaus Heinrichin mukaan yliopisto on hengellisesti surkastunut, se on joutunut luopumaan ”eroottisuudestaan”. Sitä ei vihata eikä liioin rakasteta. (Post-)Moderni yliopisto ei herätä intohimoja. Siitä on tullut projektimylly, jossa – jos ei nyt tylsät, niin ainakin tylsistyneet – tutkijat suunnittelevat ja toteuttavat omissa pienehköissä suljetuissa tutkimusryhmissään helposti mitattavissa olevia, mutta samalla hengettömiä, projektejaan täyttämään suunnittelun, tehokkuuden ja tulosjohtamisen kriteerit. Tällaisesta ”de-erotisoituneesta” toiminnasta puuttuvat mieltä stimuloivat signaalit. Kiire ja suunnitelmallisuus eivät mahdollista monipuolisista näkö- ja kuulohavaintojen kavalkadia tai positiivista kokemusta luovia mielikuvia synnyttävistä lukemattomista tuoksuista.

Täytyy kuitenkin muistaa, että nykyiseen tilanteeseen johtanut kehityskulku on looginen seuraus teknologiseen vallankumoukseen kytkeytyvästä tiedon lisääntymisestä. Jotta kaaos olisi ylipäätään jotenkin hallittavissa, tiedon hallintaan tarvitaan byrokratiaa, erikoistumista ja jakautumista ”meihin sekä ”muihin”. Tästä on valitettavasti ollut seurauksena yliopiston ”heimoutuminen”, kuten yksi kansainvälisesti tunnetuimmista korkeakoulututkijoista, Tony Becher, yliopiston pirstoutumista kuvaa. Erilaisista tieteenaloista, oppiaineista ja tutkimusryhmistä koostuvat akateemiset heimot vartioivat omaa reviiriään ja toimintatapojaan mustasukkaisesti. Kilpailijaksi koetun tunkeutujan saapuminen yksittäisen heimon alueelle johtaa usein väistämättä menneen ajan kylätappeluita muistuttavaan kärhämöintiin.

Suomessa kylätappeluita harjoitettiin etenkin Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa. Aihetta tutkineen Elina Haavio-Mannilan mukaan kylätappeluiden voidaan katsoa lisänneen kylän yhteishenkeä ja ryhmän kiinteyttä sekä toimineen kylän sisäisen avioliittojärjestelmän dynaamisen tasapainon säilyttäjänä. Suomessa tiiviin ja suljetun eroottissävytteisen ryhmädynamiikan negatiivinen ilmentymä on 36 harvinaisesta perinnöllisestä taudista koostuva tautiperintö, joka selittyy nimenomaan pitkään jatkuneella eristäytyneisyydellä. Tässä mielessä poikki- ja monitieteisyys sekä yliopistojen kansainvälistymiskehitys ovat mitä tervetulleimpia ilmentymiä.

Kunhan opimme rohkeasti tutustumaan naapurissa vaikuttavan tieteenalan tai tutkimusryhmän toimintaan ja otamme ulkomaalaiset tutkijat aidosti osaksi arkeamme, sanan laajassa merkityksessä, niin on käytännössä väistämätöntä, että ”erotisoituminen” tekee viimeistään tuolloin Klaus Heinrichin peräänkuuluttaman paluun tieteeseen.

Mikko Kohvakka

Jouluruokaperinteet aiheena Hovin henki -illassa 12.12. klo 18

2011-12-07T13:32:00.001+02:00

Jouluruokaperinteisiin perehdytään keittiömestari Ulla Liukkosen johdolla Hovin henki -illassa Skinnarilan hovissa 12.12. klo 18 otsikolla ”Joulupöytä kautta aikojen”. Ruokaperinteistä puhumisen ohella Ulla antaa parhaat jouluruokavinkit ja paljastaa, mitä hän itse kattaa joulupöytään. Tilaisuus on maksuton ja kaikille kiinnostuneille avoin. Tervetuloa!

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen Joulupöytä kautta aikojen -illasta

Nöyryytys ei lisää luottamusta

2011-12-05T10:47:00.002+02:00

Hyvät naiset ja herrat, olemme sodassa. Tai ehkä ei aivan sodassa, mutta sodanomaisessa kriisissä kuitenkin. Nyt käynnissä oleva Euroopan finanssikriisi on tietyllä tavalla rinnastettavissa sotaan, ja varsinkin sotien jälkeen käytäviin rauhanneuvotteluihin. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen käydyt Versailles’n rauhanneuvottelut. Sodan merkittävin häviäjävaltio Saksa koki tulleensa nöyryytetyksi Versailles’sa. Se kieltäytyi jääräpäisesti olemasta yksin tilivelvollinen sotakorvauksiin ja tunnustamasta Ranskan turvallisuus- ja talouspoliittisia intressejä. Monet historioitsijat ovatkin pitäneet Saksalle langetettuja kovia rangaistuksia yhtenä keskeisenä selityksenä Hitlerin valtaannousuun ja sitä seuranneeseen uuteen suursotaan. Tätä silmällä pitäen voisi olla järkevää miettiä tarkasti, kuinka taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevien EU(RO)-maiden Saksan johdolla kannattaa kohdella velkakierteessä kärvisteleviä maita, etunenässä Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa.

Ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut taantuma jättivät taloudelliseen ja sosiaaliseen kurimukseen miljoonia leskiä, orpoja, invalideja sekä sodassa katkeroituneita nuoria miehiä. He vaativat yhdessä rintamassa valtiolta hoivaa, mutta saivat kokea ainoastaan karvaan ja nöyryyttävän pettymyksen. Monet Euroopan valtiot päätyivät leikkaamaan julkisia menoja ja palveluita 1920-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosina, sillä finanssiministerit pelkäsivät velkakierrettä kuin ruttoa konsanaan. Seurauksena oli laajojen kansankerrosten radikalisoituminen ja jakaantuminen äärivasemmistoon ja -oikeistoon.

Myös tämän päivän Euroopan talouskriisin keskellä on esitetty varoituksensanoja niistä arvaamattomista seurauksista, jotka turhan rajut ja äkkinäiset leikkaukset julkisella sektorilla saattavat saada aikaan. Vähintäänkin leikkaukset on osattava perustella uskottavasti, sillä taloudellisesti ja sosiaalisesti selkä seinää vasten ajettu ihminen ei hevillä hyväksy nöyryyttäväksi kokemiaan leikkauksia, jos toisten ihmisten, kuten pääomasijoittajien, tilanne ei juuri heikkene.

Mielenkiintoista on niin ikään havaita, että Euroopan valtioista Itävalta, Unkari, Puola ja Saksa kärsivät 1920- ja 30-luvuilla samoista poliittisista ja taloudellisista ongelmista kuin Etelä-Euroopan kriisimaat tänä päivänä. Taloushistorioitsija Derek Aldcroftin mukaan yhteisiä nimittäjiä olivat heikot ja/tai lyhytikäiset hallitukset, suuri valtionvelka, maksuvaikeudet ja tehoton verotusjärjestelmä. Tästä oli seurauksena se, että valtiovallalla ei ollut käytettävissään työkaluja elintärkeiden rakenteellisten muutosten toteuttamiseen. Heikot hallitukset eivät kyenneet myöskään päättämään siitä, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kyvyttömyys vaikeisiin ja epäsuosiota kasvattaviin talouspoliittisiin päätöksiin johti vuosikausia kestäneeseen pattitilaan. 1930-luvun jälkipuoliskolla yksikään näistä maista ei ollut enää parlamentaarinen demokratia.

Itävallan ja Unkarin kohdalla valuuttojen epätasapainoa yritettiin vakauttaa 1920-luvun alussa YK:n edeltäjän, Kansainliiton johtaman kansainvälisen lainaohjelman kautta. Hintana oli se, että nämä kyseiset maat luopuivat väliaikaisesti talouspoliittisesta suvereniteetistaan ja alistuivat Kansainliiton ohjaukseen. Tästä oli valitettavasti seurauksena se, että Itävallan ja Unkarin päättävät elimet vetäytyivät kokonaan vastuusta ja jättivät kiusalliseksi kokemat uudistukset tekemättä. Saksassa valuutan tasapainotusyritykset johtivat puolestaan massatyöttömyyteen. Työttömien lisäksi sadat tuhannet lainanantajat kokivat tulleensa huijatuiksi jäädessään ilman saataviaan. Luottamus demokratian toimivuuteen oli saanut kovan kolauksen.

Tilanne maailmansotien välisessä Iso-Britanniassa ja USA:ssa säilyi vakaampana kuin Manner-Euroopassa. Näillä mailla oli niin ikään vaikeita talousongelmia, mutta pidemmät ja vahvemmat perinteet asioiden hoidosta parlamentaarisen demokratian kautta. Järjestelmä kesti kovankin keinutuksen. Liberaalit ja konservatiivit Britanniassa sekä demokraatit ja republikaanit Yhdysvalloissa säilyttivät asemansa. Diktatuurilla ei jäänyt elintilaa. Demokratian voitto edellytti vahvaa parlamentarismia. Edellyttääkö luottamus demokratiaan luottamusta parlamentarismiin myös tänä päivänä? Mikä tulisi olla parlamentarismin ja suoran (kansalaisia osallistavan) demokratian suhde kriisien keskellä painivassa 2010-luvun Euroopassa?

Näiden kysymysten äärellä toivotan kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää!

Mikko Kohvakka

Liian paljon demokratiaa?

2011-12-01T13:19:00.007+02:00

Viimeisen sadan vuoden aikana liberaalinen demokratia on ottanut Euroopassa kolme puhdasta selkävoittoa autoritaarisista ja diktatorisista järjestelmistä. Kolme kertaa sen edustajat ovat tosin joutuneet myös pettymään. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti ”suuren ristiretken”, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta parempi paikka demokraattiselle kehitykselle, päättyneen voittoisasti. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien imperiumit olivat kaatuneet, ja länsimaiset demokratiat saivat sanella rauhanehdot hävinneille. Venäjän keisarikunnan kukistumista ja etenkin sen korvautumista bolsevikkien johtamalla ”huligaanijoukolla” pidettiin vain pienenä kauneusvirheenä muuten eheässä kokonaisuudessa.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tilanne oli tyystin toinen ja euforia tipotiessään. Rajat ylittävä hyperinflaatio ja muut talousvaikeudet massatyöttömyyksineen olivat riehuneet hurrikaani Adolfin ja Beniton lailla. Demokraattisia valtiojärjestelmiä oli kaatunut kuin heinää ja korvautunut diktatuureilla ja muilla harvainvaltaan nojaavilla viritelmillä. Vuoden 1938 lopulla demokratioiksi itseään kutsuvia valtioita oli Euroopassa jäljellä enää Iso-Britannia, Ranska, Pohjoismaat, Beneluxmaat ja Sveitsi. Vuotta myöhemmin maanosa oli jälleen suursodassa.

Hyvin pitkälti samanlainen kehityskulku kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytiin vuonna 1945, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot Yhdysvaltain johdolla piirsivät Euroopan rajat uuteen uskoon. Sitä, että länsimaisten demokratioiden rinnalla sanelupolitiikkaa harrasti myös ”huligaanijoukosta” Neuvostoliitto-nimiseksi supervallaksi kohonnut ei-demokraattinen toimija, pidettiin pienenä, joskin kiusallisena hintana niin kutsuttujen akselivaltojen kukistamisesta. Usko demokratian voittokulkuun oli vahva, ja sen uskottiin raivaavan tieltään sille vastakkaiset arvoasetelmat ennemmin tai myöhemmin.

Liki puoli vuosisataa myöhemmin Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtaessa paljastui, että oikea vastaus oli ”myöhemmin”. Sitä ennen monet ihmiset niin meillä kuin muualla olivat ehtineet tosin veikata vaihtoehtoa: ”ei koskaan”. Suomi muun muassa oli vuonna 1983 jatkanut YYA-sopimusta 20 vuodella eteenpäin. Kylmä sota tarkoitti Euroopassa eräänlaisen poikkeustilan jatkumista. Keskusjohtoinen, vahvaan valtioon, usein jopa vahvaan johtajaan nojaava hallintojärjestelmä kukoisti parlamentarismin ja suoran kansalaisvaikuttamisen kustannuksella. Idän ja lännen välisen vastakkainasettelun voitti reissussa rähjääntynyt ja monia mutkia oikomaan joutunut demokratia.

Kylmän sodan jälkeen kiihtyneen Euroopan yhdentymiskehityksen tiellä ei pitänyt olla mitään esteitä. Sodan haamut olivat viimein takanapäin ja voimavarat voitiin keskittää kasvattamaan rajat ylittävää henkistä ja materiaalista hyvinvointia. Sen, että eurooppalaiseen (talous)unioniin otettiin voimavaroiltaan hyvin erilaisia valtioita, ja että yhteisesti sovittuja pelisääntöjä sovellettiin jäsenvaltioiden sisällä eri tavoin, katsottiin olevan vain pieni ja merkityksetön ryppy suuressa rakkaustarinassa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jälleen kerran, liki pari vuosikymmentä kestäneen nousukauden jälkeen, maanosamme on moraalisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä. Asiantuntijat ovat jäljittäneet syitä ja syyllisiä verikoiran innokkuudella. Osansa on saanut myös eurooppalainen demokratia. Sitä on sanottu olevan LIIKAA!

Mutta onko vallan keskittäminen, jakautuminen aaa- ja ööö-kerhoihin tai ”häirikkömaiden” yksipuolinen rankaiseminen ratkaisu nyt, kun nationalismi nostaa jälleen kerran päätänsä? Voisiko olla niin, että Euroopassa, niin unionissa kuin sen jäsenvaltioissa, demokratiaa ei sinänsä ole liikaa, vaan se nojaa liikaa edustuksellisuuden varaan. Päätöksenteko on keskittynyt turhan vahvasti ammattipoliitikkojen sekä EU:n, valtioiden ja kuntien virkamiesten, tiivistetysti ilmaisten eliitin käsiin. Kansalaisia ei kuunnella riittävästi, ja edustuksellista demokratiaa tukevat suoran (osallistavan) demokratian muodot jäävät ruohonjuuritasolla lähes tyystin hyödyntämättä.

Tästä on seurauksena yleisen uskon rapautuminen demokratiaa kohtaan; haussa on uusi Kekkonen, De Gaulle ja Bismarck, messias joka johdattaisi eksyneet lampaansa Egyptin Tahririn aukiolta luvattuun maahan. Odottavan aika on kuitenkin usein pitkä. Savupiipusta tupruttavaa valkoista savua odotellessa kukin meistä voisi tykönänsä miettiä, että mitä voisimme tehdä naapurimme, taloyhtiömme, kaupunginosamme ja asuinkuntamme hyväksi. Vastaavasti kunnanisät ja -äidit voisivat pohtia, miten ulkomailla hyödynnetyt suoran ja osallistavan demokratian vaikutuskeinot, kuten ”kansalaiskeskustelupäivät” tai "kansalaisraadit” soveltuisivat esimerkiksi täällä käytävään keskusteluun erilaisista energiamuodoista ja niihin liittyvistä kustannuksista.

Tai ainahan voimme pistää hanskat tiskiin ja toivoa, että eteläamerikkalaisten Mayojen ennustus ensi vuonna tapahtuvasta maailmanlopusta pitää sittenkin kutinsa.

Mikko Kohvakka

Karjalaisuus minussa?

2011-11-15T12:08:00.002+02:00

Kertoilin viime viikolla tamperelaiskollegani Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen kanssa instituutin Studia generalia -luentosarjassa Karjalan muistelun rituaaleista. Esitys oli täynnä tunnetta ja se perustui kesällä 2010 Kurkijoelle vanhempieni ja sisarusteni kanssa tekemään kotiseutumatkaan ja sen havainnointiin. Lopetimme esityksemme pohtimalla mitä karjalaisuus meille toisen ja kolmannen polven karjalaisille merkitsee. Voimmeko me, jotka olemme muualla syntyneitä ja muualla kasvaneita, sanoa olevamme karjalaisia?

Luennon lopetuksesta tuli aika tunnustuksellinen, sillä totesin, että matkalla tyttären, pikku siskon ja tutkijan roolit menivät iloisesti sekaisin. Ennen luentoa mietin kovasti kuinka sen nyt sitten kauniisti sanoisi, että en itse koe olevani karjalainen. Tiesin yleisön olevan suureksi osaksi karjalaisia ainakin sukujuuriltaan, ehkäpä myös identiteetiltään, enkä halunnut heitä mitenkään loukata. Mietin jo ennen Kurkijoen matkaa sitä vaihtoehtoa, että matka isäni kotiseudulle ei tunnukaan miltään. Pohdin myös pitäisikö sen tuntua? Eikö riittäisi, että on vain hauskaa?

Luennolla siteerasin omaa matkapäiväkirjaani, johon kesäkuussa 2010 olin kirjoittanut: ”Omasta kokemuksestani en osaa oikein sanoa mitään: maisemat ovat kauniita, mutta ei tämä sillä tavalla ”omalta” tunnu. Se on kuitenkin niin, että minä en ole karjalainen vaan oululainen, vaikka isän juuret ovatkin tosi tärkeitä.” Koen, että karjalaisuus on osa isääni, mutta sekin tulee näkyviin vain silloin tällöin, onhan hänenkin poismuutostaan aikaa kulunut jo yli 70 vuotta. Omaan identiteettiini kuuluu kuitenkin elementtejä, jotka sitovat minut osaksi niiden ihmisten ketjua, jotka ovat Kurkijoella syntyneet ja eläneet. Tällainen elementti on esimerkiksi etunimeni, jonka olen saanut isäni mummolta ja tietysti myös oma sukunimeni. Matkan aikana paljastui hauskasti identiteetin paikkasidonnaisuus, sillä me sisarukset aloimme muistella omaa lapsuuttamme Oulussa ja Oulun kupeessa Kempeleessä. Niinköhän Kurkijoen hiekkatiet ja vanhat sähkötolpat saivat meidän muistomme 60- ja 70-luvulta heräämään?

Sen lisäksi, että identiteetti kertoo siitä keitä me olemme, se kertoo myös siitä mistä me tulemme. Veljeni vaimo totesikin, että matka oli ”resan till familjens rötter” –matka perheen juurille. Isälleni matka oli täynnä muistoja, mutta me muut pystyimme vain kuvittelemaan kaiken sen mitä hän ympärillään näki. Toinen siskoistani pyyhki salaa kyyneleitään isän leikkipaikan kallioilla, kun hän muisteli hänelle niin rakasta mummoa ja kuvitteli hänet kulkemassa pihapiirissä. Isä puolestaan näki itsensä lapsena mäkeä suksilla laskemassa ja koulupoikana kolttosia tekemässä.

Vaikka identiteetti on normaalistikin jatkuvassa muutoksessa, karjalaisuudessa elää vahvana menetyksen ja luopumisen kokemukset. Samalla menetyksestä selviäminen on yksi karjalaisuuden peruspilareista. Identiteetti konkretisoituu usein suhteessa toisiin, ja menetetyn Karjalan muistelussa tuo toinen on alueen nykyiset asukkaat eli venäläiset. Veljeni vaimo kirjoitti omaan matkapäiväkirjaansa seuraavasti: ”Vaikka kuljemme isä-Matin kotiseutuja, hänen tuttuja paikkojaan, tulee venäläisyys ”silmille” kadunnimissä, tienviitoissa, nykyisissä Kurkijoen ihmisissä. Venäjän kieltä osaamattomalle tuntuu, ettei saa otetta asioihin niin paljon kuin haluaisi. Kävimme Kurkijoella kahdella hautausmaalla. Sellaista hautausmaata en ole ennen nähnyt, venäläisyys näkyi vahvasti ja siihen koreuteen ei vielä hitaat tunteeni kääntyneet. Koreaa oli, mutta tunnelmaa en vielä tavoittanut.”

Itse koen tarkastelevani karjalaisuutta ja menetettyä Karjalaa ulkopuolelta. Minulla ei ole vahvaa tunnesidettä niihin paikkoihin, joissa en itse ole kasvanut tai asunut. Uskon kuitenkin, että isäni ja hänen sukunsa juurilla on vaikutusta siihen kuinka tulkitsen karjalaisten kokemuksia esimerkiksi väitöskirjani tutkimusaineistossa. En siis olekaan täysin ulkopuolinen, sillä sukuni historian langat kiinnittävät minut vahvasti myös Karjalaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Kokousesitelmä 20.11. klo 14 "Yhteistoimintaa venäläisten kanssa Saimaan kanavalla"

2011-11-15T12:05:00.001+02:00

Lappeenrannan Killan syysvuosikokous pidetään sunnuntaina 20. marraskuuta klo 14.00 Lappeenrannan kaupungintalon valtuustosalissa. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat. Kokousesitelmän ”Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla venäläisten kanssa” pitää DI Seppo Koivupuro. Esitelmän jälkeen käydään yleisökeskustelu. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!

Lappeenrannan Kilta ry

Lisätietoja Killan nettisivuilta: Killan tapahtumatiedot netissä ja Etelä-Karjala-instituutin nettisivuilta: Yhteistoimintaa Saimaan kanavalla, lehdistötiedote

Yleiskarjalaisuutta ja paikallisidentiteettejä

2011-11-10T10:33:00.004+02:00

Olin männä maanantaina alustamassa ex-työkaverini, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiedottaja Pekka Raution kanssa keskuteluiltaa, jonka teemana oli Etelä-Karjalan identiteetit (ihan monikossa). Paikalle oli löytänyt mukavasti teemasta kiinnostuneita miehiä ja naisia. Joukossa oli paljon elämänkokemusta, mutta oli Skinnarilan Hoviin eksynyt jokunen rohkea nuorikin.

Illan anti oli enemmän kuin hyvä. Alustustemme jälkeen debatointi rönsyili sopivan vapaasti milloin maakunnan urheilusankareissa, milloin Viipurissa ja milloin taas Imatran ja Lappeenrannan välillä olevassa näkymättömässä muurissa. Erityismaininnan ansaitsee yleisön tarkkanäköisyys ja valveutuneisuus. Havainnot siitä, että Viipuri oli oma uniikki tapauksensa, jota ei voi korvata, tai että Etelä-Karjalan maakuntaidentiteetin suurin pullonkaula on tasavahvat paikkakunnat ja sitä kautta vahva paikallisidentiteetti, olivat kuin paremmaltakin tutkijalta konsanaan. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää, sillä olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, että sivistystä löytyy Etelä-Karjalasta muualtakin kuin Skinnarilan kampuksen seinien sisältä. Tätä ”kansalaistutkijoiden” tarjoamaa voimavaraa, puhutaanpa sitten äänekkäästä tai hiljaisesta tiedosta, me akateemiset tutkijat emme ole osanneet hyödyntää riittävästi.

Mutta mikä onkaan Etelä-Karjalan, jaetun maakunnan, identiteetin tila tänä päivänä? Etelä-Karjala näyttää olevan maakunta, jonka asukkaat tiedostavat tarpeen selvittää vastausta kysymyksiin: keitä me olemme ja mihin me kuulumme? Meillä on täällä maakunnassamme ihmisiä, joilla on vahva paikallinen identiteetti, mutta myös runsaasti yksilöitä, jotka kokevat olevansa ”vain” karjalaisia – city-etuliitteellä tai ilman (Laura ja Tanja, ette ole yksin!). Etelä-Karjalassa on eittämättä näkemystä ja mielipiteitä. Täältä löytyy myös riittämiin vastakkainasetteluita, joita pidetään terveen kilpailun ja uuden oppimisen edellytyksinä.

Meidän täytyy vain kaikkien pitää huoli siitä, että kilpailu ja kontrastit eivät saa liian hallitsevaa asemaa ja muutu sitä kautta rasitteeksi. Vastaavasti vahvan paikallisen identiteetin, olipa se sitten imatralaisuutta, lauritsalaisuutta tai joutsenolaisuutta, on oltava sen verran joustava, että ulkopuoliset jäsenet maakunnan ja jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelta pääsevät siihen halutessaan osallisiksi. Etelä-Karjala ei kaipaa muureja ja reservaatteja. Peräänkuulutan äänekästä ”pörinää” – enkä viittaa tässä tapauksessa ärtyneen suolen -oireyhtämään.

Mikko Kohvakka
Etelä-Karjala-instituutti (LUT)

Studia generalia -yleisöluentoilta 9.11. "Karjala rajalla – paikka muistojen sekä unelmien"

2011-11-03T14:09:00.000+02:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 9.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa:

•   Tutkija Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Etelä-Karjala-instituutti ja
dosentti Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen, Tampereen yliopisto:
Hiljaiset rajat Karjala-muisteluissa

•   Karttahistorioitsija Leena Miekkavaara, Suomen Kartografinen Seura:
Karjala varhaisissa kartoissa

•   Potero-orkesteri: Muistojen Karjala, Karjalaisten laulu
•   Pj: lentokapteeni Jouko Kuronen, Etelä-Karjalan karjalaisseurojen piiri
•   Etelä-Karjalan kesäyliopiston ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Skinnarilan hovissa pohditaan Etelä-Karjalan identiteettejä 7.11. klo 18

2011-11-03T08:09:00.000+02:00

Hovin hengen luento- ja keskusteluiltamassa maanantaina 7.11. klo 18 Skinnarilan hovissa puhutaan Etelä-Karjalan identiteeteistä. Keskustelua alustavat Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin tutkija Mikko Kohvakka ja vapaa toimittaja Pekka Rautio. He ovat olleet kirjoittamassa Etelä-Karjala-instituutin raporttisarjassa lokakuussa ilmestynyttä julkaisua Jaetun maakunnan identiteetti – Näkökulmia eteläkarjalaiseen identiteettikeskusteluun.

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Tiedote Hovin hengen identiteetti-illasta 7.11.2011

Studia generalia -yleisöluentoilta 2.11. "Karjalan luontoa Suomessa ja Venäjällä"

2011-11-02T11:12:00.000+02:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa "Kohtaamisia yli rajojen" 2.11. klo 18 Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa

Varapuheenjohtaja Pertti Siilahti, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri:
Karjalan luontoa venäläisittäin
Tutkija FT Juha Jantunen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti:
Karjalan luontoa suomalaisittain
Kommenttipuheenvuoro: pj. Seppo Vuokko, Etelä-Karjalan tiedeseura
Puheenjohtaja: johtaja Kimmo Saarinen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti

Imatran seudun luonnonsuojeluyhdistyksen, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin ja Etelä-Karjalan tiedeseuran ilta.

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta:
Kohtaamisia yli rajojen

Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?

2011-11-01T13:04:00.006+02:00

Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vähän aikaa sitten raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Kuten raportissakin todetaan, identiteetti on ainainen keskustelun aihe maakunnassa, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiaan peilaten ei olekaan ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ollut vaikea määritellä.

Itse nuorena eteläkarjalaisena huomaan joskus hämmentyväni identiteettikeskustelusta. Oman kokemukseni mukaan erityisesti eteläkarjalaiset nuoret, nykyiset citykarjalaiset, ovat yleisesti ottaen ylpeitä omasta identiteetistään, eivätkä he tunnista siinä mitään ongelmaa. Kuitenkin, olen huomannut että joskus epäröin sanoa olevani eteläkarjalainen, yksinkertaisesti siitä syystä että se kuulostaa niin epämääräiseltä. Melkein sama, kuin joku sanoo olevansa ”Etelä-Suomesta”. Murteeni puolesta minulta kysytään useammin olenko Itä-Suomesta, kuin Etelä-Karjalasta. Jos sanon olevani Etelä-Karjalasta, tarkennan useimmiten maantieteellistä paikannusta asuinpaikkakunnallani Lappeenrannalla.

Mihin sitten Etelä-Karjala tarvitsee Etelää? Tai Pohjois-Karjala Pohjoista? Meille eteläkarjalaisille on tietenkin itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala ei ole sama asia, mutta onko sillä väliä muille? Onko sillä sittenkään ihan niin paljon väliä edes itsellemme? Mihin oikeastaan tarvitsemme jakoa etelään ja pohjoiseen? Minulle esimerkiksi Häme on Häme ja Savo on Savo, vaikkakin myös näitä alueita voidaan jaotella toisistaan poikkeaviin alueisiin. Savolaisuus on kuitenkin, ainakin minulle, kuvaavampi termi kuin pohjoissavolaisuus – ensimmäiseen liitän vahvan identiteetin ja jälkimmäisestä en osaa sanoa mitään muuta, kuin sen että se on pohjoisemmassa. Etelä-Karjalassa oltiin kuitenkin vähän aikaa sitten kauhuissaan, kun festarivieraille tehdyssä kyselyssä maakuntaan sijoitettiin Pohjois-Karjalan kuntia ja Ilosaarirockikin vaihtoi maakunnasta toiseen. Eikö riitä, että Karjala osuu oikein?

Etelä- ja Pohjois-Karjala ovat kuitenkin siinä monia muita maakunta vaikeammassa tilanteessa, että karjalainen identiteetti on jo varattu muille, rajantakaisesta Karjalasta evakkoon lähteneille. Karjalainen evakkoidentiteetti kuvataan usein voimakkaaksi ja ainutlaatuiseksi, eikä Etelä- tai Pohjois-Karjala ole lähtenyt sen kanssa kilpailemaan. Sitä ei kuitenkaan pääse karkuun, että molempien maakuntien perässä lukee ”Karjala”. Ne muodostavat alueen, joka ei ole verrattavissa menetettyyn Karjalaan, mutta josta koostuu nykyinen Suomen puolella oleva Karjala – siksi että se on sellaiseksi nimetty. Se on siis Karjalaksi nimetty alue, jaoteltuna etelään ja pohjoiseen. Miksi eteläkarjalaiset eivät sitten voi kutsua tai kokea itseään karjalaisiksi? Miksi ei voi olla olemassa nykykarjalaisuutta, irtaantunutta rakennelmaa rajantakaisesta karjalaisuudesta? Miksi korostamme etelää ja pohjoista, mutta emme Karjalaa?

Nyky-Karjalaa ei pitäisi vähätellä sen vuoksi, että se ei ole sama kuin entinen. Se on Karjalaa siksi että sen nimi on Karjala, ja ihmiset siellä ovat karjalaisia siksi että he asuvat joko eteläisessä tai pohjoisessa osassa nykyistä Suomen puolella olevaa Karjalaa. Mitä he tekevät ja olevat on karjalaisuutta. Karjalaiset voisivat yhdessä todeta, että vaikka identiteettiä voi olla vaikea määritellä, sitä voi olla helppoa elää.

Keskustelu Etelä-Karjalan identiteetistä jatkuu Hovin Henki -illassa maanantaina 7.11. Lisätietoja instituutin nettisivulla: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/news30102011.aspx.

Studia generalia -yleisöluentoilta 26.10. "Tosiasioita idän ja lännen kirkkojen kohtaamisesta Itä-Suomessa"

2011-10-20T11:58:00.001+03:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 26.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

Professori Jukka Korpela, Itä-Suomen yliopisto:
"Kovia ja pehmeitä tosiasioita idän ja lännen kirkkojen kohtaamisesta Itä-Suomessa"
Piispa Voitto Huotari:
”Kättelyä rajalla eli kokemuksia ja tulkintoja rajahiippakunnan piispainistuimelta"
Isä Aarne Ylä-Jussila:
"Ortodoksisuus tämän päivän Kaakkois-rajalla"
Puheenjohtaja: kaupunkineuvos Tauno Moilanen

Etelä-Karjalan museon, Lappeenrannan Killan ja Seurakuntien yliopistotoiminnan ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentoilta 19.10. "Myytit ja todellisuus suomalais-venäläisissä kulttuurisuhteissa"

2011-10-17T16:04:00.001+03:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 12.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

Professori Eero Tarasti, Helsingin yliopisto:
Orienttia ja/tai Eurooppaa
Emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopisto:
”Luonnon surullinen poikapuoli” ja ”Saimaan rannan nymfi
Puheenjohtaja: kaupunkineuvos Tauno Moilanen

Semiotiikan verkostoyliopiston, ISI:n ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentoilta 12.10. "Turvallisuuspolitiikkaa EU:n reunalla"

2011-10-07T13:15:00.000+03:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 12.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

Everstiluutnantti Erkki Matilainen, Kaakkois-Suomen Rajavartioston apulaiskomentaja:
Kaakkoinen raja tänään ja huomenna
Kommodori (evp.) Pertti Inkinen:
Kaakkoinen raja Moskovasta nähtynä

Tutkija Charly Salonius-Pasternak, Ulkopoliittinen instituutti: Miltä Suomen itäraja näyttää Brysselistä ja Washingtonista katsoen?
Puheenjohtaja: Antti Lankinen, Lappeenrannan Paasikivi-Seura

Lappeenrannan ja Imatran Paasikivi-Seurojen ilta

Lue lisää ja katso koko luentosarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Vanhan Saimaan kanavan rakentajista Hovin hengessä 10.10.2011 klo 18

2011-10-07T13:05:00.000+03:00

Välähdys vähemmän tunnetusta maakuntamme historiasta saadaanSkinnarilan hovissa (Skinnarilankatu 36) maanantaina 10.10. klo 18, kunkirkkoherra Jukka Lehtinen ja ja kanavan historiaa tutkinut SeppoKoivupuro valottavat vanhan Saimaan kanavan rakentajien kansainvälisestikirjavan joukon vaiheita.

Hovin henki -illat ylläpitävät maakunnallistakeskustelukulttuuriperinnettä ajankohtaisista ja ajattomistateemoista vierailevien alustajien ja musiikkiesitysten tuella.Hopeaseppä Pekka Silventoisen rakennuttama satavuotinen Skinnarilan hoviantaa illoille vaikuttavan miljöön.

Kaikille avointilaisuus alkaa pienimuotoisella tarjoilulla jamusiikkiesityksillä. Tervetuloa!

Lue lisää Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Vanhan kanavan rakentajista Hovin hengessä

Robin Hoodeja ja Nottinghamin Sheriffejä

2011-10-04T13:36:00.003+03:00

Lappeenrannan teknillinen yliopisto (LUT) ylpeilee toimineensa avoimena ja rajat ylittävänä poikkitieteellisenä tekniikan ja talouden yliopistona yli neljän vuosikymmenen ajan. Puheille on todistetusti katetta, mutta pintaa raaputtamalla kiiltävän hohteen alta paljastuu myös ruosteläiskiä. Tilanne kilpailuyhteiskunnassa, johon myös tiedemaailma ja sen mukana LUT kuuluvat, on monellakin tapaa ristiriitainen ja hullunkurinen. Kilpaile mutta tee yhteistyötä. Jaa tietoa mutta älä paljasta parhaita ideoitasi. Panosta laatuun ja ole huolellinen työssäsi mutta julkaise jatkuvalla syötöllä. Vähemmästäkin tutkija hämmentyy. Hän ryhtyy pitämään kiinni omastaan kuin koira luustaan, pahimmillaan lamaantuu ja syrjäytyy omaan kammioonsa. Hyvää ympäröivään yhteiskuntaan jakavasta Robin Hoodista tulee ahne, linnaansa eristäytynyt ja omaan napaansa tuijottava Nottinghamin Sheriffi. Se siitä rajat ylittävästä poikkitieteellisyydestä.

Tutkija on helposti stressaantuva eläin. Yksi suurin stressinaiheuttaja on alati kovenevat julkaisuvaatimukset. Julkaisumääristä ja niitä mittaavasta bibliometriasta on tullut uusi pyhä toteemi, jota kumarretaan. Se mikä on tutkimuksen syvällinen sanoma, millaista uutta tietoa se synnyttää, jää turhan usein hämärän peittoon kun julkaisukiireessä lukeminen jää selailevan otteen asteelle. Mutta minkä sille voi. Järjestelmä on tällä hetkellä sellainen, että se painottaa julkaisulistan pituutta. Toisaalta löytyy suomalaisesta tieteenhistoriasta myös sellaisia vaiheita, jolloin julkaisumäärät olivat minimissään. Ei mikään tavoiteltava tila sekään.

Joka tapauksessa epäkohtia on ja niihin toivon mukaan puututaan. Ehdotamme täältä Etelä-Karjala-instituutista, että ensimmäisenä romukoppaan joutaa julkaisumäärien vuosittainen tarkastelu. Yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä ei julkaise tasaisella syötöllä vuodesta toiseen. Välillä on hiljaisempia vaiheita kun asioita kypsytellään, välillä taas julkaisuja tulee yhtenä ryöppynä. Tässä mielessä tulosten tarkastelu esimerkiksi kolmen vuoden ajalta olisi paljon hedelmällisempää.

Poikkitieteellisyys on yhteistyötä, yhteistyö on luottamusta, luottamus avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Tällä hetkellä yhteiskunta, se kuuluisa järjestelmä, ei tue tätä toiminta-ajatusta ja tavoitetilaa. Robin Hoodin menestyksen avain ja selkänoja oli työyhteisö nimeltään Iloiset Veikot. Etelä-Karjala-instituutti on täynnä Iloisia Veikkoja ja Pirkkoja, mutta yliopistomaailma kokonaisuutena kaipaa lisää iloa ja valoa pimenevään syksyyn.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, LUT

Studia generalia -luentoilta 5.10. "Kaupungit rajalla - yhdessä kaduilla ja kabineteissa"

2011-10-04T12:35:00.000+03:00

Studia generalia -yleisöluentosarjassa Kohtaamisia yli rajojen 5.10. klo 18 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla

Kaupunginjohtaja Seppo Miettinen, Lappeenrannan kaupunki: Lappeenranta rajalla
Kansainvälisen osaston päällikkö Olga Kareva, Viipurin kaupunki: Viipuri rajalla
Kaupunkineuvos Tauno Moilanen:
Kaksoiskaupungit rajalla
Tutkija Virpi Kaisto, Etelä-Karjala-instituutti:
Utopiaa vai todellisuutta? Imatra-Svetogorsk-kaksoiskaupunki

Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin ja NORDI:n ilta

Lue lisää ja katso koko sarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Kohtaamisia yli rajojen

Studia generalia -yleisöluentosarja 2011: Kohtaamisia yli rajojen

2011-10-03T16:53:00.000+03:00

Etelä-Karjala-instituutin kymmenes studia generalia -yleisöluentosarja Kohtaamisia yli rajojen on kuuden viikon mittainen ja luentoillat järjestetään keskiviikkoisin 5.10.–9.11.2011 klo 18–20.30 Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja maksuttomia.

Luentoilloissa käsitellään Etelä-Karjala-instituutin studia generalia -historian aikana esiin nousseita mielenkiintoisia raja-alueellemme sijoittuvia monin tavoin rajat ylittäviä aiheita. Aiheita tarkastellaan tämän päivän tilanteessa monista eri näkökulmista ajankohtaisen tiedon ja kokemuksen kautta.

Lue lisää ja katso sarjan ohjelma Etelä-Karjala-instituutin sivuilta: Studia generalia 2011: Kohtaamisia yli rajojen

Tarinat elävöittävät eteläkarjalaisuutta

2011-09-27T10:29:00.009+03:00

Tarinat ovat ikivanha tapa kertoa siitä, mikä on yhteistä ja jaettua. Tarinoiden avulla jäsennetään, uusitaan ja siirretään kollektiivista identiteettiä sukupolvilta toisille. Niiden käyttö on luonnollinen tapa ymmärtää sekä selittää elämää. Tarinat koskettavat ja auttavat oivaltamaan. Tarinoiden kautta ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet mennyttä ja tulevaa. Paikkojen ja ihmisten muuttuessa tarinat pysyvät.

Etelä-Karjala-instituutin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa kerätään, dokumentoidaan ja analysoidaan eteläkarjalaista ja karjalaista kulttuuriperintöä. Keräämme Etelä-Karjalan paikkoihin liittyviä tarinoita. Tarinoiden avulla on mahdollista hahmottaa eteläkarjalaista identiteettiä sekä sitä mitkä paikat ja kertomukset luovat maakunnalle sen omat erityispiirteensä. Tarinat nostavat esille mielenkiintoisia kohteita ja ne mahdollistavat uusien asioiden löytämisen omasta tutusta elinympäristöstä. Hankkeen tavoitteena on tallentaa erityisesti maaseudun kulttuuriperintöä.

Tarinoiden myötä Etelä-Karjalaa voidaan myös esitellä muille. Tarinat avaavat alueelle tuleville matkailijoille karjalaisuutta sekä eteläkarjalaista kulttuuria. Matkailuyrittäjät voivat tarinoiden kautta löytää tuoreita tapoja kertoa tuotteestaan. Tarinoiden myötä matkailijalle avautuu uusia näkökulmia paikalliseen elämään ja kulttuuriin. Luomalla sisältöjä tarinat edistävät kulttuurimatkailua.

Jos sinulla on jokin eteläkarjalaiseen paikkaan liittyvä tarina, voit kertoa siitä meille. Tarina voi olla vanha tai uusi, omakohtainen kokemus tai joltain kuultu kertomus mielenkiintoisesta paikasta. Kiinnostuksen kohteena ovat kaikenikäisten ihmisten kertomukset.

Hyvä tarina kertoo mielenkiintoisen tapahtuman, joka on sattunut jossain tietyssä paikassa Etelä-Karjalassa. Tarina voi olla esimerkiksi jokin muisto Saimaan rannalta, hauska sattumus kylältäsi, kertomus lapsuuden leikkipaikalta tai muuten vaan mukava hetki, johon liittyy paikan tunnelma. Meitä kiinnostavat myös ruokaan liittyvät tarinat ja tunnettuun historialliseen tai nykypäivän henkilöön liittyvät tapahtumat. Tällaisia paikan henkeen liittyviä pieniä tai suuria kertomuksia etsimme.

Voit lähettää tarinasi sähköpostitse osoitteeseen heini.kahkonen(ät)lut.fi tai postitse Heini Kähkönen, Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, PL 20, 53851 Lappeenranta. Tarinat voi lähettää nimettöminä tai nimen kanssa. Lähetä tarinasi meille vuoden 2011 loppuun mennessä. Tarinat kerätään tarinaoppaaksi, joka julkaistaan kesällä 2012.

Lisätietoja:
Heini Kähkönen, puh. 040 684 3963, heini.kahkonen(ät)lut.fi
Kristiina Korjonen-Kuusipuro, puh. 040 357 86 95, korjonen(ät)lut.fi
http://www.lut.fi/fi/eki/culture/projects/maaseudunmerkkipaalut/Sivut/Default.aspx

Samaa seittiä kutomaan

2011-09-06T10:42:00.002+03:00

Olin eilen puhumassa Hämeen taideviikoilla kuvataiteilijoille suunnatussa INTO-vertaisfoorumissa. Kerroin kuulijoille VISTA-hankkeen tuloksista ja tulin maininneeksi, että kulttuuriantropologina olen suhtautunut visuaalisen alan taiteilijoihin kuin johonkin uuteen ”heimoon”. Tämä herätti kuulijoissa hieman hilpeyttä, mutta tavallaan se on totta. Kun olen hankkeen aikana haastatellut taiteilijoita ja keskustellut heidän kanssaan, kuinka tarkkana omien asenteiden ja käsitysten kanssa tutkimusta tehdessä on oltava. Itseä on tarkkailtava tutkimusta tehdessä koko ajan, jotta asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopputulokseen.

Tätä minulle uutta heimoa on ollut antoisa tutkia ja olen oppinut paljon. Olen myös saanut omin silmin nähdä kuinka suuria väliinputoajia useat visuaalisen alan ammattitaiteilijat ovat yhteiskunnassa. Ympäröivä yhteisö ei aina ymmärrä, että taiteen tekeminen on ammatti siinä missä insinööri, putkimies tai postinjakaja. Stereotyyppisesti taiteilijaa pidetään ihmisenä, joka omasta luomisen pakostaan luo teoksiaan eikä tarvitse rahaa elääkseen. Taiteilija elää oravanpyörässä, jossa taiteen tekemisellä ja sen myymisellä ei elä ja elääkseen on tehtävä muita hommia. Kaikki muuhun työhön käytetty aika (vaikka työ itsessään olisikin mielekästä) on pois taiteen tekemisestä ja kuitenkin vain taidetta tekemällä taiteilija ansaitsee kannuksensa taiteen kentällä.

Taiteilijat tekevät töitä usein yksin ja heidän ammatillinen verkostonsa voi jäädä entisten opiskelukavereiden varaan. Verkostoituminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta taiteilijoiden ääni kuuluisi kauemmas, sillä massasta syntyy voimaa. VISTA-hanke on selvittänyt visuaalisten taiteilijoiden verkostoitumistarvetta Kaakkois-Suomessa. Verkostoitumisen rakenteet ovat kunnossa: alueelta löytyy kolme taiteilijaseuraa, korutaiteen ja taidekäsityön yhdistykset sekä kaksi valokuvakeskusta. Lisäksi alueella on alan koulutusta ja kolme taidemuseota, jotka omalla työllään tukevat paikallisia taiteilijoita. Verkosto ei kuitenkaan pyöri pelkkien rakenteiden varassa, vaan se tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät siitä toimivan. Ammattitaiteilijoita alueella on noin 150. Aktiivisista ihmisistä on silti pulaa, sillä tekemisellä on usein taipumusta kasaantua muutamille henkilöille ja pitkässä juoksussa he uupuvat. Jos verkoston toiminnalla halutaan nähdä tuloksia, vapaamatkustajia ei voida sallia. Siksi olisikin tärkeätä, että kaakon kulman visuaalisten alojen ammattitaiteilijat päättäisivät puhaltaa yhteen hiileen. Heidän olisi tehtävä tietoinen päätös siitä, että nyt unohdetaan taiteenlajien väliset erot, keskinäinen kilpailu ja mahdolliset vanhat henkilökohtaiset kaunat. Olisi toimittava päämäärä kirkkaana mielessä ja voitettava eteen tulevat esteet yhteisesti toimimalla. Totta kai verkosto tarvitsee rahaa, sillä verkoston pyörittämiseen tarvitaan vähintään yksi ihminen. Toimitusjohtaja Kira Sjöberg sanoikin eilisessä seminaarissa osuvasti, että raha on kulttuurialalla toimivan suurin ongelma ja samalla suuri vahvuus, sillä missään ei saada niin pienellä rahalla aikaan niin suuria asioita. Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan Taidelinkki-hanke on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka pienelläkin panostuksella voidaan saada paljon aikaan, kun tekijään luotetaan. Rahaa tuntuu löytyvän, kun aktiivisesti tehdään eikä vain voivotella rahan puutetta.

Eilisessä seminaarissa ei voivoteltu. Siellä hehkui hyvä henki ja naurukin oli herkässä. Erittäin hyvältä tuntui, kun esitelmäni jälkeen joku kysyi, missä Hämeessä olisi tällainen instituutti, joka paikallisesti tutkisi näitä asioita. Huomasin taas, että kyllä sitä tutkimustakin tarvitaan.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

korjonen(ät)lut.fi

Open Your Research - Science Across Boundaries

2011-06-07T12:02:00.008+03:00

A joint seminar on June 8, 2011 of the multidisciplinary LUT research units South Karelian Institute, NORDI and TBRC at Lappeenranta University of Technology, Hall 1303, on June 8, 2011

Further information: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/openyourresearch.aspx

Koheneeko Skinnarilan hovin kulttuurimaisema?

2011-05-04T19:13:00.004+03:00

23.5. klo 18 Hovin henki -ilta
"Koheneeko Skinnarilan hovin kulttuurimaisema?"

Kevään Hovin henki -illat päättyvät ympäristöhenkisesti maanantaina 23. toukokuuta kello 18, kun Skinnarilan hovista kiinnostuneita kutsutaan kierrokselle hovin ympäristöön. Sahoihin, lapioihin ja haravoihin ei ole vielä tarkoitus tarttua, mutta kylläkin herättää keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä tämän Lappeenrannan kulttuuriaarteen ympäristölle.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!
Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/lut/events/2011/sivut/hovinhenki-ilta.aspx

Sarja jatkuu syksyllä 2011. Sarjaa toteuttavat Etelä-Karjala-instituutti/LUT, Etelä-Karjalan kesäyliopisto ja Seurakuntien yliopistotoiminta.

Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaari 12.5.2011

2011-05-02T09:24:00.001+03:00

Etelä-Karjalan taide ja kulttuuri KUTKA, Länsi-Saimaan kehittämisyhdistys ry, Etelä-Karjalan Kärki-LEADER ry ja Etelä-Karjala-instituutti järjestävät yhteistyössä Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kanssa Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaarin torstaina 12.5.2011 klo 9.00-16.00
Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla (Skinnarilankatu 34) luentosalissa 7343.1.

TERVETULOA!

Lisätietoja ja ohjelma tästä linkistä: Luovien vastakohtaisuuksien maaseutu -lähiseminaari

Hovin hengessä 2.5. keskustelunaiheena Venäjän matkailu

2011-04-26T13:36:00.000+03:00

Hovin hengessä maanantaina 2.5. klo 18 puhutaan Venäjästä. Keskustelua alustamassa on Tapio Suonio, joka on matkaillut Venäjällä paljon, ja Suonion alustuksessa paneudutaankin matkaamiseen Venäjällä. Minkälaisia tilanteita, elämyksiä ja ilmiöitä Venäjän matkaaja kohtaa reissuillaan?

Venäjällä on suuret alueelliset erot niin infrastruktuurissa, ihmisten asumisessa ja toimeentulossa, maanviljelyksen alueellinen ero lienee kouriintuntuvin. Vanhassa Suomen Karjalassa kehitys on kehdossaan, samoin entisessä Neuvosto-Karjalassa. Sisemmälle Venäjälle matkatessaan huomaa myös eron, samoin huomaa kuuluuko alue Leningradin piiriin vai esimerkiksi Karjalan tasavaltaan. Moskova ja Pietari ovat eurooppalaisen tason paikkoja toisin kuin syrjäseudut.

Tilaisuus alkaa pienellä iltapalalla ja musiikilla. Illan järjestää Etelä-Karjala-instituutti/LUT ja iltaa emännöi suunnittelija Tanja Karppinen.

Hovin Henki on luento- ja keskustelusarja, jossa käsitellään aiheita elämän eri alueilta. Sarjan tilaisuudet ovat aina maksuttomia ja kaikille kiinnostuneille avoimia. Sarja jatkuu 23.5. klo 18 aiheella ”Skinnarilan hovin miljöö”.

Iltojen järjestäjinä toimivat Etelä-Karjala-instituutti/LUT, Etelä-Karjalan kesäyliopisto ja Seurakuntien yliopistotoiminta.

TERVETULOA!

Lisätietoja: www.lut.fi/eki, Etelä-Karjala-instituutti/Lappeenrannan teknillinen yliopisto,
etela-karjala-instituutti@lut.fi, p. 0400 811 233, PL 20, 53851 LPR

Koulu yhteiskunnassa, koulu muistin ja tulevaisuuden paikkana

2011-04-04T13:04:00.004+03:00

Lappeenrannan Killan avoin yleisöluentotilaisuus 7.4. klo 18 Lappeenrannan Lönnrothin koululla (Lönnrothinkatu 1) "Koulu yhteiskunnassa, koulu muistin ja tulevaisuuden paikkana"

Valtiotieteiden tohtori Marja Vuorinen avaa luentoillan alustuksellaan ”Koulu yhteiskunnassa”. Kasvatus- ja opetustoimen johtaja Tuija Willberg toteaa alustuksessaan, että koulukokemus ja tunne-elämykset syntyvät myös monista muista eri tekijöistä: fyysisestä ympäristöstä, psyykkisistä tekijöistä ja sosiaalisista suhteista.

Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Tervetuloa!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/news31032011.aspx ja Killan puheenjohtaja Matti J. Kuronen, matti.kuronen@pp.inet.fi, p. 0400 552 067 tai Killan sihteeri Tanja Karppinen, tanja.karppinen@lut.fi, p. 0400 811 233

Lappeenranta rajalla

2011-02-02T13:01:00.000+02:00

Raja antaa osansa Lappeenrannan henkeen

Lappeenranta on pienehkö vihreä karjalaiskaupunki Saimaan rannalla Venäjän rajalla. Lappeenrannan kaupunkikeskusta sijaitsee vain noin 25 kilometriä valtakunnan rajalta, Pietariin Lappeenrannasta on sama matka kuin Helsinkiin.

Venäjän raja on maantieteellinen pysähdyspaikka, mutta historialliset ja kulttuuriset tekijät ovat muovanneet rajasta myös eräänlaisen mentaalisen pysäkin. Suomen ja Venäjän, ja nykyään myös EU:n ja Venäjän raja, kantaa mukanaan pitkää yhteistä historiaa, jossa on ollut monenlaisia vaiheita. Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää.

Lappeenrannan sijainti rajalla on yksi kaupunkia ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Lappeenrannassa elellään Helsingin ja Pietarin vaikutusalueella, monien eri rajanylityspaikkojen solmukohdassa. Venäjälle johtavat Vainikkala, Nuijamaa ja Saimaan kanava. Lappeenrannan lentokenttä on kansainvälinen, Helsingin ja Pietarin vilkkaat kansainväliset lentokentät ovat vieressä; Eurooppa on lähellä ja muukin maailma helposti saavutettavissa.

Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Lappeenranta sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy Lappeenrannassa vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.

Paikalle henkeä luovat näkyvät elementit, kuten ihmiset, rakennettu ympäristö, luonnonympäristö, ilmasto – mutta mielen tasolla elementtejä on lisää. Paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sanonta Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä. Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta, välittämisestä; paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, että se voi saada hengen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu mielikuviin, tietoihin, tunteisiin ja kokemuksiin.

Lappeenrannan satamassa, jos missä, voidaan puhua myös kollektiivisesta paikan hengestä. Satama edustaa merkityksellistä lappeenrantalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa, hiekkalinna sekä tapahtumia. Iloinen monikielinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Ylväästi kaupungin historiaa huokuva linnoitus seisoo valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä. Satama elää.

Satama on näin katsottuna nykyisen Lappeenrannan sydän, jossa myös matkailija voi aistia paikan hengen. Sataman eloisasta kansainvälisestä ilmapiiristä, leppoisasta tunnelmasta, kauniista kaupunginlahdesta ja muista sataman eri elementeistä muodostuu ”se jonkin”, joka tekee paikasta erityisen. Ihminen kokee paikan hengen, kun hänellä on hyvä suhde senhetkiseen ympäristöönsä.

Lappeenrannan ”se jokin” saa vahvoja vaikutteita rajan läheisyydestä. Alueen asema suhteessa Venäjään tuo pikantin lisänsä paikan henkeen, ja tästä erityispiirteestä paikan henki ammentaa rikkautta, monimuotoisuutta ja omalaatuisuutta.

Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä. Erkki Jokisen kirjassa Näkymätön kaupunki todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.

Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa kaupunkiimme positiivista henkeä.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Etelä-Saimaan Näkökulmassa 30.1.2011.

Ympäristö ei tunne ihmisen asettamia rajoja

2011-01-18T13:07:00.005+02:00

Vedet virtaavat ja ilmavirrat kulkevat valtioiden rajojen ylitse piittaamatta siitä, mihin ihminen on vetänyt rajalinjansa. Tämä tulisi muistaa erityisesti Etelä-Karjalan kaltaisissa rajamaakunnissa. Etelä-Karjalassa yhteistyö ympäristökysymyksissä tuli ajankohtaiseksi heti toisen maailmansodan jälkeen maakunnan syntyvuosina. Nyt Venäjän kanssa on jo toteutettu paljon erilaisia yhteistyöhankkeita ja yhteistyötä raamittavat nykyisin myös yhä kiristyvät kansainväliset ympäristösopimukset. Rajan merkitys on edelleen suuri.

Tilanne haastaa eteläkarjalaiset tarkastelemaan elinympäristöänsä niin, että se ylittää pysyväksi mielletyt valtioiden rajat. Yksittäisille ihmisille ympäristö on elettyä tilaa, jota omat kokemukset ja merkitykset määrittävät. Esimerkiksi Vuoksi on imatralaisille merkittävä paikka, mutta moni kokee sen päättyvän Mellonlahteen, sillä rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman erillistä lupaa. Valtakunnan raja on pitkään estänyt kokemukset myös rajan toiselta puolelta ja näiden kokemusten puuttuessa ympäristöä ja myös ympäristövastuuta katsotaankin usein pelkästään kansallisesta näkökulmasta käsin. Se palvelee kuitenkin ympäristöä huonosti.

Helmikuun alussa Lappeenrannassa järjestettävä Ympäristö ja raja -seminaari tahtoo suorastaan pakottaa ihmiset miettimään rajatonta ympäristöä. Meillä kaikilla on kollektiivinen vastuu siitä, että tämä maailma jää tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin mitä itse olemme sen saaneet. Siksi seminaarissa painotetaan myös ympäristökasvatuksen näkökulmaa ja halutaan jakaa kokemuksia ympäristökasvattajien kesken. Seminaarin anti ei jää pelkkien esitelmien kuuntelemiseksi, vaan seminaarilaiset pohtivat yhteistä ympäristöä myös työryhmissä keskustellen. Loppupaneeli kokoaa ajatukset yhteen. Toivottavasti jokainen osallistuja saa uusia ajatuksia ja ideoita myös omaan työhönsä. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka seminaarin pohjalta viriäisi myös uudenlaista yhteistyötä osallistujien kesken.

Ympäristö ja raja -seminaari järjestetään lauantaina 5.2.2011 Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilastalolla, lisätietoja tarkemmin osoitteessa http://www.lut.fi/fi/eki/news/2011/sivut/14012011.aspx .

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

Kaikki virtaa

2010-12-30T09:24:00.001+02:00

”Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan”, totesi aikoinaan antiikin filosofi Herakleitos. Hän ajatteli, että pysyväisyys on vain näennäinen harha, sillä muutosta tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Työskennellessäni Etelä-Karjala-instituutin rakennemuutosprojektissa viime vuoden ja osan tätä vuotta ajattelin tätä Herakleitoksen lausahdusta usein. Rakennemuutoksesta on tullut pelottava sana. Valtio nimeää vuosittain erityisiä ”äkillisen rakennemuutoksen” alueita, joka tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensimmäinen, nimetyn alueen kannalta hyvä asia on se, että tämä status oikeuttaa valtion lisätukiin. Toinen, imagollisesti ja henkisesti huono asia on se, että äkillisen rakennemuutoksen alueita pidetään joko puhjenneina tai piilevinä kriisialueina.

Rakennemuutos ja kriisi ovatkin rakennemuutoskeskustelussa kietoutuneet yhteen. Seuratessa eteläkarjalaista rakennemuutoskeskustelua, jonka keskiössä on muuttuva metsäteollisuus, en ole kuitenkaan voinut olla pohtimatta, maksimoidaanko keskustelussa kurjuutta tarpeettomasti. Toki rakennemuutoksella, joka näyttäytyy pahimmillaan irtisanomisina ja supistuksina, on äärimmäisen ikäviä vaikutuksia, joihin on syytä kiinnittää huomiota ja ennen kaikkea tarjota tukea. On tärkeää lieventää rakennemuutoksen synkimpiä vaikutuksia, mutta voidaanko niitä kokonaan välttää? Miten? Miten muutoksen tapahtumista voidaan estää muuten kuin keinotekoisella hengittämisellä? Kuinka paljon ylipäätään muutosta (tässä tapauksessa metsäteollisuuden muutosta) on tarpeellista ylipäätään estää, hidastaa tai peruuttaa? Muutoksen vastustaminen on helppoa, mutta vaikeaa sen sijaan on keksiä muutokselle vaihtoehtoja.

Onko rakennemuutos sitten pelottava kriisi, vaiko vain osa jatkuvaa muutosta, jossa kaikki virtaa? Suomessa on jo vuosikausia tehty siirtymää, jossa teollisuuden työpaikkojen suhteellinen osuus pienenee palvelualan työpaikkojen suhteellisen määrän kasvaessa. Metsäteollisuutta tarkastellessa sen rakenteet ovat ”virranneet” jo kauan: monet tehtaat ovat aloittaneet paikallisina pienyrityksinä, jonka jälkeen ne ovat yhdistyneet synnyttäen yhä isompia konserneja ja lopulta nämä konsernit ovat kansainvälistyneet siinä mittakaavassa, että alkujaan paikallisen pikkutehtaan toimintakenttänä on nyt koko maailma.

Sinänsä ei siis pitäisi olla kovin yllättävää, että monia edeltäviä muutoksia seuraavat uudet muutokset. Kaikki muutokset eivät toki ole yhtä miellyttäviä kuin toiset, mutta jokaisesta muutoksesta voi löytää jotakin positiivista. Etelä-Karjalan kannalta positiivista rakennemuutoksessa on se, että se on nostanut esiin uutta osaamista esimerkiksi uusiutuvan energiantuotannon saralta. Tätä osaamista on löytynyt sekä olemassa olevan metsäteollisuusosaamisen sisältä että sen ulkopuolelta. Rakennemuutos on myös opettanut, että vaikka ennakointi on myöhäistä siinä vaiheessa kun tämän päivän muutokset jo tapahtuvat, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautumaan seuraavaan muutokseen. Herakleitos opetti myös, että virta johon astumme, ei ole koskaan kahta kertaa samanlainen. Toivon rakennemuutoksen virran tuovan Etelä-Karjalalle lisää hyviä asioita vuonna 2011.

Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo!

2010-12-17T13:08:00.001+02:00

Kävin alkuviikosta Joensuussa kuulemassa vanhempien tieteenharjoittajien ja kansainvälisten tiedelehtien toimittajien ajatuksia julkaisemisesta englanninkielellä. Seminaari-istunto oli antoisa ja opettavainen, mutta päällimmäisenä mieleeni jäivät kuitenkin Itä-Suomen yliopiston turhautuneet humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, jotka osoittivat mieltä parhaillaan käynnissä olevaa yliopistouudistusta vastaan. Jo edesmenneestä Joensuun yliopistosta valmistuneena historioitsijana tunsin sympatiaa ja myötätuntoa ihmistieteiden parissa työskenteleviä kollegoitani kohtaan. Ajanhenki, se kuuluisa Zeitgeist, kun ei näytä tällä hetkellä olevan sellaisten tieteenalojen puolella, jotka tuottavat nykyajan aikakäsitystä hitaammassa tahdissa vaikeasti mitattavaa henkistä pääomaa.

Mielenosoitukset ovat, ainakin toistaiseksi, karttaneet Etelä-Karjalaa. LUT on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että sen edustamat tieteenalat nauttivat valtaa pitävien ja rahakirstua vartioivien luottamusta yli valtiorajojen. Tekniikan ja talouden ammattilaiset Skinnarilassa synnyttävät tietoa, josta monet ovat valmiit maksamaan. Toki on hyvä muistaa, että teknillis-taloudellinen tutkimus on kallista; tutkimusinfrastruktuurin rakentaminen, ylläpitäminen ja hyödyntäminen tutkimustoiminnassa eivät ole mitään halpaa hupia.

Vaikka LUT on onnistunut pienehkönä ja ketteränä organisaationa välttämään yliopistouudistuksen ensivaiheen pahimmat karikot, yleisessä kehityksessä on havaittavissa piirteitä, joista olisi hyvä olla huolestunut myös Skinnarilan kampuksella. Yksi suurimmista uhkista on suomalaisen yliopistolaitoksen homogenisoituminen. Vaikka Itä-Suomen yliopiston kaltaisen monitieteisen yliopiston sisällä voidaankin puhua tieteenalojen eriytymisestä, kansallisessa mittakaavassa olemme ajautumassa tilanteeseen, jossa yliopistomme muistuttavat toimintatavoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan entistä enemmän toisiaan. Pahimmassa tapauksessa voimme puhua kymmenen vuoden päästä suomalaisesta yliopistolaitoksesta nimellä Finland School of Technology and Business Studies.

Aidosti monitieteisen, erikoistuneen ja vapaan yliopistolaitoksen luominen Suomeen edellyttää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtiovallan tulisi muuttaa toimintakäytäntöjään, jossa verovaroja syydetään jo valmiiksi vahvoihin ja kilpailukykyisiin yksiköihin, puhutaanpa sitten yrityksistä tai yliopistoista. Yksi mahdollinen kehityskulku voisi olla sellainen, jossa yksityinen sektori ottaa suurempaa vastuuta teknillis-taloudellisten yliopistojen rahoittamisesta, ja valtiovallan tehtävänä puolestaan olisi taata riittävät resurssit paitsioon jääville humanistis-yhteiskuntatieteellisille aloille, jonka piirissä harjoitettava tutkimus ja opetus on huomattavasti ”kovia” tieteenaloja halvempaa.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, LUT.

Hovin Hengen joulubrunssi runoillan merkeissä 13.12. klo 18

2010-12-08T12:58:00.010+02:00

Hovin Hengen luento- ja keskusteluilta

Maanantaina 13.12. klo 18 Skinnarilan Hovissa (Skinnarilankatu 36) järjestetään kaikille kiinnostuneille avoin ja maksuton Hovin Hengen joulubrunssi, jonka aiheena ovat runot ja runous. Alustajana ja runonlausujana paikalla on kirjailija Eija-Hilkka Anttila. Kuulijat saavat ottaa mukaan omia runojansa, joko itse kirjoittamiaan tai jonkun muun kirjoittamia. Runonsa voi lukea itse, tai ne voi antaa luettavaksi Eija-Hilkka Anttilalle.

Tervetuloa!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news08122010.aspx

"Imatralaisuutta kantamassa" -julkaisu perehtyy Imatran historiaan ja imatralaisuuteen

2010-12-08T12:52:00.004+02:00

Kanta-Imatra Seura on julkaissut uuden Imatraa ja imatralaisuutta käsittelevän kirjan. Kirjan on toimittanut tutkija Virpi Kaisto Etelä-Karjala-instituutista Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta. Julkaisuun on koottu kirjoituksia Kanta-Imatra Seuran ja Imatran historiasta sekä Imatralla pitkään asuneista tai vaikuttaneista henkilöistä.

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news07122010.aspx

Kansalaisjärjestöjen uudistuva rooli kunnalliselämässä 28.11. klo 14

2010-11-23T08:20:00.001+02:00

Sunnuntaina 28.11. klo 14 Lappeenrannan kaupungintalon valtuustosalissa järjestetään Lappeenrannan Killan syyskokous. Kokousesitelmän tilaisuudessa pitää dosentti Erkki Mennola aiheenaan kansalaisjärjestöjen uudistuva rooli kunnalliselämässä.
Lappeenrannan Kilta toivottaa tilaisuuteen tervetulleiksi kaikki aiheesta kiinnostuneet

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news23112010.aspx

Karjalan kannaksen historia ja kulttuuri yleisöluennon aiheena 15.11. klo 18

2010-11-08T13:48:00.006+02:00

Maanantaina 15.11. klo 18 Skinnarilan Hovissa järjestetään Hovin Henki -ilta, jossa käsitellään Karjalan kannaksen historiaa ja kulttuuria niin Suomen kuin Venäjänkin kannalta. Tilaisuuteen toivotetaan tervetulleeksi kaikki aiheesta kiinnostuneet. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Ilta sisältää alustuksen, musiikkiesityksen, pientä iltapalaa sekä keskustelua.

TERVETULOA!

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news08112010.aspx

Erikoistumista ja yhteistyötä korkeakoulupolitiikkaan

2010-10-30T13:43:00.000+03:00

Parhaillaan käytävä keskustelu Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulujen yhteistyön syventämisestä on nostattanut tunteita ja huolta eteläkarjalaisen korkeakoulutuksen tulevaisuudesta. Yhtenä merkittävänä uhkana on pidetty Etelä-Karjalan koulutustarjonnan kaventumista ja koulutuspaikkojen vähenemistä. Samanaikaisesti opetusministeriö on painostanut yliopistoja ja ammattikorkeakouluja erikoistumaan ja kehittämään omia keihäänkärkialojaan. Mutta kuinka leveä kärki voi olla, ilman että terävyys ei siitä kärsi?

Suomalaista koulutus-, tutkimus-, ja innovaatiojärjestelmää keikuttaa tällä hetkellä rakennemuutoksen puhuri, jonka voimakkuutta voi verrata 1960–70-lukujen tilanteeseen. Tuolloin lähti liikkeelle se voimakas korkeakoulutuksen kasvu- ja eriytymisprosessi, joka on jatkunut aivan näihin päiviin asti. Nyt edessä ovat uudet haasteet, joista selviäminen edellyttää uudenlaisia rakenteita ja uudenlaista toimintakulttuuria. Yliopistoissa resursseja ollaan siirtämässä raskaasta hallinnosta ruohonjuuritason toimijoille eli tutkijoille ja opettajille.

Kaikki eivät voi enää tehdä kaikkea. Päällekkäisyyksiä on purettava. Tähän painostaa pelkästään jo yhä rajallisemmaksi käyvät taloudelliset resurssit tilanteessa, jolloin tutkimus- ja opetusinfrastruktuurin kustannukset jatkavat eksponentiaalista kasvuaan. Onko korkeakouluja kehitettäessä ratkaisevaa opiskelijoiden ja tutkimusjulkaisujen määrä, vai pitäisikö enemmän korostaa opiskelijoiden työllistymistä ja tutkimustulosten näkyvyyttä niin kansallisilla kuin kansainvälisillä foorumeilla?

Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla ei ole myöskään enää monopoliasemaa tutkimuksessa ja opetuksessa. Organisaatiorakenteeltaan kevyet yritykset, konsultit ja muut ei-akateemiset asiantuntijat tarjoavat palvelujaan, ja haastavat tätä kautta yliopistot tiedon synnyttäjinä ja välittäjinä. Korkeakoululaitoksella voi olla etunaan suuren koon mukanaan tuomat muskelit. Mutta mikä on niiden merkitys aikana, jolloin korostuvat ketteryys ja kyky reagoida riittävän nopeasti ympäristössä tapahtuviin muutoksiin?

Lappeenrannan ja Imatran kaupunginjohtajat ovat oikeassa peräänkuuluttaessaan keskustelua Etelä-Karjalan tutkimus- ja koulutusinstituutioiden tulevaisuuden suuntaviivoista. Selvitettäviä kysymyksiä on paljon. Jo edellä mainittujen kysymysten lisäksi olisi hyvä pohtia, mitkä ovat menestyvän Etelä-Karjalan kulmakivet 2020-luvulla. Onko menestyvän alueen resepti kymmenen vuoden päästä joku uusi, vielä keksimätön aluevaltaus, vai löytyykö vastaus jo olemassa olevien koulutussektorien, kuten sosiaali- ja terveysalan sekä matkailualan sisältä? Muuttuvatko rakenteet vai olemassa olevien rakenteiden sisällöt?

Alueellisen koulutus- ja tutkimuspolitiikan kehittäminen vastaamaan kansainvälistyvän yhteiskunnan haasteita on Etelä-Karjalan tulevaisuuden kannalta niin monikerroksinen ja tärkeä kysymys, että sen pohtimiseen on hyvä valjastaa mahdollisimman laajat tietoresurssit aina tekniikan ja talouden asiantuntijoista kulttuurintuntijoihin. Tähän Etelä-Karjalalla on hyvät edellytykset. Alueella on kansainvälisen tason teknillis-kaupallisiin kysymyksiin erikoistunut tiedeyliopisto, aluekehittämistehtävää harjoittava ammattikorkeakoulu, vireä kulttuurialan asiantuntijoiden verkosto sekä ennen kaikkea 134 000 kotiseutunsa tulevaisuudesta enemmän tai vähemmän kiinnostunutta eteläkarjalaista.

Näillä resursseilla luulisi olevan mahdollista kehittää maakuntaan tutkimus- ja koulutusverkosto, jossa raja-aidat ovat matalia ja työnjako selvä. Etelä-Karjalaa on kehitettävä siten, että se yhtäältä erikoistumalla erottautuu profiililtaan muista alueista, mutta toisaalta täydentää puutteitaan tekemällä tapauskohtaisesti yhteistyötä niin kansallisen kuin kansainvälisen tason toimijoiden kanssa.

Mikko Kohvakka
Projektitutkija
Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Blokikirjoitus on julkaistu Etelä-Saimaan Mielipideosiossa 28.10.

Keskustelutilaisuus kansalaisvaikuttamisesta 3.11. klo 18

2010-10-30T13:03:00.004+03:00

Lappeenrannan Kilta ry:n tämän syksyn teemana on kansalaisvaikuttaminen. Kilta haluaa avata keskustelun siitä, millä tavalla kaupunkilaiset voivat vaikuttaa kaupungin hallintoon, kehittämiseen ja yleensä saada äänensä kuuluviin vaalien välissäkin.

Kilta järjestää keskiviikkona 3.11.2010 klo 18 Kaupungintalon henkilöstöravintolassa kaikille avoimen ja maksuttoman keskustelutilaisuuden kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista. Killan tilaisuuteen on kutsuttu keskustelua alustamaan alueemme vaikuttajia, tiedotusvälineiden edustajia sekä eri kansalaistoimijoita ja -aktiiveja.

Lisätietoja: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news30102010.aspx

"Luovuuden ulottuvuuksista" studia generalia -yleisöluento 20.10. klo 18

2010-10-14T15:12:00.003+03:00

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. viides luento "Luovuuden ulottuvuuksista" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 20.10. klo 18.

HALLITTU ALASTULO:
ke 20.10.2010 klo 18 luovuuden ulottuvuuksista
tutkimusjohtaja Esa-Matti Järvinen
muotoilija Ristomatti Ratia

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat insinöörit luovat teknologiaa" studia generalia -yleisöluento 13.10. klo 18

2010-10-11T11:29:00.004+03:00

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. neljäs luento "Luovat insinöörit luovat teknologiaa" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 13.10. klo 18.

VARMA OHJAAMINEN:
ke 13.10.2010 klo 18 Luovat insinöörit luovat teknologiaa
professori Juha Varis
pienyrittäjä Jarmo Alamäki

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat johtajat kehittävät organisaatioita" studia generalia -yleisöluento 6.10. klo 18

2010-10-01T10:06:00.005+03:00

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. kolmas luento "Luovat johtajat kehittävät organisaatioita" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 6.10. klo 18.

OIKEA AJOITUS:
ke 6.10.2010 klo 18 Luovat johtajat kehittävät organisaatioita
Erikoistutkija Tuija Oikarinen
Professori Marko Torkkeli
Johtaja Mikko Ojapelto

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat yksilöt luovat kulttuuria" studia generalia -yleisöluento 29.9. klo 18

2010-09-28T11:26:00.008+03:00

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. toinen luento "Luovat yksilöt luovat kulttuuria" järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa 29.9. klo 18.

VAPAAPUDOTUS:
ke 29.9.2010 klo 18 Luovat yksilöt luovat kulttuuria
kirjailija, kulttuurivaikuttaja Claes Andersson
muusikko, taitelija Sari Kaasinen
toiminnanjohtaja Minna Pirilä-Martti

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

"Luovat alueet, alueet luovat" studia generalia -yleisöluento 24.9.2010

2010-09-24T12:24:00.007+03:00

Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen -luentosarjan 24.9.–20.10. avausluento Luovat alueet, alueet luovat järjestetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston Skinnarila-salissa (Skinnarilankatu 34) Tutkijoiden yön yhteydessä 24.9. klo 18–20:

ROHKEA ULOSHYPPY:
pe 24.9.2010 klo 18 Luovat alueet, alueet luovat
Luennoitsijat: kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja professori Kalle Michelsen

Lisätietoja luentosarjasta ja koko sarjan ohjelma: Rohkea ja hallittu hyppy luovuuteen

Tarja Myllärinen kirjoitti ajatuksiaan Jussi T. Kosken luennosta omassa blogissaan.

Turha tutkija?

2010-09-22T11:20:00.007+03:00

Tutkijan ammattikunnan edustajat, oli sitten projektitutkija, tutkijatohtori tai ihan erikoistutkija, joutuvat vähän väliä legitimoimaan oman olemassaolonsa. Asiaan vihkiytymättömille ja muille epäileville tuomaille tutkijuus ja tutkimustoiminta näyttäytyvät usein hämäränä, jopa mystisenä toimintana. Minne ne meidän verorahat oikein joutuvatkaan?

Tutkimus ei ole selvää ja suoraviivaista. Se ei tähtää kuin hyvin harvoissa tapauksissa tiettyyn ennalta määrättyyn päämäärään. Tässä mielessä lääkäreillä, opettajilla, tehdastyöläisillä, lentokapteeneilla ja toimitusjohtajilla on helpompaa. He ylläpitävät elämää, välittävät tietoa, tuottavat hyödykkeitä, kuljettavat ihmisiä ja esineitä sekä kartuttavat yritysten kassavirtaa. He ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman yhteiskunnassa – tosin hyvin pitkälti tutkijoiden tutkimustulosten ansiosta.

Yksi selitys tutkijan ammatin vakiintumattomalle asemalle on sen lyhyt ikä. Aina 1800-luvun lopulle asti tutkimus oli Euroopassa lähinnä hyväosaisten harrastustoimintaa, yksi tapa viettää vapaa-aikaa. Tuon ajan yliopistoissa ainoastaan professorit saivat merkittävää palkkaa, mutta heidänkin työnsä oli opetusvoittoista. Tutkimustoiminta haki paikkaansa. Se ei ollut vuorovaikutteista, instituutioiden rajat ylittävää ajatusten vaihtoa. Yksin, muista erillään puurtavasta tiedemiesihanteesta päästiin kylläkin vähitellen eroon, kun tilalle tulivat seminaarit, eräänlaiset tutkimusryhmät. Ne olivat kuitenkin hyvin erikoistuneita, ja rakensivat muuria muiden yliopiston sisällä olevien tutkimusryhmien välille. Oppiaineiden identiteetit vahvistuivat, ja ne muodostivat ikään kuin autonomisia osavaltioita, joista yliopisto -niminen liittovaltio muodostui.

Oppiaineiden sisällä työskennelleiden tutkijoiden asema vahvistui vähitellen yliopiston sisällä 1900-luvun aikana. Heidän maineensa kiiri kuitenkin vain harvoin yliopistolaboratorioiden ulkopuolelle. Tutkimustoiminnan intensiivisyys ja yliopistojen vapaan tieteen nimissä tapahtunut ”eristäytyminen” yhteiskunnasta eivät edesauttaneet tutkijoiden maineen parantumista suuren yleisön keskuudessa. Henkilöt, kuten penisilliinin maailmansotien välillä kehittänyt Alexander Fleming tai DNA:n geenien ja kromosomien rakenneyksiköksi vuonna 1944 tunnistanut Oswald Avery, ovat nykyään tiedemaailmaan hyvin tuntemia suurmiehiä, jotka ovat jääneet laajojen kansankerrosten keskuudessa keksintöjensä varjoon.

Harvassa ovat Einsteinin kaltaiset erikoisuudet, jotka saavutuksillaan ja ulkoisella habituksellaan ovat muuttuneet kaikkien tuntemiksi tiedemiehen synonyymeiksi. Einstein oli pitkälti modernin median tuote. Hänen saavutuksensa erityisen suhteellisuusteorian kehittäjänä ei sisällöllisesti avaudu monille, mutta kiitos tiedotusvälineiden kuva kieltä näyttävästä valkohiuksisesta pörröpäästä on heijastunut liki jokaisen verkkokalvolle jossain elämänvaiheessa.

Nykytutkijan ei tarvitse olla Einstein tuodakseen saavutuksiaan ja niihin liittyviä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä julkisuuteen. Korkeatasoinen tutkimus itsessään on paras markkinavaltti, mutta hyvä kirjallinen ja suullinen ulosanti sekä tutkijan oman persoonan tuominen julki voivat edesauttaa sanoman perillemenoa merkittävästi. Tästä on hyvänä esimerkkinä englantilainen genetiikan ja biokemian asiantuntija John B.S. Haldane, joka nousi Brittein saarten tunnetuimpien henkilöiden joukkoon 1930-luvulla. Tämä aristokraattiperheeseen syntynyt ensimmäisen maailmansodan sotasankari halveksi julkisesti kaikkia turhantärkeitä auktoriteetteja, ja oli jatkuvasti napit vastakkain niin itsetietoisten kollegojensa kuin pikkutarkkuuksiin hirttäytyvien hallintovirkamiesten kanssa. Haldane kirjoitti aktiivisesti terävän provosoivia kolumneja sanomalehtiin, luoden tätä kautta tunnettuutta myös tutkimuksellisille saavutuksilleen.

Tiedän, että myös LUT:sta löytyy varmasti teräväkynäisiä ja -sanaisia tutkijoita, jotka voisivat tuoda aktiivisemmin julki sekä työ- että siviiliminäänsä. Ja mikäli tutkijan kynä ei käy ja kieli laula, niin itse keksinnöt voivat puhua puolestaan. Tästä ovat hyvänä osoituksena tämän viikon perjantaina neljättä kertaa järjestettävä Tutkijoiden Yö -tapahtuma ja Helsingissä pidetyt pakkaus- ja materiaalikäsittelyalan messut, jonka kautta valtakunnan julkisuuteen nousi LUT:n pakkaustekniikan osaajien kehittelemä keskustelutaitoinen älypakkaus.

Olisikin hyvä tiedostaa, että viime kädessä yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä vastaa oman tutkimuksensa tiedottamisesta. Erilaisia foorumeita ja tapoja riittää laidasta laitaan, on vain löydettävä omansa ja uskallettava ottaa se ratkaiseva askel tieteen popularisoinnin mielenkiintoiseen maailmaan.

Mikko Kohvakka

Voisiko Steve Jobs olla suomalainen?

2010-09-07T12:46:00.002+03:00

Harmaantunut laiha mies, joka on pukeutunut nuhruisiin farkkuihin, mustaan poolopaitaan ja kuluneisiin lenkkareihin. Näillä ansioilla ei yleensä pääse amerikkalaisen julkisuusmyllyn keskiöön, jossa pärjäävät vain kauniit ja rohkeat.

Mutta yksi mies saa aina halutessaan media-aikaa. Apple-yhtiön pääjohtaja Steve Jobs näyttää 60-luvun radikaalilta, joka on eksynyt 2000-luvun globaaliin maailmaan. Mutta rähjäisen kuvan taakse piiloutuu post-modernin ajan ehkä johtava innovaattori. Steve Jobsia on kuvattu intohimoiseksi perfektionistiksi, jonka alaisuudessa on vaikea tehdä työtä. Hän on saanut kerran potkut Applesta, mutta palannut yritysjärjestelyjen jälkeen yhtiöön ja ottanut jälleen oman paikkansa kyseenalaistamattomana johtajana. Hän on itsekeskeinen ja yksinäinen sielu, joka kulkee sovinnaisuuden ja sopimattomuuden harmaassa välimaastossa.

Steve Jobs on antanut kasvot 2000-luvun innovaatioille. Kuluttajat eivät ole enää kiinnostuneita laitteiden teknisistä yksityiskohdista, vaan kokonaisuudesta, jossa korkeaan teknologiseen laatuun yhdistyvät esteettinen muotoilu ja käyttäjämukavuus. Apple on vienyt tätä innovaatiokonseptia vielä askeleen eteenpäin antamalla tuotteilleen myös hengen, tai kuten Steve Jobs asian ilmaisee, ”jokaisen IPodin sisällä on kuuntelijan oma sielu”.

Steve Jobs osaa asiansa. Applen tuotelanseerausta odotetaan kuukausia ja yhtiön uutta ihmettä odotetaan kuin pyrstötähteä taivaalle. Pettymyksiäkin on, mutta yllättävästi Apple pystyy tuomaan markkinoille hämmästyttäviä innovaatioita vuodesta toiseen. Nytkin uusi IPad-laite oli sensaatio, jota myytiin ensimmäisen kuuden päivän aikana yli 600.000 kappaletta.

Voidaanko Steve Jobsin innovaatiomalli matkia? Varmaan voidaan, mutta ehkä huomio pitäisi keskittää ilmiöön itseensä. Teknologian täyttämässä maailmassa kilpailua ei enää voiteta paremmalla teknologialla, vaan teknologian ja kulttuurin välisten suhteiden ymmärtämisellä. Menestyvään innovaatioon tarvitaan puolestaan monialaisia osaajia, jotka tuntevat asiakkaiden elämäntavat ja pystyvät tulkitsemaan niitä teknologian kielellä.

Suomessa innovaatiot on asetettu kansallisen kilpailukyvyn alttarille. NOKIA oli pitkään suomalaisen innovatiivisuuden kruununjalokivi. Nyt Apple on osoittanut, että ehkä NOKIA sittenkin on liian insinöörivetoinen yritys, josta ei löydy riittävää kulttuurista syvyyttä kilpailukykyisten tuotteiden valmistamiseen.

Sama ongelma periytyy myös korkeimpaan teknilliseen opetukseen ja tutkimukseen. Aalto-yliopisto perustettiin edistämään suomalaista innovatiivisuutta ja tekniikan, talouden ja muotoilun yhdistämisellä ehkä onnistutaan kouluttamaan uusia Steve Jobsin kaltaisia neroja. LUT on Aaltoa selvästi pienempi, mutta Lappeenrannassa on pitempi perinne talouden ja teknologian yhdistämisestä. Applen menestys osoittaa, ettei muotoilu ole post-modernissa maailmassa vain turha kyytipoika, vaan ehkä juuri se ratkaiseva osa kokonaisuutta.

Voisiko Steve Jobs olla suomalainen? Suomen historia tuntee muutaman suuren innovaattorin, joista Artturi I. Virtanen oli luonteeltaan ehkä lähimpänä amerikkalaista kollegaansa. Myös Vilho Väisälä oli kummallinen professori, joka onnistui luomaan radiosondin, josta tuli globaali innovaatio. Suomalainen kulttuuri ei kuitenkaan arvosta erilaisuutta ja keskitien reunaa kulkevia kummallisuuksia. Suomalaiset ottavat riskejä, mutta liian harvoin ja silloinkin yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Steve Jobsin mukaan kuolema on ihmiskunnan paras innovaatio, sillä se asettaa ehdottoman deadlinen meille jokaiselle. Jos aiot tehdä innovaation, turha odottaa huomista. Se voi olla jo liian myöhäistä.

Kalle Michelsen

Varrella Virran

2010-09-05T19:03:00.004+03:00

Kesänviettoni perinteisiin kuuluu joka vuosi käydä Torniojokilaaksossa Kukkolankoskella syömässä varrassiikaa tai tikkusiikaa, kuten lapseni ovat tuota herkkua nimittävät. Heille kesämatka ilman tikkusiikaa ei tunnu miltään.

Tornionjoki eli Väylä on hyvin tärkeä osa paikallista kulttuuria ja sen arvo tunnustetaan kiistattomasti. Kukkolankoskea mainostetaan matkailijoille nykyisyyden ja elävän historian tiivistymänä. Tornionjoessa valtakunnan raja kulkee joen keskellä. Rajaan tai sen ylittämiseen ei Peräpohjolassa liity minkäänlaista dramatiikkaa, ja väkeä koskenpartaalla näyttää riittävän molemmin puolin. Aina silloin tällöin rohkeimmat laskevat koskea myös kumiveneellä. Tänä kesänä mediassa sai runsaasti huomiota ”Jokinainen”, 20 000 muovipullosta rakennettu lautta, jolla ryhmä taiteilijoita seilasi Muonion- ja Tornionjokea alas noin 400 kilometriä.

Kukkolassa on molemmilla rannoilla matkailijoille tarkoitettuja palveluja. Ravintolapalvelujen lisäksi löytyy majoitusta, erilaisia jokeen liittyviä aktiviteetteja, kuten kalastusta sekä ostosmahdollisuuksia. Suomen puolella on pieni ravintola, jäätelökioski sekä muutamia aittoja joissa myydään matkamuistoja. Monet tulevat myös seuraamaan kalastajia, jotka perinteisin menetelmin lippoavat koskesta siikaa. Sitä samaista siikaa, jota ravintolassa sitten eri muodoissa nautitaan. Kalastuksen lisäksi vahvimmin paikan historiaan liittyy hopeaseppä Smedsin myymälä. Seppä itse työskentelee usein aitan nurkassa ja työskentelyn lomassa hän kertoo kiinnostuneille miten keskeinen osa paikan historiaa hopea ja hänen tekemänsä tuotteet edelleenkin ovat.

Joka vuosi Kukkolankosken kuohuja katsellessani ja kuunnellessani mietin myös Vuoksea, sillä paikkoihin liittyy hyvin paljon samankaltaisuutta. Molemmilla joilla on pitkä ja merkittävä historia, ja jo nimeäminen kertoo näiden jokien tärkeästä merkityksestä paikallisille ihmisille. Tornionjoki on Väylä, Vuoksi on aina Vuoksi, ei joki. Valtakunnan rajakin on elävästi läsnä molemmissa paikoissa, joskin vähän eri tavalla. Kukkolankoskella rajan ylitystä tuskin huomaa, mutta Vuoksella rajavyöhykkeelle ei ole menemistä ilman lupaa. Raja myös katkaisee Vuoksen kahtia, kun taas Torniojoessa valtakunnan raja kulkee joen keskikohtaa.

Historia ja paikallinen kulttuuri ovat myös läsnä hieman eri tavoin. Kukkolankoskella ja Torniojokilaaksossa yleensäkin korostetaan Väylän merkitystä tavallisille ihmisille. Imatralla puolestaan joen paikallinen merkitys ei oikeastaan näy, vaan esille on nostettu joen loistonpäiviä, ulkomaisen ja kotimaisen yläluokan vierailuja. Joskus vaikuttaa vähän siltä, ettei paikallisuuteen oikein uskalleta luottaa. Vuoksen matkailua on viimeisten vuosien aikana pyritty kehittämään ja elävän historian tuntu on pikku hiljaa tullut yhä lähemmäksi. Työtä on kuitenkin vielä paljon tehtävänä, sillä Vuokseen liittyy niin monia tarinoita, niin monia kokemuksia ja niin monia tasoja.

Olisi hienoa, jos joen merkitys paikallisille ihmisille nostettaisiin kehittämistyössä keskeiseksi. Aina ei tarvitse osoittaa kuinka ”hienoa” historia onkaan ollut, vaan tärkeätä on myös se mitä Vuoksi on ennen ja tänä päivänä merkinnyt meille tavallisille ihmisille. Suomen matkailuhistoriassa Vuoksi hakee vertaistaan, mutta arkikokemuksiakaan ei kannata väheksyä. On totta, että voimalaitosrakentaminen on katkaissut Vuoksen kalastusperinteen, mutta silti haluaisin lähitulevaisuudessa lukea Vuoksea esittelevältä sivustolta ”Vuoksen partaalta voi ihailla elävää imatralaista kalastusperinnettä” tai että mottona ylipäätään olisi samanlainen lause, joka Torniojokilaakson meänkielellä sanottuna kuuluu ”Meän arki on teän fästi”!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen@lut.fi

Teksti on julkaistu myös Uutisvuoksen kolumnina 2.9.2010

Luovuuden mylläreitä

2010-07-13T14:02:00.008+03:00

"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?

Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.

Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.

Lisää ihmisnäkökulmaa myös LUT:n tutkimukseen

2010-05-17T11:10:00.003+03:00

Kaakkoiseen Suomeen on eksynyt vain muutamia antropologeja ja siksi onkin aika ajoin varta vasten lähdettävä omiensa pariin. Tämä on tärkeää, jotta oman tieteellisen ajattelun lähtökohdat ja opetukset eivät aivan painuisi unholaan. Samanlaisen koulutuksen saaneet ihmiset katsovat maailmaa samasta näkövinkkelistä, ja keskustelu heidän kanssaan tuntuu luontevalta. Tästä syystä matkasin viime viikolla Suomen Antropologisen seuran (http://www.antropologinenseura.fi/) järjestämille Antropologipäiville, joiden yleisenä teemana oli arvon käsite. Tätä tarkasteltiin myös talouden ja tekniikan näkökulmista. Talouden ja tekniikan aiheita tosin lähestyttiin kuitenkin hieman toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin esimerkiksi LUT:ssa. Antropologinen näkökulma painottaa usein ihmisten arkea ja ruohonjuuritasoa. Näitä ei kuitenkaan saisi väheksyä.

Yksi antropologipäivien pääpuhujista oli emeritusprofessori Keith Hart Lontoon yliopistosta. Hän pohti puheessaan human economy –käsitettä. Pääpiirteissään human economy painottaa arkipäiväisiä taloudellisia tekoja, joita ihmiset tekevät itsensä vuoksi. Professori Hart kysyikin heti puheensa alussa eikö olisi parempi, jos talous nähtäisiin persoonattoman koneiston sijaan tekoina, joita ihmiset tekevät itselleen. Professori Hartin mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajatuksia löytyy ”The Memory Bank” –sivustolta (http://thememorybank.co.uk/). Myös suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet taloutta antropologisesta näkökulmasta. Teos ”Rahan kulttuuri” (2009, toim. Minna Ruckenstein & Timo Kallinen) esittelee mielenkiintoisia, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta hieman kaukaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä rahasta.

Mielenkiintoinen näkökulma talouteen oli myös konferenssin työryhmän ”the Value of Gambling” tutkijoilla. Vaikka rahapelien pelaaminen voidaan nähdä pelkästään pienen ihmisen arkipäiväisenä puuhasteluna, ei kai kukaan voi väittää, etteikö sillä olisi laajempaa taloudellista merkitystä. Suomessakin Raha-automaattiyhdistyksen kautta liikkuvan rahan määrä on huikea (vuonna 2009 tuotto 6508 miljoonaa euroa), samoin Veikkaus Oy:n merkitys suomalaiselle kulttuurille (tulos tammi-maaliskuussa 2010 141,0 miljoonaa euroa), puhumattakaan Las Vegasin kaltaisen ”pelihelvetin” rahamääristä.

Antropologit ovat tarkastelleet myös tekniikan vaikutuksia ihmisten elämään eri puolilla maailmaa. Antropologeille tekniikka on aina jotakin ihmisten tekemää ja sitä hyödynnetään ihmisten tarpeita silmällä pitäen. Tekniikka muokkaa ja muuttaa ihmisten toimintaa ja arvoja arkielämän tasolla, ja yksi Antropologipäivien mielenkiintoisimmista työryhmistä olikin ”New technologies – New values”, jossa pohdittiin uusien teknologioiden merkitystä niin taiteen, kuolleiden muistelun, politiikan tekemisen kuin oman ruumiimmekin kannalta. Sessiossa pohdittiin myös mitä on Human Driven Design ja kuinka ubiteknologia muokkaa käsityksiämme tilasta ja paikasta. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita kaikki.

Junassa kohti Lappeenrantaa pohdin mitä annettavaa ihmisten arkielämän, heidän arvojensa ja käyttäytymisen tutkimuksella olisi myös LUT:ssa tehtävälle tutkimukselle. Moni tutkimusryhmä ansaitsisi oman antropologinsa, jotta täällä tutkimus tulisi lähemmäs alueen ihmisiä ja heidän arkeaan. Näin siitä huolimatta, että monitieteinen näkökulma hankkeissa saattaisi pidentää projekteja ja tehdä niistä monimutkaisempia ja tietenkin lisätä hankkeen kustannuksia. Monitieteiset hankkeet ovat tämän päivän todellisuutta kaikilla tieteenaloilla, mutta silti ihmisläheisen näkökulman painottaminen vaatii uskallusta!

L’uomo Universale

2010-05-13T15:18:00.006+03:00

Olen lukenut useammasta kuin yhdestä tieteellisen arviointiprosessin läpikäyneestä lähteestä väitteen, että YLEISNEROJA (lat. Homo universalis, ital. Uomo universale) ei enää tallustelisi maan päällä. Nämä niin taiteen, tieteen kuin tekniikankin salat laajassa merkityksessä tunteneet maskuliinisemman sukupuolen edustajat olivat vielä varsin yleinen näky viisi, kuusi sataa vuotta sitten, niin kutsutun Renessanssi-kauden aikaan. Yleisnerot olivat aikansa julkkiksia, joista valistunut kansa juorusi tavernoissa, ja joita rahakkaat ja vaikutusvaltaiset renessanssiruhtinaat ahnaasti kutsuivat statussymboleiksi hoveihinsa. Pääsy hovin sisäpiiriin puolestaan kasvatti entisestään neron yleistä tunnettuutta rahvaan parissa. Tuohon aikaan ei vielä ollut sensaatiolehdistöä, joka olisi kirjoittanut näiden monitaitureiden nais- (tai mies-) seikkailuista. Gutenbergin tunnetuimman keksinnön oli monopolisoinut siveyden ja oikeamielisyyden esitaistelija, Katolinen kirkko.

Tänä päivänä median rooli ja valta ovat suurempia kuin koskaan, ja sen edustajat päättävät pitkälti siitä keitä kulloinkin nostetaan kaiken kansan nähtäville ja ketkä puolestaan saavat väistyä varjon puolelle. On tunnettua, että julkisuuden kirkkaaseen mutta kapeaan valokeilaan ei mahdu kerrallaan kovin montaa ihmistä, eivätkä tieteen, taiteen ja tekniikan edustajat tee tässä poikkeusta. Tavallisesti sekä lehtien palstoilla että television uutisstudioissa patsastelevat samat tutut dosentit, professorit ja tutkijat, joita yhdistää hyvä ulosanti ja Y-kromosomi. Toisin sanoen, kuten 1400–1500-lukujen yleisnerot, myös 2000-luvun asiantuntijastatuksella liikkuvat henkilöt ovat a) miehiä ja b) aikansa vallankäyttäjien jalustalle nostamia miehiä.

Mutta se kolmas, ja samalla keskeisin piirre, yleisnerous, puuttuu. Tämän päivän asiantuntija ei yksinkertaisesti voi hallita kuin murto-osan oman alansa viimeisimmästä tietotaidosta, ja muiden alojen saavutukset hän tuntee korkeintaan nimeltä. Silti media soittaa usein yhdelle ja samalle henkilölle tiedustellakseen milloin Islannin tuhkapilvien vaikutuksista ihmisten matkustuskäyttäytymiseen, milloin taas kansainvälisen valuuttakriisin vaikutuksista ilmastotalkoisiin. Ketään ei häiritse se, että tämä kuviteltu henkilö, sanotaanko nyt vaikka professori, on aikanaan väitellyt tohtoriksi otsikolla: ”Kalakukon narratiivinen positio Kuopion torikauppiaiden agendan määrittymisessä”. Toisaalta asiantuntijaprofessori ei kehtaa hänkään kieltäytyä lausunnonantamisesta, sillä julkisuus on elinehto pärjäämiselle postmodernissa tiedemaailmassa. Mutta mistä aikaa haastattelulle, kun kalenteri on jo valmiiksi täynnä? Aamupäivällä palavereja, puolelta päivin kehityskeskusteluita ja iltapäivällä pitäisi miettiä laitoksen strategian terävöittämistä. Lisäksi illalla pitäisi ehtiä vielä harjoittaa verkostoitumista pelaamalla 18-reiän kierros golfia Suomen Akateemisten Sisävesilainelautailijoiden jokakeväisellä jäsenturneella.

Asiantuntijuuden sädekehän lankeaminen mediassa vain pienelle sisäpiirille on uhka paitsi asiantuntijuus-käsitteelle myös asiantuntijoille ja medialle itselleen. Pahimmillaan julkkisasiantuntijoiden lausunnot aiheesta, joista heillä ei ole syvällistä tuntemusta voivat johtaa suuren yleisön keskuudessa levottomuuteen, jonka seuraukset ovat niin merkittävyydessään kuin laajuudessaan ennalta arvaamattomat. Lievemmässäkin tapauksessa niin sanotun asiantuntijan puolivillaiset heitot asettavat sekä asiantuntijan että häntä siteeraavan median ikävään asemaan, jolloin halveeraavat puheet päivystävistä dosenteista ja roskamediasta saavat uutta vettä myllyynsä.

Joskus vaikeneminen on kultaa, ja välillä on rehellistä tunnustaa, ettei tiedä.

Mediakuvia monikulttuurisesta Suomesta

2010-04-28T14:18:00.004+03:00

Otsikko lupaa liikoja. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus käsitellä kattavasti viime kuukausina kuumana käynyttä mediakeskustelua suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuudesta (tai sen puutteesta). Nostan esille vain yhden seikan, joka kaipaa mielestäni oikaisua. Otan seuraavassa kantaa väitteeseen, jonka mukaan media on alkanut käsitellä monikulttuurisuutta aiempaa kielteisemmässä valossa.

Ennen kuin menen itse asiaan, on hyvä muistaa mistä mediassa keskustellaan, kun teemana on monikulttuurisuus. Vallitseva mediakeskustelu usein kutistaa monikulttuurisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä ja prosessina pieneksi sektoriksi, josta vastaa nykyisellään maahanmuuttovirasto ja suurelta osin sen alaisuudessa toimivat vastaanottokeskukset. Olennaisinta tuntuu olevan sen pohtiminen, kuinka moni ihminen tulee Suomeen milläkin statuksella ja kuinka paljon tämä veronmaksajina itseään pitävien kukkaroa rasittaa. Monet tutkijat ovat puolestaan keskittyneet tarkastelemaan monikulttuurista Suomea sinänsä: koulumaailmaa ja muita julkisia palveluja, kielten omaksumista, sosiaalisia suhteita, sukupolvisia ilmiöitä, rasismia, kulttuurisia identifikaatioita, vapaa-ajan osallistumista ja niin edelleen.

Monikulttuurisuuden voidaan siten nähdä laajenevan kulttuurisen, uskonnollisen sekä etnisen erilaisuuden ja Suomen valtion rajojen ylittelyn ulkopuolelle. Erojen ohella kyse on ennen kaikkea eriarvoisuudesta tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa: Kuka saa äänensä kuuluviin? Kenellä on oikeus olla ”oma itsensä”? Kenellä on pääsy sosiaalista pääomaa pullollaan oleviin verkostoihin? Kenellä on varaa harrastaa? Millaisia resursseja vanhemmilla on tukea lastensa kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa edellisen kaltaiset kysymykset nousevat ani harvoin julkiseen keskusteluun.

Konteksti ja kritiikin pohja on nyt luotu, joten siirryn varsinaiseen asiaan. Seuraava väite osuu toistuvasti silmiini: mediassa kaunistellaan kuvaa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Totuus on kuulemma paljon mediakuvaa rumempi. Monen ”maahanmuuttokriittiseksi” itseään kutsuvan ihmisen ja tahon toistelemana edellinen väite on jo vakiintunutta retoriikkaa – asioista kun pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä eikä vaieta ongelmista. Saman ajatuksen sisältävä väite kantautui korviini muutama viikko sitten yleisradion toimittajan suusta. Toimittaja olisi halunnut kuulla näkemykseni siitä, miksi median kielteinen uutisointi maahanmuutosta on lisääntynyt. Toimittajan oletuksena siis kaiketi oli, että uutisointi maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on aikaisemmin ollut pääasiassa myönteistä. Täytyy tunnustaa, että hidasälyisenä tutkijana en juuri tuolla hetkellä osannut kysymykseen vastata. Yritän tehdä sen seuraavassa.

Vastaukseni toimittajalle olisi nyt, että uutisointi maahanmuutosta tai maahanmuuttajista ei välttämättä ole muuttunut kielteisemmäksi, koska se on ollut kielteistä aikaisemminkin. Kaikki mediatutkimukset joihin olen perehtynyt, tukevat tätä väitettä. Yleisimpiä maahanmuuttoon tai ulkomaalaisiin kytkettyjä uutisteemoja ovat olleet jo 1990-luvulta lähtien rikokset, kulttuuriset törmäykset, uusien (ja ongelmiksi katsottujen) ryhmien pyrkiminen maahan, suomalaisen yhteiskunnan ja kansalaisten suhde vähemmistöryhmiin sekä maahanmuuttoa koskevat lait ja viranomaistoiminnan tila.

Muslimit ovat ihmisiä, ja islam uskonto, johon monikulttuurisuuskeskustelu näyttää usein kohdistuvan. Myöskään islamista uutisointi ei tilastojen valossa näytä salaliittoteoriamaiselta monikulttuurisuuden ilosanoman julistamiselta. Vuosina 1987, 1997 ja 2007 kerättyjen sanomalehtiaineistojen perusteella kaksi kolmasosaa jutuista yhdistää islamin poliittiseen väkivaltaan tai terrorismiin. Lisäksi 27 prosentissa juttujen kohteena olevat ihmiset nimettiin esimerkiksi ”ääri-islamisteiksi”, ”fanaatikoiksi” tai ”fundamentalisteiksi”.

Osin ongelmakeskeisestä uutisoinnista johtuen itse juttujen kohteet pääsevät harvoin ääneen. Tarkasteltaessa pahimmaksi monikulttuurisuuspropagandan sanansaattajaksi syytetyn Helsingin Sanomien uutisointia 1990-luvulla on havaittu, että etnisiä vähemmistöjä käsittelevissä jutuissa enemmistön edustajia lainattiin joka toisessa ja vähemmistöjä joka viidennessä. Käsillä olevan tutkimustiedon perusteella muslimien asema uutisten äänenä on myös kehno. Reilusti yli puolessa tarkastelluista uutisista muslimit eivät päässeet ääneen itseään koskevissa jutuissa.

Runsaan tutkimustiedon valossa väite monikulttuurisuusuutisoinnin viimeaikaisesta muuttumisesta ongelmakeskeiseksi on kyseenalaistettavissa. Media-analyyseja tämän teeman ympärillä tehdään jatkuvasti ja pitkittäisseuranta-aineiston pohjalta voitaneen tulevaisuudessa vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näitä tutkimuksia olisi hyvä vilkaista ennen kuin syyttää mediaa ”väärällä” tavalla puolueelliseksi. Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on puhuttu ennenkin kielteisesti eikä tällaista puhetta vastaan ole valtiollisia salaliittoja.

Tämä kaikki johtaa uusiin kysymyksiin: Minkälaista uutisointia maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta oikein halutaan? Miten uutisoitaisiin, jos uutisoitaisiin entistäkin kielteisemmässä sävyssä? Minkälaisia valtasuhteita ja eriarvoisuuksia ongelmakeskeinen uutisointi rakentaa? Monet toimittajat joutuvat varmasti pohtimaan edellisiä kysymyksiä ja sitä, miten sanansa asettaa. Monikulttuurisuusaiheisia uutisia seurataan tänä päivänä erityisen tarkasti monilla verkkosivustoilla. Helppoja vastauksia ei nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ole. Itse kuitenkin kehottaisin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden elämää uutiset eniten koskettavat.

Antti Kivijärvi, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto & Kanuuna-verkosto & Itä-Suomen yliopisto

*Teksti on Etelä-Karjala-instituutin blogivierailijan kynästä. Tekstistä on poistettua viitteet ja lähteet toimitusvaiheessa. Tekstitoimitus Tanja Karppinen

Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa

2010-04-14T11:51:00.006+03:00

Lappeenranta, kulttuurikaupunki 2016

Etelä-Karjala-instituutti/LUT julkaisi raportin Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Raportti koostuu kahdesta osasta: Lappeenrannan kulttuuripalvelustrategiasta sekä strategian selvitysosasta. Strategia toimii Lappeenrannan kaupungin julkisen palvelutuotannon ohjausjärjestelmänä vuosina 2009–2016. Selvitys on puolestaan taustoittamassa, perustelemassa ja selventämässä strategian painopistealueita ja tehtyjä valintoja.

Vaikka raportissa tarkastellaan kulttuuripoliittista kenttää myös laajemmassa mittakaavassa, on painopiste kuitenkin kunnan harjoittamassa kulttuuripolitiikassa.

Raportti on tarkoitettu lappeenrantalaisille kulttuuritoimijoille sekä kaikille kulttuurista ja lappeenrantalaisesta kulttuuripoliittisesta kentästä kiinnostuneille. Sen toivotaan kiinnittävän huomiota Lappeenrannan monipuoliseen ja laadukkaaseen kulttuurielämään, sekä tutustumaan siihen ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit lappeenrannassa. Selvitys ja strategia
Tiedote raportista: Instituutissa julkaistu raportti: Kulttuuripalveluiden tila ja prosessit Lappeenrannassa. Selvitys ja strategia.

Tehokkuus kulttuurisena ilmiönä

2010-03-18T08:38:00.001+02:00

Meidän ajallemme on ominaista tehokkuuden vaatimus, joka on läpäissyt kaikki yhteiskuntamme kerrokset. Suomalaiset pitävät itseään ahkerina ja tehokkaina työntekijöinä, mutta mitä tehokkuus oikeastaan on? Vaihteleeko tehokkuuden vaatimus maasta ja kulttuurista toiseen?

Pohdimme tehokkuutta (effectiveness) Etelä-Karjala-instituutin Cross Cultural Encounters -kurssin kansainvälisten opiskelijoiden kanssa luennolla, joka liittyi kulttuurin vaikutuksiin organisaatioissa. Opiskelijoiden tehtävänä oli miettiä, minkälainen toiminta heidän omassa kulttuurissaan mielletään tehokkaaksi, millainen on tehokas ihminen ja mitä pidetään tehokkuuden mallimaana.

Tehtävä oli yllättävän vaikea, sillä asiaa on laajemmin tarkasteltu lähinnä organisaatioiden tehokkuuden tasolla. Opiskelijoiden vastaukset olivat hyvin yksilöllisiä, mutta opiskelijan oman mielipiteen ohella ne peilasivat myös kulttuurisia arvoja. ”Suomalainen tehokkuus” oli tullut opiskelijoille jo tutuksi ja moni pitikin suomalaisia hyvin tehokkaina. Tehokkuuden mallimaina pidettiin myös muita Pohjoismaita, Japania ja Yhdysvaltoja. Opiskelijat hakivat mallimaita pitkälti tuloksen perusteella – jos maalla menee taloudellisesti hyvin, sen kansalaisten täytyy olla tehokkaita.

Luennon aikana espanjalainen opiskelija herätti muissa kuulijoissa hilpeyttä kysyessään mitä sana tehokkuus tarkoittaa. Muiden naureskellessa espanjalaiselle kulttuurille, jossa ei tehokkuuden sanaakaan tunneta, alkoi käsitteen vaikeus pikku hiljaa paljastua. Tämän espanjalaisen opiskelijan mukaan tehokkuus ei liity lainkaan ahkeraan työn tekemiseen. Muutamat venäläisopiskelijat nostivat esille jopa laiskuuden ja tehokkuuden yhdistämisen: työt tehdään viime tingassa, mutta niihin paneudutaan 100 %:sti hyödyntäen kaikki mahdolliset voimavarat ystävistä ja sukulaisista alkaen. Myös riskinotto oli venäläisestä näkökulmasta osa tehokkuutta, sillä ”se joka ei ota riskejä, ei koskaan saa samppanjaa juodakseen”.

Tehokkuus on tietysti sidoksissa tavoitteisiin ja työhön käytettyyn aikaan. Monien opiskelijoiden mielestä työ on tehokasta, jos sen kautta saavutetaan ennalta asetetut tavoitteet. Työn tekemiseen voidaan kuitenkin toisissa kulttuureissa kuluttaa enemmän aikaa kuin toisissa. Tehokas ihminen tekeekin työnsä optimaalisessa ajassa ja useat opiskelijat korostivat, että viime tingassa asioiden tekeminen voi joskus jopa näyttää tehokkaammalta kuin sellainen tekeminen, johon kulutetaan paljon aikaa.

Itsenäinen työskentely mainittiin usein yhtenä tehokkuuden elementtinä. On kuitenkin kulttuureja, joissa arvostetaan korkeaa hierarkiaa, ja työntekijä usein tekee sen mitä hierarkiassa häntä ylempänä olevat määräävät. Silloin työntekijä ei pysty tehokkaasti hyödyntämään omaa tietotaitoaan tehtävän suorittamisessa, koska erilainen tekotapa saattaisi johtaa konfliktiin hierarkiassa ylempänä olevan henkilön kanssa.

Tehokkaiden ihmisten malleja oli useita, mutta kaikista eniten mieltäni lämmitti italialainen tehokkuuden ruumiillistuma: isoäiti. Perhe on italialaisille erittäin tärkeä ja perheen keskeinen hahmo on isoäiti, joka huolehtii koko perheensä tarpeista aina yhtä vahvana, sydämellisenä ja tehokkaana. Italialaiset ovat myös huolissaan myös tulevaisuudesta. Kuinka tämän päivän naisista saadaan uusia vastuuntuntoisia isoäitejä?

Tehokkuuden pohtiminen oli yksi pieni tehtävä osana kulttuuristen kohtaamisten merkitystä avaavaa luentosarjaa. Uskon kuitenkin, että tehtävä osaltaan avasi opiskelijoita näkemään, kuinka kulttuurisidonnaista ajattelumme on. Monikulttuurisissa organisaatioissa ongelmat voivat syntyä juuri tämän kaltaisista pienistä näkemyseroista.

Etelä-Karjalassa julkaistiin uusi virtuaalinen oppimisympäristö, Älyopisto

2010-03-16T11:56:00.010+02:00

”Hengeltään ÄO on suvaitsevainen, monikulttuurinen, vilkas sivistyselämän laitos, jossa kunnioitetaan akateemista vapautta, itsenäistä ajattelua, kaiken kyseenalaistamisen mahdollisuutta ja suuria persoonallisuuksia.”

Joukko eteläkarjalaisia koulutusorganisaatioita on toteuttanut Opetushallituksen rahoituksella yhteishankkeen, jossa rakennettiin verkkoon virtuaalimaailmoja ja verkko-opetusta yhdistävä pelinomainen oppimisympäristö. Opiskelija voi kotikoneella surffaillessaan tavata muita opiskelijoita ja saada opintoneuvontaa päivystävältä tutorilta, sekä kuunnella oppilaitosten tarjoamia luentoja.

Etelä-Karjala-instituutti/LUT on mukana hankkeen ohjausryhmässä, ja myös instituutilla on Älyopistossa oma huone.

Älyopisto: http://www.alyopisto.com/index.html

Lue tästä linkistä koko tiedote: http://www.lut.fi/fi/eki/news/2010/sivut/news16032010.aspx. Linkki johtaa Etelä-Karjala-instituutin/LUT kotisivuille.

Open Your Mind – What Does It Mean?

2010-02-18T15:04:00.002+02:00

Juuri 40-vuotisjuhlavuotensa päättänyt Lappeenrannan teknillinen yliopisto ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Skinnarilan kampuksella on parhaillaan käynnissä kampanja, jonka tarkoituksena on luoda tiedeyhteisölle uusi, entistä kansainvälisempi imago. Aikaisemmin yliopiston (markkinointi)viestinnän yhteydessä käytetty lyhenne LTY, joka turhan usein yhdistettiin paikalliseen työväenyhdistykseen, korvataan englanninkielisellä versiolla LUT (Lappeenranta University of Technology). Muutoksella yliopisto haluaa korostaa monikansallisuutta hohkavaa LUT-brändiä, ja lisätä tunnettuuttaan erityisesti maamme rajojemme ulkopuolella. Ratkaisu on looginen, sillä tiede ja siitä kumpuava uusi tieto eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja. Toisekseen yhteistyökumppaneiden hakeminen vain toisista suomalaisista yliopistoista johtaa turhan usein tilanteeseen, jossa korulausein alkanut yhteistyö muuttuu hetkessä nurkkakuntaiseksi oman pesän varjeluksi.

LUT onkin halunnut erottautua nimenomaan muista suomalaisista yliopistoista. Itsevarma asenne näkyy monessa yhteydessä niin yliopiston uudessa, valkoista, mustaa, vihreää, oranssia ja punaista yhdistävässä värimaailmassa kuin markkinointisloganissa, Open Your Mind. LUT on tehnyt, näin ainakin uskon, tietoisen valinnan jättäessään iskulauseensa tarkemmin määrittelemättä. Näin ollen Skinnarilan kampukselle toivon mukaan hakeutuu tulevaisuudessa mahdollisimman monenlaisia, -näköisiä ja monella tapaa ajattelevia opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita, joille mielenmaiseman avaaminen on henkilökohtainen kokemus eikä mitään valmiiksi annettua.

Yliopiston kampanjavastaavat ansaitsevat ehdottomasti hatunnoston rohkeudesta, sillä ajattelua, toisinajattelusta puhumattakaan, ei suomalaisessa yliopistomaailmassa ole totuttu laajassa mitassa näkemään. Turhan usein opiskelijat istuvat pukahtamatta luentosaleissa ja tutkijat tyytyvät toistamaan ”suurten gurujen” luomia vakiintuneita käytänteitä. Kysymykset ovat harvinaisia ja värikäs kyseenalaistava keskustelu jotain ennenkuulumatonta. Mikäli LUT onnistuu tekemään iskulauseestaan kaikkien tunteman hyveen, se kiilaa jo pelkästään tätä kautta yliopistojemme kärkikastiin. Haaste on kuitenkin melkoinen. Ainainen kiire, rahapulasta johtuvat lyhyet tutkimushankkeet ja suomalaisille yliopistoille ominainen uskomattoman ra(s)kas byrokratia asettavat omat vaikeasti luovittavat karikkonsa.

Omassa päässäni Open Your Mind kääntyy kehotukseksi hyödyntää jokaista viittä perusaistiani, jotta kykenen hahmottamaan ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa mahdollisimman moniulotteisesti. Aistit kaipaavat harjoitusta, monipuolisia ärsykkeitä. Hissimusiikin, einesvalmisteiden ja tusinasaippuasarjojen luvatussa maassa, jossa koskettaminen koetaan useammin ahdisteluksi kuin välittämisen eleeksi, monipuolisten ärsykkeiden löytäminen on tehty vaikeaksi. Toisaalta tämänkin tilanteen voi helposti kääntää voitokseen. Sitä suurempi on voitonriemu, kun onnistuu vaivannäön kautta löytämään jotain uutta ja virkistävää makujen, värien, tuoksujen, äänien ja tuntemusten laajasta kirjosta. Etsivä löytää aina jotain ja kysyvä eksyy harvoin tieltä. Navigaattoriin ja ylempiin auktoriteetteihin sokeasti uskova sitä vastoin menettää väistämättä jotain keskeistä, nimittäin kyseenalaistamisen taidon ja sitä kautta vähitellen itsemääräämisoikeutensa. Tosin tätä hän tuskin edes itse huomaa.

Pessimisti ei pety – mutta ei saavuta paljon muutakaan

2010-02-04T11:15:00.003+02:00

”Tehokkaiden ihmisten 7 toimintatapaa” kehittänyt Stephen Covey kehottaa lukijaansa keskustelemaan toimintatapojen sisällöistä muiden kanssa kotona, töissä, tai satunnaisissa tilanteissa – miksei siis myös blogissa. Oma matkani Coveyn oppilaana ei ole ehtinyt vielä kovin pitkälle ja toisinaan omaksumista vaikeuttaa amerikkalainen positiivisuus, jota voi olla vaikea sulatella kritiikittä. Silti Covey onnistuu muistuttamaan monista pienistä, lähinnä omaan asenteeseen liittyvistä asioista, joilla voi saada omasta arjesta antoisampaa. Perustavanlaatuisimpia näistä ovat kyky keskittyä niihin asioihin, jotka ovat omassa vaikutuspiirissä, pyrkimys ja tahto laajentaa omaa vaikutuspiiriään, sekä proaktiivinen suhtautuminen asioihin ylipäätään. Reaktiiviset ihmiset, joilla Covey tarkoittaa niitä jotka käsittävät itsensä olosuhteiden uhreina, käsittelevät ongelmaa vasta kun se kolkuttaa oveen ja syyttävät elämänsä ongelmista helposti muita ihmisiä tai ulkoa tulevaa ”pakkoa”. Proaktiiviset ihmiset (eli juuri tehokkaat ja menestyvät) lähestyvät ongelmia omasta vaikutuspiiristään käsin ja miettivät, voiko asialle tehdä itse jotain, tai mitä pitäisi muuttaa, jotta pystyisi itse vaikuttamaan asiaan. Oman vaikutuspiirin ulkopuolella olevien asioiden murehtiminen on ajan tuhlaamista, sillä silloin energiaa kanavoituu väärään paikkaan ja haluttu tavoite pysyy tavoittamattomissa. Coveyn mukaan siis kannattaa lähteä liikkeelle sieltä mihin pystyy itse vaikuttamaan ja muistuttaa itseään matkan varrella myös tavoitteistaan.

Sananlaskun mukaan pessimisti ei pety, mutta toisaalta ”mitäs minä sanoin” tarjoaa harvoin eteenpäin vieviä vaihtoehtoja ja ideoita. Siinä missä kyynisyys on turvallista, optimismi ja proaktiivisuus vaativat kanttia, sillä silloin asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Mutta alttius koskee myös alttiutta saavuttaa jotain merkittävää. Jokaisen henkilökohtaiseen elämään, jokaiseen työyhteisöön tai mihin tahansa ihmisten muodostamaan kokonaisuuteen mahtuu varmasti mukaan isompi ripaus positiivisuutta. Covey saa myös miettimään proaktiivisuuden merkitystä esimerkiksi aluekehittämisessä. On helppoa sanoa, että ulkopuoliset voimat ovat niin voimakkaita, että yksittäinen pieni alue ei voi omaan kohtaloonsa vaikuttaa, mutta onko se totta? Totta luultavasti on, että yksittäisellä alueella ei ole paljon valtaa globaalien trendien ja markkinavoimien kehittymisessä, mutta aina voi vaikuttaa johonkin pienempään kokonaisuuteen, mikä onnistuessaan voi parhaimmillaan laajentaa omaa vaikutuspiiriä. Isot asiat alkavat usein pienestä, eikä se, että ei saa kerralla aikaan ihmeitä, ole syy lamaantua ja vain seurata vierestä. Silloin joutuu sivurooliin asioissa, jotka vaikuttavat itseensä.

Proaktiivisuuden riskiä on siedettävä, sillä virhe ei ole varsinainen virhe, jos siitä on oppinut jotain. Kantapään kautta ei ehkä ole paras oppimismetodi, mutta sitä ei myöskään kannata turhaan pelätä tai antaa lannistaa. Covey muistuttaa, että virhe muuttuu miinusmerkkiseksi vasta jos saman virheen toistaa. Suomen kilpailu- ja innovaatiokykyä arvostelleissa kirjoituksissa on viime aikoina toistunut samankaltainen viesti – Suomen potentiaalia uhkaa eniten se, että riskejä ei siedetä (esimerkiksi Jorma Ollila Helsingin Sanomissa). Tuttuun ja turvalliseen tukeutuminen tuntuu järkevämmältä, kuin suurien suunnanmuutosten tekeminen. Covey tarjoaa tähän kuitenkin miettimisen arvoisen kuvauksen: ei auta, jos koko ryhmä raivaa tietään määrätietoisesti tiiminä viidakon läpi, jos itse viidakko on väärä.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Tappeluverta, tappeluverta?

2010-01-29T16:11:00.001+02:00

Matkailu on ollut viime aikoina moneen otteeseen positiivisessa mielessä esillä Etelä-Karjalassa. Ensin saatiin uutisia Lappeenrannan lentokentästä, josta lentoyhtiö Air Baltic päätti aloittaa lennot Riikaan ja edelleen Keski-Eurooppaan. Vähän myöhemmin seurasi perässä Ryan Air ja ilmoitti aloittavansa lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin Saksaan vielä tänä keväänä. Viimeisimpänä suurena uutisena saatiin kuulla pari viikkoa sitten, että hotelli- ja matkailuyhtiö Holiday Club Resorts oli saanut kokoon rahoituksen Rauhan alueen kylpylähotellia varten ja maakunnan suurin matkailukeskittymä siirtyisi suunnitelmista toteutusvaiheeseen. Pitkään on Etelä-Karjalassa kasattu toiveita matkailun osalle ja ainakin nyt tulevaisuus näyttää lupaavalta.

Kävimme eilen työporukalla tutustumassa Etelä-Karjalan matkailun tämänhetkiseen vetonaulaan Imatran kylpylään. Meitä oli vastassa ja opasti aina niin ystävälliseen tapaansa kylpylän myyntipäällikkö Rauni Aineslahti. Hän kertoi, että kylpylässä uutiset Rauhan hankkeesta oli otettu myönteisesti vastaan. Vaikka kilpailua on luvassa ja veturiyrityksen paikka Rauhaan kaikella todennäköisyydellä menetetäänkin, tuo Rauhan hanke maakunnan matkailulle kaivattua lisävoluumia ja tunnettavuutta. Uusien matkailuyritysten ja matkailupalvelujen tuottajien lisäksi suurhanke tuo alueelle työtä, aluksi rakentajille ja myöhemmin matkailu- ja palvelualan työntekijöille. Iloisin mielin poistuimme kylpylästä, vaikka ilonpisaroista emme käyneetkään allasosastolla nauttimassa.

Tänään avasin Etelä-Saimaan ja silmiini osui mielipidepalstan otsikko ”Imatra vie hyödyn Rauhan matkailijoista”. Ihmetellen luin eteenpäin Lappeenrannan kaupunginvaltuutettu Teppo Puhakan kirjoitusta, jossa hän epäili, että hyöty Rauhan matkailukeskuksesta kohdistuu sijaintikunta Lappeenrannan sijaan Imatralle: ”Olemme tekemässä hyvän palveluksen Imatran kauppiaille ja matkailulle. Imatra varmaan ottaa kiitollisena vastaan tämän Lappeenrannan tekemän päätöksen, nyt voi vain toivoa että yhteistyö alkaa myös jätevesiasioissa.” Puhakan mukaan kylpylän tuleva asiakaskunta vie roponsa Imatran keskustaan tutustumalla siellä matkailunähtävyyksiin ja hoitamalla siellä tuliaisostoksensa. Lappeenranta jää nuolemaan näppejään jos ei ydinkeskustaa saada nopeasti elinvoimaisemmaksi.

Kirjoituksesta jäi tyhjä olo. Puhakka ajaa varmasti tärkeää asiaa, Lappeenrannan ydinkeskustan elävöittämistä ja palvelujen, kuten monitoimihallin saamista kaupunkiin. Onko sitä kuitenkaan pakko tehdä vanhan Imatra-Lappeenranta kaksinkamppailun nojalla? Pitääkö näinkin positiivisesta asiasta hakea tieten tahtoen jotakin negatiivista? Tulevia matkailijoita riittää varmasti molempiin kaupunkeihin ja vaurautta virtaa niin Rauhasta pohjoiseen kuin etelään. Olkoon rauha Rauhassa ja sitä ympäröivässä maakunnassa.

Eroista ja yhtäläisyyksistä

2009-12-20T11:41:00.011+02:00

Sain eilen aamupäivällä sisareltani tekstiviestin, jossa hän kehotti minua siirtymään television ääreen. Siellä oli juuri alkamassa Matkalla: maailman oudoimmat ruuat (Bizarre Foods with Andrew Zimmern) ja vuorossa oli jakso, joka sijoittui Pietariin.

Amerikkalainen keittiömestari Andrew kierteli minulle erittäin tutuissa maisemissa: Andrew kävi Kuznetsnin ruokatorilla (kotisivu) tutkailemassa tarjontaa lihoista ja kaloista etikkasäilykkeisiin, pietarilaisessa pikaravintolassa (У тещи на блинах) borshilla, blinikojulla (Teremok) paistamassa ja maistamassa blinejä, Grand hotel Euroopassa (kotisivu) kaviaarilla ja stroganovilla, ”Venäjän venäläisimmässä” ravintolassa Podvoryessa (kotisivu) syömässä nahkiaista sekä karhua ja ystäviensä mökillä, eli venäläisittäin datshalla, rentoutumassa.

Oli varsin mukava tutustua amerikkalaisen keittiömestarin näkemyksiin Pietarista ja sen tarjoamista ruokakokemuksista. Sitäkin mielenkiintoisempaa oli seurata, kuinka Andrew ystäviensä kanssa nautti olostaan datshalla alle kahden tunnin ajomatkan päässä Pietarista.

Mökki sijaitsee kauniissa järvimaisemassa. Mökillä grillattiin ulkona pienestä kesäsateesta huolimatta, keitettiin perunat ja tehtiin salaatit sekä kasvikset grilliruokien kylkeen. Ruokahetki oli iloinen. Ruuan jälkeen lämmitettiin sauna. Saunassa rentouduttiin kuumassa löylyssä, nautittiin tuoreiden vastojen läiskeestä ja tuoksusta, heitettiin myös runsaasti löylyä. Saunasta juostiin kauniissa valoisassa kesäillassa järveen polskimaan. Saunan jälkeen viiluteltiin vielä ulkona lämpimähkössä tyynessä kesäillassa.

Amerikkalaiselle Andrewlle ilta oli aivan erityinen, hän kummasteli vastoilla ”piiskaamista” kuumassa saunassa, kauhisteli kylmään veteen menemistä, ihaili Pohjolan valkeita öitä – kaikki tuntui olevan uutta ja mielenkiintoista. Maisema toi mieleen Andrewn lapsuuden muistikuvan Minnesotan järviseudusta.

Ohjelman kuvaus venäläisestä mökki-illasta menee paljolti yksiin suomalaisen mökki-illan kanssa. Lihavarras on Venäjällä saslik ja mökki datsha, mutta eroa suomalaiseen lihavartaaseen ja mökkiin ei käytännössä ole. Ehkäpä venäläisellä datshalla kasvimaat ovat keskimäärin suomalaista verrokkiaan isommat ja monipuolisemmat. Ehkäpä ja keskimäärin.

Juuri ilmestyneeseen Suunnanmuutoksia-julkaisuun maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsittelevää artikkelia kirjoittaessani mietin jälleen kerran, että maita, kansoja ja kulttuureita tarkasteltaessa usein keskitytään _vain_ eroihin ja harvemmin yhtäläisyyksiin. Itsekin kirjoitin kieli- ja kulttuurieroista venäläisten ja suomalaisten välillä. Totesin tosin myös, että juuri suomalaisilla ja venäläisillä on esimerkiksi kulttuurisesti paljon myös yhteistä. Kuten ihana entinen työkaverini Olga viisaasti usein mainitsikin, ehkäpä olisi hedelmällisempää puhua myös yhtäläisyyksistä, jopa ennen eroja.

Ilmastokokous Kööpenhaminassa alkaa näillä minuuteilla

2009-12-07T10:06:00.002+02:00

WWF:n sivuilla laskuri naputtaa sekunteja Kööpenhaminan ilmastokokouksen alkuun. Tätä kirjoittaessani aikaa kokouksen alkuun on vielä pari tuntia. Yleisesti ottaen ilmastokokoukselta ei uskalleta odottaa paljoa, vaikka Kööpenhaminaan kokoontuukin tuhansia poliitikkoja, asiantuntijoita, kansalaisjärjestöjen edustajia ja toimittajia. Jotkut toivovat jopa koko kokouksen epäonnistumista. Ehkä sekin olisi parempi tulos, kuin puolivillainen sopimus, jonka pykälät on sorvattu niin, ettei kenenkään tarvitse luopua jo saavutetuista eduista ilmastomme hyväksi.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen keskeisimmäksi teemaksi ovat nousseet hiilidioksidipäästöt ja hiilinielujen mittaaminen. Tämä on tärkeää myös Suomen kannalta, sillä ei ole merkityksetöntä, miten omien hiilinielujemme eli metsiemme kyky sitoa hiilidioksidia mitataan ja minkä vuoden puusto otetaan mittausten lähtökohdaksi. Kun keskustelua seuraa, alkaa hyvin pian tuntua siltä, että halua aitoon rajoittamiseen ei ole. Tuntuu siltä, että erilaisilla laskennallisilla vippaskonsteilla jokainen maa haluaa päästä sellaiseen tulokseen, että rajoittamista täytyy tehdä mahdollisimman vähän. Köyhimpien maiden osalta kiistellään myös siitä kuka päästörajoitukset maksaa.

Maailman hiilidioksidipäästöt ja niiden rajoittaminen on keskeinen aihe ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta, mutta nyt aivan kokouksen alla on nostettu esille, että Kööpenhaminan agendalta olisi kokonaan poistettu eräs ilmastonmuutoksen kannalta hyvin keskeinen elementti, nimittäin vesi.

Tietokirjailija ja vesiasioiden tuntija James G. Workman on nostanut tämän ongelman esiin ja hän kirjoittaa Los Angeles Timesissa, että vesi on kaikista kemiallisista yhdisteistämme haavoittuvaisin. Workman kirjoittaa: ”Having dehydrated the negotiations, no one can discuss how all the planet’s thirsty species, including 6.8 billion humans, will cope with the water volatility that is inevitable even if all emissions ended today.” Veden merkityksestä Workman kirjoittaa kirjassaan Heart of Dryness osuvasti näin: “We don’t govern water, water governs us”. Tämä lause kertoo kaiken olennaisen. Puhtaan veden turvaaminen on ihmiskunnan elinehto.

Ilmastokokouksen osallistujilla on suuret paineet saavuttaa tuloksia. Mutta voiko olla totta, että vesiasiat eivät olisi esillä Kööpenhaminassa? Se selviää seuraavan 12 päivän aikana.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro

korjonen@lut.fi

Projektitutkijat parakkeihin

2009-12-04T11:42:00.006+02:00

Turuilla ja toreilla kuulee säännöllisesti puhuttavan, että elämme jatkuvassa muutoksessa. Muutoksen aallot ovat keikuttaneet kovasti myös lähes tuhatvuotiasta yliopistoinstituutiota; yliopistot ja korkeakoulut ympäri maailmaa ovat joutuneet tarkistamaan ja tehostamaan (saneeraamaan) toimintaansa. Tutkimus- ja opetusyksiköiden yhdistämiset, jopa lakkautukset, sekä henkilökunnan pätkätöiden lisääntyminen tuovat omat haasteensa yliopistojen arkeen. Konkreettisesti ne näkyvät vaikkapa rakennus- ja tilakysymyksissä. Kuinka taata se, että jatkuvan muutosvirran keskellä on tarjolla juuri sopiva määrä työskentelytiloja opettajille ja tutkijoille?

On noloa, jos taloon rekrytoidulle ei ole tarjota sopivan kokoista soppea, mutta yhtä lailla käyttämättömät hukkaneliöt käyvät kalliiksi. Voisiko ratkaisu löytyä viime aikoina homekoulu-uutisten yhteydessä mainituista parakeista? Parakit ovat nopea pystyttää, ja niistä voi suhteellisen helposti muokata sopivankokoisia ja -näköisiä tiloja opetus- ja tutkimustoiminnalle. Lisäksi parakit symboloivat hyvin sitä globalisaation keskellä elävää projekti-Suomea, jossa mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos.

Parakit voitaisiin aivan hyvin rakentaa suomalaisesta puusta, jolloin pitkään paitsiossa ollut puutekninen osaaminen pääsisi näyttämään kyntensä. Varmasti työnsarkaa jäisi myös maamme design-ammattilaisille, ja samalla vuoden 2012 design-pääkaupungiksi valittu Helsinki saisi hyvissä ajoin mainosta pyrkimyksilleen. Hylätkäämme siis kiviset ja betoniset kampuksemme, jotka antavat kuvan siitä, että yliopistoinstituutio on ja pysyy samalla paikalla ja samassa muodossa maailman tappiin asti. Puinen parakki sopisi hyvin hektiselle 2000-luvulle; se olisi samalla jotain hyvin suomalaista, ja tarvittaessa helposti purettavissa ja siirrettävissä kulloinkin sopivaan paikkaan - esimerkiksi Intiaan tai Kiinaan.

Parakeissa on tulevaisuutemme.

Rakennemuutoksen kaikki puolet

2009-11-27T09:45:00.003+02:00

Rakennemuutos – suuri sana. Suomessa rakennemuutoksella on viitattu viime vuosina pääasiassa metsäteollisuuden toimipaikkojen alasajoihin ja niiden seurauksiin. Metsäteollisuuden alan sisäinen rakennemuutos siis aiheuttaa rakennemuutosta myös paikallisissa elinkeinorakenteissa. Kun yksi pääelinkeino häviää, alkaa kiivas työ tämän tyhjiön täyttämiseksi. Tähän työhön kuuluu olennaisimmin tukitoimien ja muiden resurssien suuntaaminen yritystoiminnan vilkastamiseen ja uhkaavan työttömyyden hoitoon. Rakennemuutos ei kuitenkaan ole vain talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Se on alueelle hetki, jolloin on arvioitava kaikin puolin sekä nykytilaa että tulevaa suuntaa. Kattavasti.

Etelä-Karjala on rakentunut pitkälti metsäteollisuuden ympärille. Ensimmäinen tehdas aloitti maakunnan alueella 1800-luvun lopulla ja Saimaan tarjoamat kuljetusmahdollisuudet sekä Vuoksen tarjoama voima yhdessä houkuttelivat alueelle muitakin. Ajan mittaan alueelle kehittyi kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittävä metsäteollisuuskeskittymä nykyaikaisine tutkimus- ja kehitysyksiköineen. Pitkän, yli satavuotisen historiansa aikana metsäteollisuus on jättänyt jälkensä eteläkarjalaisten mieliin ja sydämiin. Etelä-Karjala on elänyt ja hengittänyt metsäteollisuutta, joten nyt edessä oleva rakennemuutos on myös yhteiskunnallinen, henkinen ja psykologinen asia. Se on sitä, vaikka eteläkarjalainen metsäteollisuus säilyisi alueella ja muotoutuisi uudenlaiseksi bio- ja älymetsäteollisuudeksi, sillä aika, jolloin sukupolvet toisensa jälkeen kulkivat samoja tehtaanportteja, on joka tapauksessa jäämässä taakse. Niin yritystoiminnasta kuin työskentelystäkin on tullut yhä enemmän projektimaista toimintaa, jossa tarvittava osaaminen ja painopisteet voivat vaihtua tiuhaankin tahtiin.

Rakennemuutostilanteista ja niiden suunnista tarvitaan siten tietoa myös talouden sfäärien ulkopuolelta. Metsäteollisuuden lihavina vuosina maakuntaan on rakentunut kokonaisia metsäteollisuudesta eläviä verkostoja, erityisesti metalliteollisuuteen mutta myös moniin alihankintoihin ja palveluihin. Näiden verkostojen ja organisaatioiden takana on ihmisiä – yksilöitä, jotka joutuvat muutoksessa tavalla tai toisella arvioimaan uudelleen omaa osaamistaan ja omia resurssejaan. Laajuudessaan rakennemuutos onkin pitkälti maakunnan yhteinen asia ja sitä on voitava tarkastella myös kokonaisuuden tasolla. Ei riitä, että voimavaroja suunnataan vain tukitoimiin, yksittäisiin kehittämishankkeisiin ja kriisivalmiuden pystyttämiseen. Rakennemuutosta on katsottava kokonaisuutena ja suhteessa myös muihin samanaikaisiin muutosprosesseihin (esim. väestörakenteet ja kuntarakenteet). Rakennemuutosta on voitava katsoa kokonaisen maakunnan silmin.

Laura Timonen
laura.timonen(a)lut.fi

Kuljemme selkä edellä tulevaisuuteen

2009-11-17T12:21:00.016+02:00

Työ historian parissa on haastavaa, kiehtovaa ja niin antoisaa. Varsinkin sellaisten alkuperäisten lähteiden kanssa kuin venäläiset sotilasasiakirjat, kartat ja piirustukset Suomesta vv. 1800–1918.

Työskentelemme vanhojen linnoitusten ja varuskuntien arkielämän ympärillä. Vanhat sanat, vanhat (usein kuuluisat, jopa legendaariset) nimet, vanhat käsitteet – arki- ja juhlatapahtumia menneisyydestä. Yli sata vuotta venäläisten sotajoukkojen toimintaa Suomessa, elämisen kirjoa tuon ajan varuskunnissa. Ylimääräisenä ilona on vielä upea käsin piirretyn ja väritetyn kartta- ja piirustusaineiston visuaalisuus. Kuin työskentelisimme taideteosten parissa…

Historia tulee yhtäkkiä lähemmäksi, eläväksi ja inhimillisemmäksi. Kaikkiin tapahtumiin tulee taustatietoa, syvyyttä, huomaa kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuinka monimutkainen tämä maailma onkaan. Huomaa myös, että maailma on tasapainossa, ikävien asioiden vastapainoksi aina asettuvat hyvät asiat, ja niitä tuntuu olevan jopa enemmän.

Kun katsoo taaksepäin, näkee suuremman kuvion, huomaa toistuvia malleja, tapahtumien syitä, joita aikakauden suurin osa ihmisiä ei usein pystynyt näkemään. Sanotaan, että historian ymmärtäminen vaatii etäisyyttä. Mikä on se sopiva etäisyys, että historian läksy tulee ymmärretyksi ja opituksi? Jos siitä on edes kysymys?

Eikö kukaan muista edellisen vedenpaisumuksen syitä?

Historia nostaa katselupisteen tavallista korkeammalle ja näkymä on toisenlainen kuin arkielämän tutulta alangolta. Se, mitä sieltä näkyy, yllättää: niin paljon samanlaisuutta, niin vähän eroja ja erilaisuuksia. Erilaisuudelle on objektiivisia syitä, ja ne on helppo hyväksyä katsoessa kokonaisuuksia historian vuoren huipulta (tai edes mäeltä).

Kun tutkii historiallisia kausia, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä on kysymys. Olosuhteet, ihmisluonteen ominaisuudet ja muut vaikuttavat tekijät, jotka johtivat siihen ja siihen tapahtumaketjuun, nousevat pinnalle.

”Sivistys” (mitä se sitten onkin) edellyttää historian tutkimista, ilman sitä ei pysty vertailemaan asioita ja ymmärtämään niiden todellista merkitystä. Historia on muistimme, ilman sitä olisimme kuin dementoitunut vanhus, joka elää ilman syvyyttä yhden päivän kokemusten varassa.

Historian tuntemus sivistää, jos sillä ymmärretään ihmisluonteen jalostamista. Sivistys lisää suvaitsevaisuutta, antaa resursseja havaita samanlaisuutta ja hyväksyä erilaisuutta, todella ymmärtää vieraita ilmiöitä ja pyrkimyksiä.

Se myös luo vankan maailmakatselmuksellisen perustan, joka pitää, mutta ei ole jäykkä: tämä kaikki on joskus tapahtunut - ei mitään uutta tämän auringon alla.

Yhteisöllisyydestä ja lukeneisuudesta

2009-11-02T17:46:00.008+02:00

Työpaikan yhteiset ruoka- ja kahvipöytäkeskustelut ovat hyvä tapa tuoda väriä päivään ja luoda yhteisöllisyyttä työpaikalla. Meillä instituutissa kahvikupposen ääressä parannetaan maailmaa ja ”innovoidaan” välillä hyvinkin luovasti. Valitettavasti useimmat kehittämämme ideat ja tuotteet eivät välttämättä olisi suuria myyntimenestyksiä, mutta ainakin ne kutittavat nauruhermoja. Joskus yhteisistä hetkistä voi kuitenkin olla suuresti apua myös oman osaamisen kannalta.

Tulipa eräässä taannoisessa pöytäkeskustelussa esille aihe, jossa palattiin ruokailuhetkeä edeltäneeseen työpaikan palaveriin. Kokouksessa oli puhuttu siitä, miten heikko yleissivistys suomalaisilla opiskelijoilla on ja miten vähän he tuntevat tieteen tekemisen kannalta olennaisia klassikkoteoksia ja -teorioita. Vilauteltiin sellaisia nimiä, kuten Bourdieu ja Parsons, ja todettiin, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat lukevat ylipäätään liian vähän jääden näin jälkeen ulkomaalaisista kollegoista heti alkumetreillä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Tiesin, että tuo lukemattomuus kosketti myös minua. En kuitenkaan ollut valmis myöntämään, että koulutukseni olisi ollut huonotasoista tai että olisin siitä heikosti suoriutunut.

No, ruokapöytäkeskustelumme eteni siihen pisteeseen, että ajattelimme kaikenlaisen lukemisen olevan itse asiassa kannattavaa. Myös sen lastenkirjallisuuden, jonka olen oppinut tuntemaan erinomaisen hyvin viimeisen kuuden vuoden aikana lukiessani illat pitkät satuja kahdelle kirjoja rakastavalle lapsukaiselleni. Kuin todisteena tästä käteeni sattui tänään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittama ja kuvittama kirja Tatun ja Patun Suomi. Poikani oli kysellyt mitä on esihistoria ja muistelin että kirjan sivuilla kerrottiin Suomen esihistoriasta. Tatu ja Patuhan ovat hulvattomat veljekset Outolasta (jossa kaikki tehdään vähän eri tavalla kuin meillä), jotka ovat seikkailleet jo yhdeksässä lastenkirjassa. Juuri Tatun ja Patun Suomi toi Havukaiselle ja Toivoselle Finlandia Junior -palkinnon.

Avattuani kirjan pieni kello alkoi kilistä päässäni. Kirjan alkulehdillä Tatu ja Patu esittelevät tieteellisen tutkimuksensa tuloksena suomalaisen ihmisen arkkityypin. Luonnehdinta tehdään parodioiden ja selvästi tietoisena siitä, että juuri näiden piirteiden varaan suomalaisuus tyypillisesti rakennetaan; suomalainen pitää saunomisesta, makkarasta, kahvista, ruisleivästä jne. Kuitenkin kirjassa välitetään suomalaisuudelle tärkeitä piirteitä ja arvoja eteenpäin seuraaville sukupolville ja näin tuotetaan yhteistä identiteettiä. Tatun ja Patun Suomi -kirjaa voidaan siis lukea nykypäivän tieteen harjoittajille tutun sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta.

Tatun ja Patun avulla on myös helppo avata sosiologian arvojen ja normien käsitteitä. Käyttäytyessään omituisesti ja tavallisuudesta poiketen pojat rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kirjassa Tatu ja Patu muun muassa luulevat, että joulupukki valitaan vaaleilla ja asettavat Tatun joulupukkiehdokkaaksi: ”En etsi valtaa loistoa mutta onhan se hienoa kun joulupukkina saan päättää kaikista Suomen asioista!” Sosiologiassa puhutaan sosialisaation käsitteestä, joka tarkoittaa normien ja arvojen opettamista; jokainen uusi sukupolvi on sosiaalistettava omaksumaan ne käyttäytymistavat, joita yhteisössä pidetään hyväksyttävänä. Havukainen ja Toivonen sosiaalistavat suomalaislapsia huumorin välityksellä.

Lastenkirjoista ei siis varsinaisesti löydy tieteellistä tietoa, mutta teoriatiedon soveltamiseen ne sopivat mainiosti. Päätän kirjoitukseni saduille tyypilliseen tapaan ja kysyn, mitä tästä opimme. Yhteiset kahvihetket kunniaan ja lukeminen kannattaa aina!

Media, valta ja julkisuus

2009-10-27T10:04:00.002+02:00

Suomen Journalistiliiton ammattieettisissä ohjeissa todetaan, että journalistin velvollisuutena on pyrkiä ”totuudenmukaiseen, olennaiseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen”, jotta yleisöllä olisi oikeus saada ”oikeita ja olennaisia tietoja totuudenmukaisen kuvan muodostamiseksi maailmasta ja yhteiskunnasta.” Miltä kuulostaa? Kalskahtavatko objektiivisen sekä informatiivisen tiedonvälityksen ideaalit menneiden vuosikymmenten ylväille juhlapuheille? Ehkäpä näin, mutta mahtipontisessa idealistisuudessakaan nämä ohjeet eivät ole menettäneet merkitystään nykymaailmassa, päinvastoin.

Niin valtakunnallisella, maakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla on jatkuvasti nähtävillä tilanteita ja tapahtumakulkuja, jossa median edustajien ja julkisessa asemassa toimivien henkilöiden sukset ovat menneet pahasti ristiin. Kriittinen uutisointi on koettu hyvin herkästi joko poliittiseksi ajojahdiksi tai medialle kuulumattomien asioiden tonkimiseksi.

Etelä-Karjalassa tyytymättömyys maakunnallisen printtimedian toimintaa kohtaan on ilmentynyt syytöksinä maakuntajournalismin säännönmukaisesta negatiivisuudesta, jonka on koettu rapauttavan maakunnallisen tai ”yleisen” (mitä tämä ikinä sitten eri asiayhteyksissä tarkoittaakin…) edun ajamisen perustaa. Mutta jos median tehtävänä on valvoa, että kansalaisten oikeus saada tietoa julkisen vallan ja varojen käytöstä toteutuu, niin tapahtuuko tämä havaituilta epäkohdilta silmät sulkemalla ja sensuroidusti hymistelemällä? Ja ylipäätään, halutaanko median olevan yhteiskunnassamme hampaaton sylihauva vai tarvittaessa ärhäkkäkin vahtikoira?

Puhuttaessa median tehtävistä ja yhteiskunnallisesta roolista on toki kuitenkin naiivia jättää huomiotta kysymykset median ja mediajulkisuuden vallasta. Valtaahan medialla kiistatta on, mikä edellyttää vastuullista vallan käyttöä. Samoin kuin sitä tulisi edellyttää myös kaikilta muiltakin yhteiskunnassa valtaa pitäviltä! Ja jos valtaa ei käytetä vastuullisesti, on sen käyttö kyseenalaistettava, oli käyttäjänä sitten mikä taho tahansa.

Viime aikoina julkisen vallan käyttäjien ja median välinen suhde on muodostunut erityisen kuumaksi vaalirahoituskohun sekä kaikenmoisten ”lautakasojen” myötä, ja eittämättä ”mopo on keulinut” hanakasti puolin ja toisin. Samanaikaisesti vaatimukset vastuullisesta julkisen vallan käytöstä ovat osoittautuneet luvallakin sanoen vähintään kyseenalaisiksi. Asioiden jälkipuinnissa syyttävä sormi on puolestaan osoittanut lähes poikkeuksesta tiukasti vastapuolen suuntaan, onhan peiliin katsominen tunnetusti monta kertaa se kaikkein vaikein osuus...

Taloustieteen Nobel myös Elinor Ostromille

2009-10-22T08:42:00.004+03:00

Tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon sai kaksi tutkijaa: transaktiokustannusteorian kehittäjä Oliver Williamson ja commons-käsitettä tutkinut ja kehittänyt Elinor Ostrom. LUT:ssa tehdään tutkimusta Williamsonin jalanjäljissä, mutta Elinor Ostrom saattaa monelle olla outo nimi.

Elinor Ostrom on tehnyt commons-tutkimusta jo 1970-luvulta lähtien. Suomeksi commons-käsite on kääntynyt yhteismaaksi tai yhteisresurssiksi, joista jälkimmäinen ehkä kuvaa paremmin commonsin luonnetta. Kyse on resursseista, joita hallitaan yhteisesti. Kysymys voi olla luonnonresurssista, kuten laidunmaasta, kalastosta tai vedestä. Luonnonresurssien lisäksi Ostrom on tutkinut myös tietoa yhteisresurssina.

Garret Hardin kirjoitti 1968 yhteisresurssien tragediasta ja näki yksityistämisen ainoana mahdollisena tienä kestävään yhteisresurssien hallintaan. Ostrom on puolestaan tutkimuksellaan todistanut, että yhteisresursseja voidaan hallita paikallisesti, paikalliseen kulttuuriin ja päätöksentekoon nojaten. Kaikki resurssit eivät kuitenkaan ole paikallisia, ja valtiollisten rajojen ylittävien yhteisresurssien hallinta on mielenkiintoinen ongelma. Voidaan kysyä riittääkö tällaisen yhteisresurssin hallintaan paikalliseen kulttuuriin ja paikalliseen päätöksentekoon nojaavat keinot? Toivottavasti tähän ongelmaan löytyy vastauksia tulevasta "Transnational Commons of Europe" -artikkelikokoelmasta, johon olen kirjoittamassa artikkelia Vuoksesta rajat ylittävänä yhteisresurssina.

Ostromin Nobel on merkittävä saavutus, sillä se on ensimmäinen naisen saama taloustieteen Nobel. Amerikassa Ostromin palkintoa on hehkutettu myös antropologian Nobel-palkintona, sillä teoreettisesti ansiokkaan näkemyksen lisäksi Ostromin työllä on vankka empiirinen perusta. Tämä toivottavasti entisestään nostaa myös pehmeämpinä koettujen laadullisten menetelmien arvoa taloustieteissä ja mahdollisesti jopa teknologian tutkimuksessa. Kaikki tärkeä tieto ei ole aina numeraalista!

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi

Globaali vesi ja paikallinen kulttuuri

2009-10-07T15:28:00.004+03:00

Olen lueskellut iltaisin ekologi Julian Caldecottin Vesi-teosta, jossa pohditaan maailmanlaajuisen vesikriisin syitä, seurauksia ja kustannuksia. Caldecottin ajatukset eivät ole mitään kevyttä iltalukemista, sillä hän tykittää niin suurilla kysymyksillä, että ne aiheuttavat suurta ahdistusta. Miten ihmeessä me ihmiset olemme saattaneet maapallon tällaisen tilaan eikä loppua tälle tielle ole edes näkyvissä?

Kuten tavallista on, kirjan esipuheessa todetaan, että Suomella on poikkeuksellisen runsaat ja hyvälaatuiset vesivarat. Caldecott itsekin kirjoittaa johdannossaan, että Suomi on todellinen makean veden paratiisi ja Suomea kadehditaan sellaisissa paikoissa, joissa vedestä on pulaa. Maailmalla on myös käsitys, että suomalaiset ovat hoitaneet asiansa hyvin ja meillä on tietotaitoa annettavana myös muille. Elämme siis paratiisissa.

Olen jo pitkää pohtinut ja myös tutkinut suomalaisten asenteita vettä kohtaan. Periaatteessahan vesiasiat Suomessa ovat kunnossa: vettä on tarjolla, vesihuolto toimii, samoin jätevesien käsittely. Käytännössä veteen liittyvät epäkohdat pompahtelevat kuitenkin pintaan säännöllisesti. Jos vesihuolto ei toimi, niin missä vika on? Päättäjissä? Asenteissa? Kulttuurissa?

Tiedän, että moni hymähtää, kun vesiasioista puhuttaessa nostetaan esille sana kulttuuri. Mutta kuitenkin se, miten suhtaudumme veteen, on kulttuurinen asia. Me suomalaiset olemme runsasvetisen kulttuurin kasvatteja, ja olemme oppineet tuhlaamaan vettä ja samalla ajattelemaan, että puhdasta vettä kyllä riittää. Etelä-Saimaassa perusteltiin viime kesänä jopa mattojen rantapesua sillä, että se on olennainen osa suomalaista kulttuuria. Niin tai näin, kulttuuri on kuitenkin jatkuvasti muuttuvaa, ja tämä meidän olisi syytä muistaa myös vesiasioiden kohdalla.

Caldecottin kirjasta jää lievän ahdistuksen lisäksi päällimmäiseksi mieleen se, että meidän todellakin on varauduttava muuttamaan toimintatapojamme hyvin nopealla aikataululla. Näin käy huolimatta runsaista vesivaroistamme tai oikeastaan juuri sen vuoksi. Vesivarojamme jakamassa on tulevaisuudessa mitä todennäköisimmin niin paljon ihmisiä, ettei tuhlailun kulttuuria voi enää harrastaa. Ja mitäpä me silloin teemme? Otamme tietenkin käyttöön kulttuuriset selviytymismekanismimme, joita tässä tapauksessa toivottavasti ovat esimerkiksi suomalainen vieraanvaraisuus eli puhdasta vettä jaetaan muillekin sitä tarvitseville, ja toisaalta säästeliäisyys sekä ainakin vielä isovanhemmillemme niin tutut vaatimattomat elämäntavat, jotka ainakin lopettaisivat tuhlailun kulttuurin.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro
korjonen(at)lut.fi

Dynaamisten mielikuvien Suomi

2009-09-30T08:50:00.002+03:00

Parhaillaan vellova vaalirahakohu ja uuden yliopistolain saanut tiedemaailma eivät äkkiseltään tunnu mahtuvan samaan lauseeseen. Ne ovat kuitenkin saman aikakauden lapsia, dynaamisten mielikuvien värittämiä. Tärkeätä ei ole se miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Faktat ovat saaneet tylysti väistyä marginaaliin. Kukaan ei varmastikaan kiellä sitä, ettei totuus olisi enää tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun se vie liikaa aikaa ja vaatii pitkäjänteistä työtä. Ei kovin dynaamista, joten tyytykäämme mielikuviin.

Dynaamisten mielikuvien Suomessa työnjako on heittänyt häränpyllyä. Toimittajat leikkivät tutkijaa ja tutkijat toimittajaa. Toimittajat nostavat – kuten pitääkin – innokkaasti esiin yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. He eivät kuitenkaan malta pysähtyä tähän, vaan ottavat asiassa myös tutkijan roolin. Valitettavasti vain media elää ajanhermolla. Uutinen on tuore vain hetken, siksi vastaukset (ja syntipukit) on saatava tässä ja nyt. Lisäksi toimittajat ovat sellaisen heimon edustajia, joka tietää paljosta vähän. Ihanan dynaamista, joskaan ei paras lähtökohta tutkijana toimimiselle.

Dynaamisuus ja mielikuvat ovat vieneet myös tiedemaailman, tuon wanhan kunnon sammaloituneen kiven mukanaan. Tärkeätä ei ole enää se mitä osataan ja mihin ollaan menossa. Kaikki on hyvin, kunhan liike ei pysähdy ja näytetään hyvältä. Dynaamisuuden, toisin sanoen malttamattomuuden, eturintamassa marssii tieteemme ylin asiantuntija ja rahoittaja Suomen Akatemia. Rahoitusta hakevilta tutkijoilta se edellyttää selvitystä mahdollisista tutkimustuloksista. Tarkemmin sanoen uutta etsivän pitäisi osata arvioida jo rahoitusta hakiessaan:

- tutkimuksen odotettu tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus
- mahdollisuus tieteellisiin läpimurtoihin ja tutkimuksen ja tieteen uusiutumiskyvyn lisäämiseen
- tutkimustulosten sovellettavuus ja hyödyntämismahdollisuudet
- tutkimustulosten julkaiseminen ja tunnetuksi tekeminen mahdollisille hyödyntäjille, tiedeyhteisölle ja yleisölle

O tempora! O mores!

Paikan henkeä etsimässä

2009-09-24T16:07:00.015+03:00

Sturmgeschütz III Rakuunamäellä vahdissa

Paikan henki eli pyhyyden oivallus
Paikan henkeä kuvaa hyvin eteläkarjalainen sanonta ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä”. Tähän kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: Paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Samasta asiasta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai aistimaan samanlaisena.

Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.

Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti ja josta voidaan kertoa kuin yhdellä suulla. Kuitenkin jokainen kokee paikan omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä aisti.

Jo se, että tiettyjen paikkojen yhteydessä puhutaan paikan hengestä, osoittaa kyseessä olevan merkityksellinen paikka ja tärkeä ympäristö. Kun ihminen tai ihmiset antavat paikalle hengen, ovat he myös mitä luultavimmin valmiita tarvittaessa puolustamaan paikkaa ja säilyttämään hengen.

Mieleeni palaa muutaman kuukauden takainen seminaaripäivä, jolloin professori Jukka Kemppinen piti luennon paikan hengestä, sanojensa mukaan paikan pyhyyden oivaltamisesta. Luennon jälkeen lähdimme joukolla etsimään paikan henkeä Rakuunamäeltä ja Konnunsuolta.

Mielestäni onnistuimme päivän aikana löytämään hengen sekä kollektiivisesti että jokainen omalla persoonallisella tavallaan.

Seminaaripäivä: paikan henkeä etsimässä
Meitä oli tuolloin Rakuunamäellä seminaarissa joukko maakuntamme erityispiirteistä ja rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneita ihmisiä. Seminaariosuuden jälkeen osallistuimme ohjelmaan kuuluville opastetuille retkille.

Tämä blogikirjoitus käsittelee Rakuunamäen osuutta, vaikka Konnunsuo oli erittäin vaikuttava kokemus. Sen hengen kuvaaminen on kuitenkin toinen tarina kokonaan.

Kukat kylpevät syysauringossa Sotilaskodin seinustalla

Seminaariosuuden pitopaikkana oli Lappeenrannan Rakuunamäen Sotilaskoti, jonka ränsistynyt ulkoasu ja heikko kunto kiinnittivät osallistujajoukon huomion kiertokäyntimme aikana. Päätimme yhdessä tuumin, että asiasta pitää kirjoittaa rakennuksen omistavalle Senaatti-kiinteistöille kirjelmä, jolla osoitamme huolemme siitä, millaisessa kunnossa Sotilaskoti on.

Rakuunamäen ja Sotilaskodin puolesta puhuttiin useita huolen ja lämpimien tunteiden värittämiä puheenvuoroja. Paikkaa haluttiin puolustaa ja sen arvo säilyttää; paikan hengen koettiin olevan uhattuna.

Rakuunamäen miljöö kaikkineen on viehättävä, mutta Sotilaskoti on ajan ja säiden runtelema. Se ei sellaisenaan ole miljööseen kelvollinen. Sotilaskoti on historiallinen paikka, eikä sen arvolle sovi esittäytyä heikossa kunnossa. Sotilaskoti täytyy ehdottomasti kunnostaa aivan lähitulevaisuudessa. Nämä olivat tuntomme ja ne halusimme välittää eteenpäin.

Yhtenä seminaarin järjestäjänä otin vastuulleni kirjelmän kirjoittamisen kaikkien osallistujien puolesta. Toivoimme kirjelmässämme Senaatti-kiinteistöjen ottavan vakavaan harkintaansa Sotilaskodin kiinteistön kunnostamisen mahdollisimman pian.

Sotilaskoti syksyllä 2009

Sotilaskodin kohtalo
Tämän tapahtumaketjun seurauksena - ja ansiosta – posti toi pari viikkoa sitten kirjeen Senaatti-kiinteistöjen johtajalta. Kirjeessä kiitetään siitä, että osoitimme huolemme vanhan ja arvokkaan Rakuunamäen Sotilaskodin huonosta kunnosta. Rakennuksen kunto on myös heidän huolenaiheensa. Suojellun rakennuksen korjaustyö tulee olemaan vaativa, joten ennen korjausta on tehtävä kattavat suunnittelu- ja selvitystyöt. Kirjeessä kuitenkin todetaan, että prosessi on jo käynnissä, sillä selvityksiä tehdään parhaillaan.

Jäämme odottamaan jatkoa. Paikan henki oli läsnä Rakuunamäellä hyvin vahvasti tuona aurinkoisena kevätpäivänä, joten saavat olla Senaatti-kiinteistöissä varmoja, että tämä viisikymmenpäinen seminaarijoukko seuraa tarkasti, kuinka heille tärkeää ympäristöä kohdellaan.

Tanja Karppinen
tanja.karppinen(@)lut.fi

Etukäteisvastuuta

2009-09-14T14:50:00.000+03:00

Etelä-Karjalassa käydään kuumaa keskustelua metsäteollisuuden rakennemuutoksesta ja sen vaikutuksista. Muualla Suomessa suljettujen tehtaiden kohtalot herättävät sekä myötätuntoa että huolta. Rakennemuutoksen rytinässä metsäyhtiöitä vaaditaan kantamaan yhteiskuntavastuutaan Suomessa; pitämään suomalaiset tehtaat toiminnassa tai vähintäänkin huolehtimaan, etteivät irtisanonut jää puille paljaille. Tämä metsäteollisuuden yhteiskuntavastuukeskustelu on hyvin tuttua – mutta eikö se keskity liikaa vain vastuullisuuden negatiiviseen puoleen? Siis kaavaan, jossa tapahtuu jotain negatiivista jonka jälkeen sen aiheuttajaa vaaditaan paikkaamaan mahdolliset vahingot.

Tilannetta hankaloittaa edelleen, että metsäyhtiöiltä vaaditaan vastuun saralla sitä enemmän, mitä huonommin niillä menee. Vastuuta arvioidaan suhteessa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin metsäala kukoisti Suomessa ja työllisti kasvavaan tahtiin. Yhteiskuntavastuuttomuutena pidetään siten sitä, että tämän tilanteen on annettu muuttua huonompaan suuntaan. Toki metsäteollisuuden yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja on hyvä että tarvittaessa osataan nousta barrikadeille, mutta supistavan metsäteollisuuden kritisointi on pitkälti keskittynyt jo menneeseen maailmaan ja menneisyyden rakenteiden kannattamiseen – joka taas harvoin todella vie alueen kehitystä eteenpäin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, metsäteollisuuden rakennemuutoskeskustelussa on se vika, että se on liiaksi keskittynyt metsäteollisuuteen. Vaikka yhteiskuntavastuun kritisoinnilla on suuri henkinen vaikutus, ei se lopulta voi paljoa vaikuttaa siihen, minkälaisia päätöksiä globaalissa ympäristössä toimivat metsäyritykset tekevät. Sen sijaan alueilla voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä supistuvan metsäteollisuuden tilalle rakennetaan ja millaiset arvot tulevaisuuden kehitystä ohjaavat.

Mielelläni näkisinkin enemmän keskustelua siitä, miten muut kuin perinteiset metsäyhtiöt – erityisesti niin kutsutuilla tulevaisuudenaloilla (mm. korkean palvelun, osaamisen ja tiedon alat) voisivat kantaa yhteiskuntavastuutaan rakentamalla siltaa uuden ja vanhan rakenteen välillä sekä ottaa vastuuta uuden rakenteen muotoutumisesta esimerkiksi ohjaamalla vahvemmin koulutus- ja osaamisrakenteiden kehitystä. Tämä vastuu olisi proaktiivista eli ennakoivaa vastuuta ja positiivista siinä mielessä, että se ei keskity vain tulipalojen sammuttamiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen pitkällä tähtäimellä. Siksi siihen soisi kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Sen sijaan, että vastuukeskustelu keskittyy osoittamaan sormella taantuvia aloja, voisi hyvinkin olla hedelmällisempää keskittyä kannustamaan tulevaisuuden toimijoita yhä kehittyneempään vastuunkantoon. Tällä etukäteisvastuulla on paremmat mahdollisuudet edistää uuden, elinvoimaisemman alueen kehitystä. Eikö vastuun kantaminen etukäteen olisi myös huomattavasti mielekkäämpää kuin jälkikäteen?

Laura Timonen
laura.timonen@lut.fi